"Kieleni ei ole sanoissa" 4

 Fredrik Hertzbergin Gunnar Björlingin elämäkerran "Kieleni ei ole sanoissa" (Kustannusliike Parkko 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) kolmannessa pääluvussa kuvataan sodanjälkeisiä vuosia 1945-1950. Björling muuttuu profeetasta runoilijaksi ja tekee ensimmäisen matkan Ruotsiin, hän täyttää 60 vuotta ja saa palkinnon. Björlingin piirit laajentuvat Ruotsissa ja Suomessa.

  Hertzberg kertoo, että usea piti Björlingiä Sokrates-hahmona. Yhteistä heille oli kyseenalaistava elämänasenne sekä luottamus daimoniin, eräänlaiseen sisäiseen ääneen tai omaantuntoon. Joku muisteli Björlingin käytöstä huomaavaiseksi ja hivenen hienostelevaksi. Hän oli vilkas, kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti, ääni oli nopea ja hän elehti runsaasti. Tunteen palo nousi esiin pienessä piirissä. Björling saattoi ajautua jyrkkiin vastakkainasetteluihin ja hallita keskustelua, mutta hänellä ei ollut tarvetta olla keskipisteenä. Hän saattoi myös kimpaantua herkästi. Björlingiä verrattiin joskus Charlie Chapliniin. Parhaimpina hetkinä hänen sanottiin  "vieneen huippuunsa björlingiläisen sydämellisyyden, lempeän viehättävyyden ja burleskimaisena pulppuilevan elinvoiman sekoituksen."

  1940-luvun loppupuolelta lähtien Björlingin runoissa kuvat vähenevät, runon "minä" poistuu näyttämöltä, runot lyhenevät, sanat vähenevät ja pelkistyvät mutta latautuvat voimakkaammin, Hertzberg kuvaa. Sanojen veistoksellisuus korostuu, ne saavat yhä enemmän tilaa ympärilleen kirjan sivuilla ja lähestyvät hiljaisuutta sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti: "Silti hiljaisuus on aina latautunutta, runot ovat veistoksellisia mutta samalla liikkuvia, keskeneräisessä kokonaisuudessa virtaavia."

  Kesällä 1948 Björling muutti takaisin Kaivopuistoon, vastavalmistuneeseen taloon, jonka hänen veljensä oli rakennuttanut heidän entisen talonsa tilalle. Seuraavana vuonna hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke ja Björling-seura perustettiin. 

  Viimeisessä eli neljännessä pääluvussa käsitellään Björlingin viimeistä vuosikymmentä 1950-1960. Hertzberg kuvaa polemiikkia Atos Wirtasen, Arbetarbladetin päätoimittajan,  kanssa, Björlingin matkoja Pohjoismaihin, kiertueita ja valikoimia, viimeisiä runokokoelmia, uusia kirjailijaystäviä, palkintoja, runoihin tehtyjä sävellyksiä ja kuvituksia, niistä tehtyjä tutkimuksia ja väitöskirjoja, Björlingin viimeisiä päiviä ja jälkimainetta.

  Vuonna 1952 Björling alkoi julkaista uusia valikoimia. Hän ei tehnyt teksteihin muutoksia mutta järjesteli ne uusiksi. Valikoimat antoivat Hertzbergin mukaan Björlingin kirjailijatyölle kiinteämmän ääriviivan. Björling karsi omien sanojensa mukaan "proosaa, sentimentaalisia äänensävyjä ja pateettisuutta sekä banaaliutta."  Syksyllä 1953 julkaistiin Som alla dar, Björlingin yhtenäisin myöhäiskokoelma. Seuraavana vuonna ilmestyi Att i sitt öga, toiseksi viimeinen runokokoelma, joka sai hyvän vastaanoton. Viimeinen teos Du går det ord ilmestyi 1955. Sen ensimmäistä runoa voidaan Hertzbergin mukaan lukea muunnelmana elämäkerran motosta "Kieleni ei ole sanoissa":

  Me kuljemme ja etsimme

  ja vaellamme

  me kuljemme ja etsimme

  se ei ole sanoissa

  se ei ole sanoissa

  sanoja ei

  mutta tyhjyydestä

  oi sinun päiväsi

  Hertzberg (samoin kuin lukija) toteaa, että on mielenkiintoista seurata erilaisten säilyneiden käsikirjoitusversioiden avulla Björlingin tietä lopulliseen runoon. Hänen runoutensa muodostuu vastakohtien liitosta, esimerkiksi puheen ja hiljaisuuden vastakohdasta. Hiljaisuus on kielen ulottuvuus, jota on etsittävä sanoista eikä  niiden välistä. Arvioijien mukaan Björlingin myöhäiset runot olivat "yhä läpikuultavammin selkeitä" , niissä oli "herkkää keveyttä",  ja runoilijaa kuvattiin "hartaaksi", "hymyileväksi", "viisaaksi" ja "helläksi".

  Helmikuussa 1957 Björling sai Svenska litteratursällskapetin pääpalkinnon. Samana vuonna hänestä tuli kirjailijayhdistyksen kunniajäsen ja hän täytti 70 vuotta. Hertzbergin mukaan osoituksena siitä, että Björling oli ylittänyt kielimuurin, maan kaksi suurinta suomalaista sanomalehteä julkaisi runoilijasta näyttävät artikkelit hänen syntymäpäivänään.  Björling kirjoitti viimeisen päivätyn runonsa 2. maaliskuuta 1960:

  Ilma maa värin

  iho

  ihon tomun

  valo

  Että - on

  Björling kuoli 11. heinäkuuta 1960.

  1960-luvulla Björlingin maine vahvistui, eikä vähiten runoilijoiden keskuudessa, Hertzberg kuvaa viimeisessä alaluvussa Björlingin jälkimaine. Solgrönt-teoksesta julkaistiin uusi painos 1966. Tanskalainen kriitikko Poul Borum julkaisi maailmanrunoutta koskevia arvioita sisältävän tutkielman, jossa hän totesi: "Ruotsinkielisen Suomen suuret modernistiset runoilijat ovat Edith Södergran ja Gunnar Björling." 1980-luvulla kiinnostus Björlingiä kohtaan heräsi uudelleen, kulttuurielämän politisoitumisen jälkeen. Hänen runonsa saavuttivat sekä nuorten runoilijoiden että kirjallisuudentutkijoiden suosion. Hertzberg kertoo myös, milloin ja miten hänen oma kiinnostuksensa heräsi. Hänen mielestään kaikki viittaa siihen, että Björlingin runoudella on edelleenkin kyky kiehtoa tulevia lukijoita: "Se,  mikä elää runossa, tekee Björlingistä myös ihmisenä elävän; ne liittyvät erottamattomasti yhteen."

  

"Kieleni ei ole sanoissa" 3

 Fredrik Hertzbergin  elämäkerta Gunnar Björlingistä ("Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Kustannusliike Parkko 2025) sisältää siis neljä päälukua. Järjestyksessä toinen on Luovuuden vuodet 1922-1945. Lukija saa tietää Björlingin teosten vastaanotosta, runoihin saaduista vaikutteista, taiteilijaystävistä, kapakkaelämästä, rakkauksista (ilmeisesti yksipuolisia, esim. Henry Parland, Arne Runeberg) ja alituisista taloudellisista huolista ja vekselinotosta.

  Vuosien 1916-1922 välillä Björling paneutui etsimään uutta ilmaisua elämälleen ja sen perustalle, Hertzberg kertoo. Kirjallisen ilmaisun etsiminen oli hanke, jossa oli monia eri vaiheita. Esikoisteos Vilande dag julkaistiin 1922. Björling oli mieltynyt erityisesti proosarunoon, säejakoa, riimiä ja sidottua mittaa vailla olevaan runoon, joka oli hänellä monesti rytmistä, verrattain lyhyttä ja tiivistä. Vaikutteita hän sai mm. Tagorelta. Björlingin tyylipyrkimykset suuntautuivat aaltoilusta ja virtailusta myös kohti äärimmäistä tihentämistä, tiivistämistä. Esikuvia aforistisessa ilmaisussa olivat esimerkiksi Marcus Aurelius, Epiktetos, La Rochefoucauld mutta ilmeisin innoitus tuli Vilhelm Ekelundilta.

  Björlingin suosikkikeino on ellipsi, jonka merkkinä on ajatusviiva tai kaksoispiste. Suosittuja  ilmaisukeinoja ovat paradoksi, kysymys, puhuttelu ja huudahdus. Runoteosta pidettiin aavemaisena, ohuena, todellisuudelle vieraana. Esikoisteoksen jälkeen kului kauan, ennen kuin Björlingiin suhtauduttiin vakavasti, Hertzberg kuvailee. Hän oli liian epämääräinen, kaino ja oli jättänyt pois liian paljon.

  Toisessa teoksessaan Korset och löftet 1925 Björling käy kaksinkamppailuun uskonnon kanssa. Raivoisana mystikkona hän ottaa etäisyyttä uskonnon kangistuneisiin muotoihin, dogmeihin ja rituaaleihin. "Rajoittamaton" on Björlingin käsitys jumalallisesta, kehotus tarkastella kaikkia annettuja totuuksia ja moraalikäskyjä kriittisesti kunkin oman itsenäisen moraalin nimissä. Toisen runokokoelman sävy on uusi: paatos on Hetrtzbergin mukaan laventunut ja yhdistynyt groteskiin, rumaan, rujoon ja "rienaavaan": "Groteski on pohja, joka aukeaa korkeuksiin ja lunastukseen, ja siihen nivoutuu todellisuuden käsittäminen rajattomaksi sekä kauhistuttavan ja alhaisen käsittäminen osaksi ihmiselämää." Käyttäessään kollaasimaisuutta ja luettelorunoa Björlingin arvioidaan saaneen vaikutteita saksalaisesta ekspressionismista tai sen suomenruotsalaisesta muunnelmasta, mm. Diktoniukselta.

  Vuodesta 1927 Björling istui kirjoittamassa kahviloissa ja kapakoissa ja kiinnostui dadasta ja jazzista. Dadaismi oli hänelle "kaiken olevaisen ääntä omalla paikallaan, rajoittamattomassa epäjärjestyksessä. Kaikkeuden ristiä ja kaipuuta, kristillishenkeä. Elämää, todellisuutta - kaikilla kielillä ja kaikkialla." Jazz puolestaan sopi yhteen Björlingin oman mielentilan kanssa: "Löysin sen metelistä ja ajanhengestä, tänne tulleesta sodanjälkihuimauksesta, jonkinlaisen ilmauksen levottomuudelleni, kamppailulleni ja epätoivolleni." 

  Hertzberg esittelee suomenruotsalaisen modernistisen aikakauslehden Quosegon. Sen johtoon tuli Björlingin oppilas ja ystävä Cid Erik Tallqvist, joka antoi lehdessä paljon tilaa Björlingin runoille, aforismeille ja ohjelmallisille artikkeleille. Artikkeleissaan Björling painotti, että elämme vaistoissamme, spontaanisti, ja hänen modernismiinsa kuului ottaa avosylin vastaan todellisuus sen kaikissa muodoissa. Hertzberg kertoo myös, että suomenruotsalaiset kirjailijat ja runoilijat olivat paljon tekemisissä ruotsalaisten kirjailijoiden kanssa, koska kieli yhdisti. Myös Kuokkalassa asui paljon taiteilijoita, joita Björling kävi tapaamassa.

  Björlingin kolmas runokokoelma Kiri-ra! (1930) oli ensimmäinen kirja, jonka hän julkaisi omakustanteena. Hertzbergin mukaan se oli kirjoitettu raikkaalla huumorilla ja sisälsi luontorunoa, dadaistisesti innoittunutta jazz-runoa, sonetteja ja tiiviiksi puristettuja aforismeja. Se aiheutti välirikon Quosegon piirin kanssa mutta myös perinteisemmän konservatiivisen tahon kanssa. Björlingistä tuli persona non grata, mikä vaikutti kielteisesti myös taloudellisesti. Hänestä tuli kokopäiväinen vekselikeinottelija, joka kirjoitti öisin. Vauraan veljensä ansiosta Björling sai asua Kaivopuiston asunnossa ilmaiseksi ja lisäksi periä vuokraa talon kahdelta vuokralaiselta. 

  Kaikkien vastoinkäymisten keskellä Björling kirjoitti yhden tärkeimmistä ja pidetyimmistä teoksistaan eli runokokoelman Solgrönt (1933).  Paitsi ajatusrunoa, keskuslyriikkaa ja luonnonlyriikkaa runokokoelma pitää sisällään myös aforismeja, proosapätkiä ja sonetteja. Björling hyödynsi myös unia luodakseen kuvia ilman konstruoimisen sivumakua. 

  Talvisodan aikana Björlingiä, joka oli tuolloin 52-vuotias, ei kutsuttu palvelukseen. Hän suoritti jonkinlaista vartiointitehtävää Kaivopuistossa.  Neuvostoliiton suurimmassa ilmahyökkäyksessä 1944 Björlingin koti ja lähes koko irtaimisto tuhoutui täysin. Katastrofin jälkeen hän kirjoitti kuitenkin elämänmyönteisimmät runonsa, minkä Björling-tutkijat ovat todenneet. Menetys paradoksaalisesti vapautti hänet ja johti muotokielen muuttumiseen. Björlingin koti siirtyi Kaivopuistosta Hietalahden torille.