Henna Raatikaisen teos Kuinka baletti nousi jaloista päähäni (S & S, 2023) on mielenkiintoinen opus. Siinä "nousta päähän" -ilmaisulla ei tarkoiteta ylpistymistä vaan sitä, että baletin lumoa tarkastellaan järjen avulla, rationaalisesti analysoiden. Kirja on huolellisesti kirjoitettu, lähdeluettelo arvostusta herättävä ja kirjoittajan ote asiantunteva ja lukijan kiinnostuksen herättävä. Mikä baletissa kiehtoo, vuosisadasta toiseen? Miksi se on tanssijalle kipua tuottavaa kärsimystä? Miksi katsoja nauttii, vaikka näyttämöllä toistuvat "heteronormatiiviset, vitivalkoiset, ajasta vieraantuneet (ajattomina itseään pitävät) tarinat ja ihanteet"? Näihin kaikkiin Raatikainen pyrkii teoksessaan vastaamaan.
Raatikainen on itse balettikoulun kasvatti, jo pikkutytöstä lähtien, mutta hän lopetti baletin teini-ikäisenä. Hänellä on viha-rakkaus-suhde klassiseen balettiin, mikä tuo sopivasti särmää kirjoittamiseen. Lukija saa paljon yksityiskohtaista tietoa kaikesta balettiin liittyvästä, myös sen historiasta. Balettitunneilla kehittyminen perustuu tuhansille toistoille; väliä on vain liikkeellä, ruumiilla, toistolla. Tavoitteena on virheetön, puhdas liike, painottomuuden ja keveyden illuusio. Aukikierto, yksilöllinen jokaisen tanssijan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää. Sen ansiosta raajojen liikkeet näkyvät katsomoon mahdollisimman laajasti. Raatikaisen mukaan koko koulutus tähtää kehon tietynlaisiin linjoihin, vertikaalisuuteen, kannatukseen, lattiasta irtoamisen ja korkealle kohoamisen vaikutelmaan. Kaikista ei ole ruumiinrakenteensa vuoksi tanssijoiksi. Ulkomuotokin karsii. Ruumiillinen kipu ja varpaiden ruhjoutuminen kuuluvat asiaan. Ensisijaisesti on kysymys siitä, miltä asiat näyttävät: peilille, yleisölle, opettajalle, tanssijalle itselleen.
Kiinnostavasti Raatikainen käsittelee kirjassaan myös baletin yhteyttä yhteiskunnan rakenteisiin, balettielokuvia, eri maiden baletteja, koreografeja, baletin "eksotisoivaa orientalismia". Hänen kriittinen katseensa on piristävä, mutta ambivalenssin toinen puoli, rakkaus balettiin, tasapainottaa.
Ulla-Maija Paavilaisen (ja Katarina Westin) Päivät jotka sain Kertomus kauneudesta, toivosta ja elämän hauraudesta (Kirjapaja 2023) on kertomus ystävyydestä mutta myös etsijästä ja täydellisyyden tavoittelijasta. Katarina Westin kuoltua hänen miehensä pyytää Paavilaista kirjoittamaan vaimostaan. Apuna ovat Westin keskeneräiset kirjat, joissa hän kirjoitti elämästään ja vuosikymmeniä jatkuneet ystävyyden vuodet, jolloin yhteys on säilynyt huolimatta siitä, että West asui perheineen Italiassa ja Paavilainen Suomessa.
Paavilainen maalaa kauniin ja elävin sanoin Katarina Westin muotokuvan. Westissä on hänen mielestään alusta alkaen jotain ihmeellistä: hän on toimittajana omintakeinen, luonteeltaan sekä kepeä että syvällinen, älykäs, hyvyyttä rakastava. Hänessä on valoa ja sielukkuutta. West matkustelee ympäri maailmaa, opiskelee ulkomailla ja väittelee filosofian tohtoriksi, menee naimisiin italialaisen professorin kanssa, asettuu asumaan huvilaan Toscanan maaseudulle, saa lapsen, kirjoittaa kolme romaania. Hänen elämänsä vaikuttaa sadulta, mutta Paavilainen kertoo myös sadun kääntöpuolesta. Lopulta West sairastuu alle viisikymppisenä vaikeaan syöpään ja muutaman vuoden jälkeen kuolee.
Lukija saa kirjasta myös tietoa, millaista on elää Italiassa suomalaisena. Mitä merkitsee elää kauneuden keskellä? Paavilainen kirjoittaa Katarinan oppivan, että kaikki mitä elämässä tekee, voi olla taidetta. Kauneus on äärimmäisyyksiin vietyä puhtautta: muodon puhtautta, makujen puhtautta, värien puhtautta, melodian puhtautta, ajatuksen puhtautta, numeroitten puhtautta, sommittelun puhtautta, kasvonpiirteitten puhtautta, lauserakenteen puhtautta. Katarina on kaiken suhteen täydellisyyden tavoittelija, perfektionisti. Koti ja puutarha ovat järjestyksessä, silitetty miesten paita "jäykkä ja sileä kuin haarniska ja kauluksen reuna veitsenterävä". Myös kirjoittamiseen kohdistuu täydellisyyden vaatimuksia.
Paavilaisen tekstin ohella Vuodet jotka sain -teoksessa on myös laajoja otteita ja lainauksia Katarina Westin keskeneräisistä kirjoista. Näin lukija pääsee lähelle Westiä ja hänen haavoittuvuuttaan, sadun kääntöpuolelle, aikaan jolloin ankarat tuulet puhaltavat. Koskettavaa ja raskastakin on lukea sairastamisen vuosista. Kirjan suljettuaan ei voi muuta kuin ajatella, miten haurasta elämä todellakin on. Siitä kertoo myös se, että ystävästään kirjoittaessaan Paavilainen itsekin sai syöpädiagnoosin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti