Olen jo pitemmän aikaa ollut kiinnostunut siitä, miten musiikkia kuvataan. Käytyäni konsertissa oli aina kiva lukea, miten musiikkiarvostelija konserttia kuvasi ( hehkuvaa, vuolaasti laulavaa, tasapainoista, lämpimän säteilevää). Sen huomasin, että adjektiiveja vilisi. Saatoin saksia lehdestä arvostelun äidinkielentuntia varten: oppilaat joutuivat alleviivaamaan kaikki löytämänsä adjektiivit. Musiikkiarvosteluille tyypillisiä olivat myös liikettä kuvailevat verbit: syöksyi, mateli, nousi, laski, ryöpsähti, hyökkäsi, putosi.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
tiistai 13. maaliskuuta 2018
lauantai 3. maaliskuuta 2018
Amarettoa ja raikasta vettä
Kaipa sitä vähitellen alkaa toipua: pakkasesta, flunssasta, surusta. Sen verran voipunut sitä on ollut, ettei ole muuta jaksanut lukea kuin runokirjoja. Saila Susiluodon Metropolis-runokirja oli barokkisen runsas, värikäs ja rehevä; kuin amarettoa olisi siemaillut. Harry Salmenniemen Yö ja lasi -runokokoelman lukeminen virkisti kuin raikas vesi.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Nostalgia-trippi eli aikamatka 1960- ja 1970-luvuille
Aikamatkailu on sitten mukavaa! Äkkiseltään luulisi, ettei seitsemän vuotta vanhemmalla Hectorilla ja minulla, 1960- ja -70-lukujen kiltillä perhetytöllä, ole mitään yhteistä mutta niinpä vain onkin. Luin Hectorin kiinnostavan elämäkerran Asfalttihippi, ja elin nuo nuoruuteni vuodet pikakelauksella uudestaan. Kirjalla oli paljon annettavaa myös 1950-luvulla syntyneelle.
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
tiistai 13. helmikuuta 2018
Rouheita ja koskettavia tarinoita
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin postuumisti julkaistu kokoelma (suomentajana Kristiina Drews). Kirjan alussa on sekä Lydia Davisin että Stephen Emersonin esittelyt ja analyysit Berlinin novelleista ja tyylistä, joita kumpikin ylistää. Lukija ryhtyy siis sangen suurin odotuksin paneutumaan näihin "sähköisiin", yllätyksellisiin ja "säpinää" täynnä oleviin tarinoihin.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
maanantai 18. joulukuuta 2017
Kirjavuosi loppui liikutukseen eli "Elämän paatoksesta älä hellitä!"
Vuosi alkaa olla lopuillaan, mutta on vielä kirjoitettava kirjasta, joka lumosi ja liikutti. Tomi Kontion runokirja Saattaa, olla on niin kaunis ja koskettava, että siitä on vaikea kirjoittaa, kuten runoudesta yleensäkin. Runous pakenee määrittelyjä ja kiinniottoa, koska se itse yrittää antaa sanat sellaisille kokemuksille, joita on vaikea sanallistaa.
Luin neljä arviointia kirjasta, koska halusin katsoa, miten muut ovat onnistuneet kuvaamaan Kontion runokirjan herättämiä tunteita. Kaikki ovat olleet haltioissaan, kuinkas muuten, ja arvioinnitkin ovat olleet silkkaa runoa ja kielen kauneutta tulvillaan. Onpa ihanaa, että on ilmestynyt runokirja, joka saa aikaan niin voimakkaita lukukokemuksia!
Tuli tunne, että haluaisin kertoa omasta lukukokemuksestani vähemmän runollisesti. Miten mahtaa onnistua? Saattaa, olla kertoo läheisen kuolemasta, siitä, miten tämä on kuoltuaan läsnäolevampi kuin eläessään. Siitä, miten vaikea elämässä on päästä toisen lähelle, vaikka ihot koskettaisivat toisiaan ja vaikka kaksi sulautuisi yhdeksi. Rakkaus ja kuolema, pimeä ja valo, talvi ja kesä sekoittuvat. Rakkaus ei synny eikä elä tyhjiössä vaan samassa maailmassa kuin mekin. Siinä maailmassa, jossa on myös rumuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Elämässä, samoin kuin runon kirjoittamisessa, voi vain tavoitella, jotain, aina löytämäisillään.
Kömpelöitä ovat sanat, kun yrittää sanoa jotain kokonaisesta runoteoksesta, josta on suuresti viehättynyt. Runoja pitää kypsytellä mielessään, tutkistella sydämessään. Sanoille pitää antautua, kuunnella niiden musiikkia ja jälkikaikuja. Lopuksi en lainaakaan kokonaista runoa vaan säkeitä, jotka menivät ihoni alle.
Me kuolemme, me rakastamme,
sinä, kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
----
Ja kun pimeä tulee, rakkaani,
silmäsi majakat sammuvat
ja alkaa haaksirikkoisten aika.
---
nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
---
ja talvessa, joka kasvatti valkoista viljaa pellolle
ja sulki järvet kuin vainajan silmät.
---
Kun muistiton lumi sataa,
kun viima piiskaa
vaikeroivia metsiä.
---
Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.
jne.jne. loputtomiin lumousta ja sanojen lumoa .......
Oli muistaakseni Sibelius, joka lausui tuon "Elämän paatoksesta älä hellitä!" :D
Luin neljä arviointia kirjasta, koska halusin katsoa, miten muut ovat onnistuneet kuvaamaan Kontion runokirjan herättämiä tunteita. Kaikki ovat olleet haltioissaan, kuinkas muuten, ja arvioinnitkin ovat olleet silkkaa runoa ja kielen kauneutta tulvillaan. Onpa ihanaa, että on ilmestynyt runokirja, joka saa aikaan niin voimakkaita lukukokemuksia!
Tuli tunne, että haluaisin kertoa omasta lukukokemuksestani vähemmän runollisesti. Miten mahtaa onnistua? Saattaa, olla kertoo läheisen kuolemasta, siitä, miten tämä on kuoltuaan läsnäolevampi kuin eläessään. Siitä, miten vaikea elämässä on päästä toisen lähelle, vaikka ihot koskettaisivat toisiaan ja vaikka kaksi sulautuisi yhdeksi. Rakkaus ja kuolema, pimeä ja valo, talvi ja kesä sekoittuvat. Rakkaus ei synny eikä elä tyhjiössä vaan samassa maailmassa kuin mekin. Siinä maailmassa, jossa on myös rumuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Elämässä, samoin kuin runon kirjoittamisessa, voi vain tavoitella, jotain, aina löytämäisillään.
Kömpelöitä ovat sanat, kun yrittää sanoa jotain kokonaisesta runoteoksesta, josta on suuresti viehättynyt. Runoja pitää kypsytellä mielessään, tutkistella sydämessään. Sanoille pitää antautua, kuunnella niiden musiikkia ja jälkikaikuja. Lopuksi en lainaakaan kokonaista runoa vaan säkeitä, jotka menivät ihoni alle.
Me kuolemme, me rakastamme,
sinä, kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
----
Ja kun pimeä tulee, rakkaani,
silmäsi majakat sammuvat
ja alkaa haaksirikkoisten aika.
---
nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
---
ja talvessa, joka kasvatti valkoista viljaa pellolle
ja sulki järvet kuin vainajan silmät.
---
Kun muistiton lumi sataa,
kun viima piiskaa
vaikeroivia metsiä.
---
Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.
jne.jne. loputtomiin lumousta ja sanojen lumoa .......
Oli muistaakseni Sibelius, joka lausui tuon "Elämän paatoksesta älä hellitä!" :D
tiistai 14. marraskuuta 2017
Surulinnun lumo
Tuuli Salmisen Surulintu on kirja surusta, kauniisti ja taidokkaasti kerrottuna. Kuolema on asettunut taloksi ja odottaa kärsivällisesti kruununhakalaisessa arvokodissa. Se lähenee päivä päivältä, samalla kun ympyrän muotoon asettuneet linnut veden päällä vähenevät, uni unelta kuolevan kirjailijan, Jaakob Karan, suljettujen silmien takana.
Kirjan päähenkilö on Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat. Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.
Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.
HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta. Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.
Kirjassa oli lukuisia koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:
"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."
Kirjan päähenkilö on Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat. Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.
Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.
HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta. Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.
Kirjassa oli lukuisia koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:
"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."
torstai 9. marraskuuta 2017
Jälleenrakentajien lasten monet äänet
Luin mielenkiintoisen ja erittäin koskettavan kirjan sotienjälkeisestä Suomesta lapsen silmin. Kävin Kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Anna Kortelainen haastatteli Jälleenrankentajien lapset -kirjan tekijöitä, Antti Malista ja Tuomo Tammista. Yleisö koostui ikäisistäni eli 50-luvulla syntyneistä ja kymmenkunta vuotta vanhemmista eli 40-luvulla syntyneistä seniorikansalaisista. Kaikki kuuntelivat keskittyneesti ja vakavissaan.
Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.
Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö? Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia tuntemiani miehiä.
Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.
Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.
Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.
Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.
Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä, mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.
Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.
Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet ovat lähtöisin.
Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.
Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö? Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia tuntemiani miehiä.
Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.
Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.
Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.
Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.
Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä, mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.
Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.
Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet ovat lähtöisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)