Ensimmäinen Lara on tietysti romaanin Tätä ei koskaan tapahtunut (suomentanut Irmeli Ruuska) kirjoittaja Lara Prescott, joka kertoo saaneensa nimensä Pasternakin romaanin Tohtori Zivagon Laran mukaan. Kun CIA vuonna 2014 julkisti 99 muistiota ja raporttia, jotka käsittelivät salaista Zivago-operaatiota, Prescott halusi luoda fiktiivisen teoksen tuon materiaalin pohjalta. Hän kertoo kirjansa lopussa, että on lainannut salaisista asiakirjoista suoraan kuvauksia ja sitaatteja ja myös keskustelunpätkiä sellaisina kuin ne on dokumentoitu alkuperäisissä selonteoissa. Prescott esittää vaikuttavan lähdeluettelon tietokirjoista, joita hän on romaaniaan kirjoittaessaan käyttänyt. Lisäksi hän matkusti ympäri maailmaa taustoittaessaan teostaan. Tuo kaikki kannatti, sillä lukija nauttii lukiessaan 1950-luvulle sijoittuvaa vakoilujännäriä.
Kirjan päähenkilöitä ovat naiset. Näkökulma siirtyy vuorotellen kylmän sodan aikaiseen itään, Neuvostoliittoon, ja länteen, lähinnä Washingtoniin, mutta kirjan loppupuolella myös Milanoon, Berliiniin ja Pariisiin. Lännessä Tiedustelupalvelun naiset kirjoittavat puhtaaksi salaisia muistioita, mutta osa heistä värvätään myös kuriireiksi ja valepukuisiksi agenteiksi. Salaisen tehtävän saa myös Irina, Neuvostoliitosta äitinsä kanssa Yhdysvaltoihin paennut nuori nainen.
Moskovan lähellä asuu lapsineen Olga, Boris Pasternakin rakastajatar. Pasternak kirjoittaa salassa suurta romaania, jota viranomaiset pitävät vaarallisena sen sisältämän vallankumouskritiikin vuoksi. Olga haetaan kuulusteluun ja joutuu kolmeksi vuodeksi työleirille Siperiaan. Tuo suuri romaani on Tohtori Zivago, josta tiedetään ympäri maailman, ennen kuin se on edes valmistunut. Olga on Laran esikuva, se varsinainen Lara. Pasternakin kuoltua ja jouduttuaan uudelleen vankilaan Olga iloitsee, että hän jää elämään kirjan sivuilla.
Washingtonissa keksitään suuri suunnitelma: romaanin käyttäminen ideologisena aseena. Italialainen miljonääri Feltrinelli saa hankituksi kymmenen vuotta kestäneen kirjoitusprosessin tuloksena syntyneen Tohtori Zivagon julkaisuoikeuden, ja romaani ilmestyy ensin italiaksi. Yhdysvaltojen Tiedustelupalvelu käännättää sen venäjäksi ja jakaa sitä Berliinin maailmannnäyttelyyn saapuville venäläisille turisteille, jotka salakuljettavat kirjan kotimaahansa. Pasternak saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta hänet pakotetaan kieltäytymään siitä. Pian tämän jälkeen hän kuolee, kovien epäilyjen ja itsesyytösten vallassa: " Uskonko, että kohtalo määrää minut omistamaan elämäni sille, että yritän ilmaista sen mitä ihmisten sydämissä liikkuu? -- Taivas putoaa niskaan, ja minä päätin kirjoittaa sen sijaan, että olisin rakentanut katon itseni ja rakkaitteni suojaksi."
Tohtori Zivago on paitsi sotaromaani myös yksi maailman tunnetuimpia rakkausromaaneja. Myös Tätä ei koskaan tapahtunut on rakkausromaani, hieman epätavallisempi. Se kuvaa kolmiodraamaa: Irinan, Teddyn ja Sallyn. Elämä (ja laki) erottaa rakastavaiset, jotka lähtevät eri suuntiin. Kun Tohtori Zivago filmataan 1965, Tiedustelupalvelun naiset lähtevät yhdessä elokuviin ja toteavat Laran valkokankaalla nähdessään: "Irina!" Romaanissa jätetään hienosti auki, saako Irina lopulta elämänsä rakkauden. Toivotaan niin.
p.s. Zivago-nimeen olisi kuulunut Z:n päälle tuo hattu, mutten saanut sitä yrityksistäni huolimatta laitetuksi.
keskiviikko 3. kesäkuuta 2020
lauantai 16. toukokuuta 2020
Kevään kirjabouquet
Nyt niitä taas sai! Uutuuskirjoja kirjastosta eli ihania, sykähdyttäviä lukuelämyksiä! Aloitin Tiina Lehikoisen Kukkien kapina (Yökertomuksia) -nimisellä teoksella, joka sisältää proosarunojen kaltaisia tarinoita saduista ja kukista. Niiden tyyli on hyvin runollinen ja kieli taivaallisen kaunista. Kukat, sadut, runot - tästä kombinaatiosta ei voi syntyä taitavan kirjoittajan käsissä muuta kuin hurmaavaa jälkeä. Kokoelma on kuin tuoksuhernekimppu, jonka haistelemisesta ei voi saada kyllikseen. Onnellistuttava kirja!
Philip Teirin romaani Neitsytpolku (suomentanut Jaana Nikula) on tyyliltään hillitty. Siinä on sellaista kätkettyä kauneutta, joka tuo mieleen valkoisen orkidean tai lumikellon. Aiheena on rakastuminen ja avioero ja näiden vaikutukset. Tyyli on etäännytettyä; intohimoisista ja dramaattisistakin tunteista kirjoitetaan analyyttisesti. Aistit ovat keskeisessä osassa: näkö- ja tuntoaistien kautta saadut havainnot ovat myönteisiä, kuuloaistimukset merkitsevät kärsimystä. Lumen kuvaus on poikkeuksellisen kaunista ja vertautuu rakkauteen.
Rachel Cuskin Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) on tyyliltään liaani, joka kaappaa lukijan tiukkaan otteeseen eikä päästä irti. Romaanin päähenkilö (jo trilogian aikaisemmista teoksista tuttu kirjailija) matkustaa kirjailijakonferenssiin, jossa tapaa paljon ihmisiä. Nämä avautuvat kirjailijalle pitkillä monologeillaan, jotka ovat filosofisia pohdintoja naisen ja miehen suhteesta, lastenkasvatuksesta, avioerosta, kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Kaikki on mielenkiintoista, tyyli virtaavaa, ja lukija rakastaa kaapattuna olemista. Rachel Cuskin tyyli on voimaannuttava; tekee mieli ruveta kirjoittamaan samalla tavalla.
Mari Mörön Kukkasillaan-kirja on jokaisen puutarhurin must-kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Kukkanuottasilla-teokselle. Mörö on taitava kirjoittaja, ja hänen valokuvansa kauniita ja herkkiä. Kirja sisältää viihdyttäviä tarinoita puutarhoista, pihoista, puistoista ja kasvitarhoista. Motoksi voisi valita kirjailijan oivalluksen: " Puutarhurista tulee kauneuden toimihenkilö. Työnjohto eli toivo ja aika ottavat kyllä vastaan myös tilauksia, mutta valituksia ei voi tehdä."
Viihdyttävä oli myös Eppu Nuotion cozy mystery Elämänlanka eli Ellen Lähteen tutkimuksia. Aiemmatkin kirjat (Myrkkykeiso ja Anopinhammas) on nimetty kasvien mukaan. Elämänlanka on uusimmassa dekkarissa elokuvan nimi, jonka pääosan esittäjiksi ohjaaja Johannes Svärd on valinnut molemmat vaimonsa eli ex-vaimo Elken ja nykyisen Ainon. Elokuva samoin kuin todellisuus on hurja kolmiodraama, joiden kuvioita Ellen selvittelee. Mutta kuka on ahnas ja ympärille kietoutuva elämänlanka?
Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Haavikkoa on Novaliksen sininen kukka, jota sankari jahtaa vaan ei saavuta. Melender mainitsee kokoelmansa alussa, että hänellä on esseistinä kolme tärkeää sääntöä. On kirjoitettava asioista, joilta ei saa rauhaa, on aloitettava esseen kirjoittaminen ennen kuin tietää, mitä aikoo asiasta sanoa, ja tarpeen tullen on eksyttävä harhapoluille, koska se voi paljastaa jotain uutta. Melenderin esseet (itse hän kutsuu niitä muistelmaesseiksi) käsittelevät nuoruuden uskonnollista ja poliittista etsimistä, toivoa ja kuolemaan suhtautumista, työn merkitystä, ahdasta maskuliinisuutta, klassikoita ja nykykirjallisuuden helmiä sekä Paavo Haavikkoa. Haavikon runoista hän kirjoittaa: " Välillä Haavikon säkeet auttavat minua jäntevöittämään arkiajatteluani, välillä sanallistamaan maailmansuhdettani, mutta enimmäkseen ne vain tuovat tekstuaalisia ilon pilkahduksia monotonisen mielenkohinan keskelle." Melender on humanisti, ja hänen esseilleen sävyjä tuovat huumori, ironia ja satiirinen terävyyskin.
Monika Luukkosen tietokirja Buddhan hipaisu (Harjoituksia hereilläoloon) on lootus, henkisyyden ja valaistumisen vertauskuva. Kirja tutustuttaa idän meditaatiomuotoihin, selkeästi ja käytännönläheisesti. Siinä oli paljon tuttua mutta myös uutta tietoa. Luukkonen esittelee mm. maitrin eli metta-meditaation (itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on), samathan (mieltä rauhoittavan meditaatioharjoituksen), vipassanan (opitaan katsomaan tilannetta ja tunteita kauempaa), tiibetiläiset tonglenin (tarkoittaa lähettämistä ja vastaanottamista) ja lojong-ajatelmat, japanilaisen Naikan-itsereflektion, shabutsun eli Buddhan kuvien maalaamisen sekä japanilaisen kalligrafian ja sumi-e-maalaamisen. Huh, aikamoinen runsaudensarvi mutta todella kiinnostava. Ennen kaikkea pidin Buddhan hipaisun suomalaisesta näkökulmasta ja maanläheisyydestä. Aika mainioilta kuulostavat harjoitukset Lyhyt seisontameditaatio kotioven ulkopuolella/parvekkeella ja Lyhyt odotan-autossa-meditaatio.
Philip Teirin romaani Neitsytpolku (suomentanut Jaana Nikula) on tyyliltään hillitty. Siinä on sellaista kätkettyä kauneutta, joka tuo mieleen valkoisen orkidean tai lumikellon. Aiheena on rakastuminen ja avioero ja näiden vaikutukset. Tyyli on etäännytettyä; intohimoisista ja dramaattisistakin tunteista kirjoitetaan analyyttisesti. Aistit ovat keskeisessä osassa: näkö- ja tuntoaistien kautta saadut havainnot ovat myönteisiä, kuuloaistimukset merkitsevät kärsimystä. Lumen kuvaus on poikkeuksellisen kaunista ja vertautuu rakkauteen.
Rachel Cuskin Kunnia (suomentanut Kaisa Kattelus) on tyyliltään liaani, joka kaappaa lukijan tiukkaan otteeseen eikä päästä irti. Romaanin päähenkilö (jo trilogian aikaisemmista teoksista tuttu kirjailija) matkustaa kirjailijakonferenssiin, jossa tapaa paljon ihmisiä. Nämä avautuvat kirjailijalle pitkillä monologeillaan, jotka ovat filosofisia pohdintoja naisen ja miehen suhteesta, lastenkasvatuksesta, avioerosta, kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Kaikki on mielenkiintoista, tyyli virtaavaa, ja lukija rakastaa kaapattuna olemista. Rachel Cuskin tyyli on voimaannuttava; tekee mieli ruveta kirjoittamaan samalla tavalla.
Mari Mörön Kukkasillaan-kirja on jokaisen puutarhurin must-kirja. Se on itsenäinen jatko-osa Kukkanuottasilla-teokselle. Mörö on taitava kirjoittaja, ja hänen valokuvansa kauniita ja herkkiä. Kirja sisältää viihdyttäviä tarinoita puutarhoista, pihoista, puistoista ja kasvitarhoista. Motoksi voisi valita kirjailijan oivalluksen: " Puutarhurista tulee kauneuden toimihenkilö. Työnjohto eli toivo ja aika ottavat kyllä vastaan myös tilauksia, mutta valituksia ei voi tehdä."
Viihdyttävä oli myös Eppu Nuotion cozy mystery Elämänlanka eli Ellen Lähteen tutkimuksia. Aiemmatkin kirjat (Myrkkykeiso ja Anopinhammas) on nimetty kasvien mukaan. Elämänlanka on uusimmassa dekkarissa elokuvan nimi, jonka pääosan esittäjiksi ohjaaja Johannes Svärd on valinnut molemmat vaimonsa eli ex-vaimo Elken ja nykyisen Ainon. Elokuva samoin kuin todellisuus on hurja kolmiodraama, joiden kuvioita Ellen selvittelee. Mutta kuka on ahnas ja ympärille kietoutuva elämänlanka?
Tommi Melenderin esseekokoelma Poika joka luki Haavikkoa on Novaliksen sininen kukka, jota sankari jahtaa vaan ei saavuta. Melender mainitsee kokoelmansa alussa, että hänellä on esseistinä kolme tärkeää sääntöä. On kirjoitettava asioista, joilta ei saa rauhaa, on aloitettava esseen kirjoittaminen ennen kuin tietää, mitä aikoo asiasta sanoa, ja tarpeen tullen on eksyttävä harhapoluille, koska se voi paljastaa jotain uutta. Melenderin esseet (itse hän kutsuu niitä muistelmaesseiksi) käsittelevät nuoruuden uskonnollista ja poliittista etsimistä, toivoa ja kuolemaan suhtautumista, työn merkitystä, ahdasta maskuliinisuutta, klassikoita ja nykykirjallisuuden helmiä sekä Paavo Haavikkoa. Haavikon runoista hän kirjoittaa: " Välillä Haavikon säkeet auttavat minua jäntevöittämään arkiajatteluani, välillä sanallistamaan maailmansuhdettani, mutta enimmäkseen ne vain tuovat tekstuaalisia ilon pilkahduksia monotonisen mielenkohinan keskelle." Melender on humanisti, ja hänen esseilleen sävyjä tuovat huumori, ironia ja satiirinen terävyyskin.
Monika Luukkosen tietokirja Buddhan hipaisu (Harjoituksia hereilläoloon) on lootus, henkisyyden ja valaistumisen vertauskuva. Kirja tutustuttaa idän meditaatiomuotoihin, selkeästi ja käytännönläheisesti. Siinä oli paljon tuttua mutta myös uutta tietoa. Luukkonen esittelee mm. maitrin eli metta-meditaation (itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on), samathan (mieltä rauhoittavan meditaatioharjoituksen), vipassanan (opitaan katsomaan tilannetta ja tunteita kauempaa), tiibetiläiset tonglenin (tarkoittaa lähettämistä ja vastaanottamista) ja lojong-ajatelmat, japanilaisen Naikan-itsereflektion, shabutsun eli Buddhan kuvien maalaamisen sekä japanilaisen kalligrafian ja sumi-e-maalaamisen. Huh, aikamoinen runsaudensarvi mutta todella kiinnostava. Ennen kaikkea pidin Buddhan hipaisun suomalaisesta näkökulmasta ja maanläheisyydestä. Aika mainioilta kuulostavat harjoitukset Lyhyt seisontameditaatio kotioven ulkopuolella/parvekkeella ja Lyhyt odotan-autossa-meditaatio.
perjantai 1. toukokuuta 2020
Lempeää valokuvausta
Johanna Tanskan ja Juha Tanskan kirja Lempeä linssi (Valokuvaus tienä läsnäoloon, kustantajana Kirjapaja) on ihana, runsas, inspiroiva ja filosofinen kirja. Tekijät ovat aviopari, jonka kolme aiempaa kirjaa (Silitä kissaa - Hengellisiä harjoituksia hengästyneille, Talo minussa, minä talossa - Meditatiivinen sisustuskirja ja Alussa oli puutarha - Viisaus kasvaa maasta) olen myös lukenut ja joita voin lämpimästi suositella. Ne ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikki.
Lempeä linssi -kirjaa kuvataan takakannessa ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi kontemplatiivisesta ja meditatiivisesta valokuvauksesta. Kirja johdattaa lukijan hiljaisuuden ja tarkkaavaisuuden polulle, ja käytännön harjoitukset saavat katsomaan itseä, toista ihmistä ja ympäristöä uudella tavalla. Useasti otetaan myös kynä ja paperi avuksi; mikäs sen mukavampaa. Jotkut tehtävät ovat niin koskettavia ja syvää luotaavia, että pohdin niitä vieläkin.
Lempeä linssi rohkaisee kuuntelemaan omia tunteita ja tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaa. Katseleminen avaa myös muut aistit kokonaisvaltaisesti todellisuudelle. Kun kuvat saavat alkunsa läsnä olevasta viipymisestä hetkessä ja tilassa, ne tavoittavat mielen syvimpiä kerroksia ja avaavat ikkunan arkikokemusta syvemmälle. Todellisuuden rauhallinen, kärsivällinen havainnointi voi johtaa myös sen aiempaa syvempään kokemiseen.
Tekijät lainaavat Howard Zehriä, jonka mukaan valokuvaa ei oteta, vaan se vastaanotetaan. Valokuvaaminen haastaa kaavamaisia mielikuvia, ja sen tulisi olla avoin salaisuudelle, mysteerille. Kun malttaa pysähtyä arjen keskellä hetkeksi ja avata silmänsä ja katsoa, ei jää löytämisen ja oivaltamisen iloa vaille. On opittava katsomaan tavanomaisen tuolle puolen. On katsottava kuin lapsi, uteliaasti ja säännöistä piittaamattomasti, vailla ennakkovaatimuksia. Toisenlaisen katsomisen tavan opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ei voi pakottaa todellisuutta paljastamaan syvempiä merkityksiä ja yhteyksiä. Voi ainoastaan pyrkiä avartamaan vastaanottavaa tilaa mielessään niin, että vapaaseen tilaan voi tulla jotakin.
Itselleni kirjoitettu sana tulee kyllä ennen valokuvausta. Pyrin aina sanallistamaan kaiken, analysoimaan ehkä turhankin paljon. Lempeä linssi -teos selittää, miten ottamamme valokuvat tuntuvat tavoittavan mielessämme toisinaan sellaista, mille ei ole vielä sanoja. Tärkeät kuvat riittävät itsessään, ilman välittömiä sanojakin, koskettamaan mielessä sitä, mikä on sillä hetkellä tärkeää. Joskus kuvaan kätkeytyville merkityksille löytyy sanallinen selitys vasta myöhemmin. Kontemplatiivisen valokuvauksen tarkoitus on opetella pysähtymistä, jonka päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä tai omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella tai antaa havainnoille nimiä tai tulkintoja. Heijastamme ulkoiseen sitä, mikä on itsessä vielä ilman sanoja.
Kontemplatiivinen valokuvaaminen muistuttaa kirjoittajien mukaan osin pohdiskelevan päiväkirjan kirjoittamista. Huomio on paitsi kuvaamisessa myös kuvien herättämissä mielleyhtymissä, tunteissa ja ajatuksissa sekä sanojen löytämisessä niille.
Kirjan harjoituksia ovat mm. varhaisimman lapsuusmuiston tavoittaminen, valon ja varjon havainnoiminen, valokuvioiden ja symbolisten ja metaforisten kuvien kuvaaminen, arjen asetelmat, uusia oivalluksia tutusta, kuvapäiväkirja yhdestä huoneesta, kiitollisuuspäiväkirja valokuvaten, avainkuva, yksityiskohtien löytäminen, kuormittavista asioista luopuminen, oman suvun metakertomuksen löytäminen, oma itse kolmekerroksisena talona, roolieni historia, ihmettely, hauras kohtani, oman elämänkatsomuksen symboli arjessa, kuva ohuesta paikasta (paikasta jossa raja taivaan ja maan välillä on erityisen ohut).
Lempeä linssi -teoksessa lainataan runoilijoita, filosofeja, tutkijoita ja mm. kirjailija ja trappistimunkki Thomas Mertonia, joka on itsellenikin läheinen. Myös ns. systeemistä ajattelua arvostetaan. Systeemisyyden näkökulmasta jokainen ihminen on vain pieni osa yksilöä paljon laajempaa ihmisyhteisön muodostamaa järjestelmää. Perheen, suvun, yhteiskunnan ja ihmiskunnan jäsenyyden lisäksi olemme osa laajempaa ekologista systeemiä, jossa kytkeydymme monin sidoksin maapallon elonkehään ja muihin eliöihin. Kirjan viimeisessä luvussa tarkastellaan valokuvauksen mahdollisuuksia tutkia kysymystä transsendenssista eli fyysisten aistien havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä ja kokemuksia.
Olen muuten tällä hetkellä valokuvauksen verkkokurssilla, jonka nimi on Fotojoogaa mielelle. Kurssin ohjaa Tuula Ahde. Tätäkin kurssia voisi kutsua lempeäksi valokuvaukseksi, koska tarkoitus on olla lempeä itseään kohtaan ja esimerkiksi valokuvata siinä tunnetilassa, jossa kulloinkin on - ei tarvitse odottaa parempaa päivää tai aikaa vaan tarkastellaan, miten tunnetila tai olotila kulloinkin näkyy valokuvassa. Tehtäviä voi tehdä itselle sopivalla tavalla, kevyesti tai perusteellisesti paneutuen ja pohdiskellen. Miksi nimi fotojooga? Tuula Ahde lainaa valokuvaaja Trey Ratcliffiä: "Kuvaamiseen uppoutuminen ja sen myötä syntyvä tietoisen läsnäolon kokemus on parhaimmillaan verrattavissa joogaan tai meditaatioon." Pyrkimyksenä on tehdä tunnekuvamatka, jolla pyritään etsimään, tunnistamaan, kuvittamaan ja sanoittamaan itsessä herääviä tunteita valokuvien ja kuvaamisen kautta. Aivan ihana ja oivalluksia herättävä kurssi!
Lempeä linssi -kirjaa kuvataan takakannessa ensimmäiseksi suomalaiseksi teokseksi kontemplatiivisesta ja meditatiivisesta valokuvauksesta. Kirja johdattaa lukijan hiljaisuuden ja tarkkaavaisuuden polulle, ja käytännön harjoitukset saavat katsomaan itseä, toista ihmistä ja ympäristöä uudella tavalla. Useasti otetaan myös kynä ja paperi avuksi; mikäs sen mukavampaa. Jotkut tehtävät ovat niin koskettavia ja syvää luotaavia, että pohdin niitä vieläkin.
Lempeä linssi rohkaisee kuuntelemaan omia tunteita ja tarkastelemaan omaa sisäistä maailmaa. Katseleminen avaa myös muut aistit kokonaisvaltaisesti todellisuudelle. Kun kuvat saavat alkunsa läsnä olevasta viipymisestä hetkessä ja tilassa, ne tavoittavat mielen syvimpiä kerroksia ja avaavat ikkunan arkikokemusta syvemmälle. Todellisuuden rauhallinen, kärsivällinen havainnointi voi johtaa myös sen aiempaa syvempään kokemiseen.
Tekijät lainaavat Howard Zehriä, jonka mukaan valokuvaa ei oteta, vaan se vastaanotetaan. Valokuvaaminen haastaa kaavamaisia mielikuvia, ja sen tulisi olla avoin salaisuudelle, mysteerille. Kun malttaa pysähtyä arjen keskellä hetkeksi ja avata silmänsä ja katsoa, ei jää löytämisen ja oivaltamisen iloa vaille. On opittava katsomaan tavanomaisen tuolle puolen. On katsottava kuin lapsi, uteliaasti ja säännöistä piittaamattomasti, vailla ennakkovaatimuksia. Toisenlaisen katsomisen tavan opettelu vaatii kärsivällisyyttä ja aikaa. Ei voi pakottaa todellisuutta paljastamaan syvempiä merkityksiä ja yhteyksiä. Voi ainoastaan pyrkiä avartamaan vastaanottavaa tilaa mielessään niin, että vapaaseen tilaan voi tulla jotakin.
Itselleni kirjoitettu sana tulee kyllä ennen valokuvausta. Pyrin aina sanallistamaan kaiken, analysoimaan ehkä turhankin paljon. Lempeä linssi -teos selittää, miten ottamamme valokuvat tuntuvat tavoittavan mielessämme toisinaan sellaista, mille ei ole vielä sanoja. Tärkeät kuvat riittävät itsessään, ilman välittömiä sanojakin, koskettamaan mielessä sitä, mikä on sillä hetkellä tärkeää. Joskus kuvaan kätkeytyville merkityksille löytyy sanallinen selitys vasta myöhemmin. Kontemplatiivisen valokuvauksen tarkoitus on opetella pysähtymistä, jonka päämääränä on pelkästään havainnoida ympäristöä tai omaa sisintä, ilman kiirettä arvottaa ja luokitella tai antaa havainnoille nimiä tai tulkintoja. Heijastamme ulkoiseen sitä, mikä on itsessä vielä ilman sanoja.
Kontemplatiivinen valokuvaaminen muistuttaa kirjoittajien mukaan osin pohdiskelevan päiväkirjan kirjoittamista. Huomio on paitsi kuvaamisessa myös kuvien herättämissä mielleyhtymissä, tunteissa ja ajatuksissa sekä sanojen löytämisessä niille.
Kirjan harjoituksia ovat mm. varhaisimman lapsuusmuiston tavoittaminen, valon ja varjon havainnoiminen, valokuvioiden ja symbolisten ja metaforisten kuvien kuvaaminen, arjen asetelmat, uusia oivalluksia tutusta, kuvapäiväkirja yhdestä huoneesta, kiitollisuuspäiväkirja valokuvaten, avainkuva, yksityiskohtien löytäminen, kuormittavista asioista luopuminen, oman suvun metakertomuksen löytäminen, oma itse kolmekerroksisena talona, roolieni historia, ihmettely, hauras kohtani, oman elämänkatsomuksen symboli arjessa, kuva ohuesta paikasta (paikasta jossa raja taivaan ja maan välillä on erityisen ohut).
Lempeä linssi -teoksessa lainataan runoilijoita, filosofeja, tutkijoita ja mm. kirjailija ja trappistimunkki Thomas Mertonia, joka on itsellenikin läheinen. Myös ns. systeemistä ajattelua arvostetaan. Systeemisyyden näkökulmasta jokainen ihminen on vain pieni osa yksilöä paljon laajempaa ihmisyhteisön muodostamaa järjestelmää. Perheen, suvun, yhteiskunnan ja ihmiskunnan jäsenyyden lisäksi olemme osa laajempaa ekologista systeemiä, jossa kytkeydymme monin sidoksin maapallon elonkehään ja muihin eliöihin. Kirjan viimeisessä luvussa tarkastellaan valokuvauksen mahdollisuuksia tutkia kysymystä transsendenssista eli fyysisten aistien havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä ja kokemuksia.
Olen muuten tällä hetkellä valokuvauksen verkkokurssilla, jonka nimi on Fotojoogaa mielelle. Kurssin ohjaa Tuula Ahde. Tätäkin kurssia voisi kutsua lempeäksi valokuvaukseksi, koska tarkoitus on olla lempeä itseään kohtaan ja esimerkiksi valokuvata siinä tunnetilassa, jossa kulloinkin on - ei tarvitse odottaa parempaa päivää tai aikaa vaan tarkastellaan, miten tunnetila tai olotila kulloinkin näkyy valokuvassa. Tehtäviä voi tehdä itselle sopivalla tavalla, kevyesti tai perusteellisesti paneutuen ja pohdiskellen. Miksi nimi fotojooga? Tuula Ahde lainaa valokuvaaja Trey Ratcliffiä: "Kuvaamiseen uppoutuminen ja sen myötä syntyvä tietoisen läsnäolon kokemus on parhaimmillaan verrattavissa joogaan tai meditaatioon." Pyrkimyksenä on tehdä tunnekuvamatka, jolla pyritään etsimään, tunnistamaan, kuvittamaan ja sanoittamaan itsessä herääviä tunteita valokuvien ja kuvaamisen kautta. Aivan ihana ja oivalluksia herättävä kurssi!
maanantai 6. huhtikuuta 2020
Meditaatio hengenpelastajana
Millainen oli meditaatio, jonka avulla thaimaalaiset jalkapalloilijapojat pelastuivat veden valtaamasta luolasta? Varsinaisia sankareita olivat tietysti sukeltajat, jotka tarkkojen suunnitelmien jälkeen hakivat pojat luolasta. Myös koko maailman huomio sai kaikki yrittämään parastaan. Mutta nuoren valmentajan ajatus perinteisen thaimaalaisen meditointimuodon, bhavanan harjoittamisesta sai pojat pysymään terveinä ja rauhallisina. Professori Leah Weiss esittelee kirjassaan Bhavana (Johdatus thaimaalaiseen meditaatioon; suomentanut Sirpa Parviainen) tämän meditaation vuosituhantiset opit ja harjoitteet, joihin hän on yhdistänyt uusinta tietoa neuro- ja käyttäytymistieteistä. Weiss opettaa tunnejohtamista Stanfordin yliopistossa.
Olen lukenut kymmeniä erilaisia teoksia meditoinnista ja mindfulnessista. Bhavana on kuitenkin ensimmäinen, joka ilmeisesti todella toimi, äärimmäisen haasteellisessa tilanteessa. Pojilla ei ollut pimeässä luolassa ruokaa (he joivat luolan katosta tippuvaa vettä), ja luolassa olevan veden pinta kohosi tasaisesti ja hapen määrä laski. Weiss sanoo kirjassaan, että joskus ihminen kohtaa elämässään käänteentekevän mullistuksen, joka iskee täydellä voimallaan. Hän esittää kaksi ratkaisevaa kysymystä. Mitä taitoja tarvitsemme kohdataksemme yllättävän muutoksen? Kuinka voimme kehittää noita taitoja realistisella tavalla? Weiss kirjoittaa, että kun tapahtumat tuntuvat nielaisevan meidät pyörteisiinsä ja hengittäminen tuntuu vaikealta, samat meditointimenetelmät, joita thaimaalaiset pojat käyttivät, auttavat saavuttamaan ajatuksiimme selkeyden, antamaan tilanteeseen perspektiiviä ja hengittämään kaiken keskellä.
Bhavana on viisauden ja seesteisyyden harjoittamista. Se liittyy läheisesti buddhalaisiin opetuksiin. Siinä on viisi eri osa-aluetta, jotka ovat tärkeitä henkiselle hyvinvoinnille. Yhdessä ne muodostavat joukon työvälineitä, jotka voivat olla ratkaisevia kriisin kohdatessa. Viisi osatekijää ovat selkeys, huomio, keho, myötätunto ja viisaus. Kirjassaan Weiss esittää myös harjoituksia, joilla voi muokata ajattelutapaansa uusiksi, sekä yksinkertaisia harjoitteita, joita voi tehdä arjen keskellä.
Selkeys on kyky ymmärtää kirkkain katsein ja viisaasti, taitoa keskittyä tärkeimpään. Tulee pohtia elämän kallisarvoisuutta, kaiken katoavuutta, karmaa (tekoja ja niiden seuraamuksia) ja samsaraa (elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertoa ja kärsimystä, joka siihen sisältyy). Selkeys auttaa olemaan hätiköimättä uhkaavassa tilanteessa ja suuntaamaan rajallisen energiamäärämme oikeisiin asioihin. Se myös tunnistaa tavat, joilla henkilökohtaiset näkökulmat ja tulkinnat (tarinamme) vaikuttavat kokemuksiimme ja käytökseemme.
Weiss kirjoittaa, että meidän on harjaannutettava itsemme näkemään ero sen välillä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sisäinen keskustelumme väittää tapahtuvan. Aivoillamme on automaattinen taipumus yhdistellä erilaisia tietoja toisiinsa ja muodostaa niistä tulkintamalli, joka ei välttämättä ole todenmukainen. Kun ajattelemme selkeästi, ymmärrämme, että sisällämme toimii voimia, joista emme aina ole täysin tietoisia. Buddhalaisen meditointikoulutuksen olennainen osatekijä on tilanteen arviointi seuraamatta automaattisesti ajatuksiamme tutun tulkinnan pohjalta ja ymmärrys siitä, kuinka mieli voi luoda kokonaisia tarinoita tyhjästä. Selkeys johtaa meidät yksinkertaiseen kokemiseen sen sijaan, että tuottaisimme loputtomia pelkoja ja huolia. Weiss kehottaa olemaan tietoisia siitä, että ajatusmallit, joita luomme, eivät välttämättä ole tarkkoja, totuudenmukaisia eivätkä antoisia.
Kyky kiinnittää huomio tiettyyn kohteeseen ja palata siihen, kun ajatukset lähtevät harhailemaan, on mindfulnessin kulmakivi, jonka Weiss määrittelee tavoitteelliseksi huomion käytöksi. Sitä, että ihminen ei pysty tekemään kunnollisesti kuin yhden asian kerrallaan, on nykyihmisen vaikea hyväksyä, koska meillä on liikaa tekemistä. Meditoinnin avulla voimme opetella keskittymään siihen, mikä on meille tärkeää. Vaaran uhatessa voimme keskittyä käsillä olevaan vaikeaan kokemukseen sekä sen aiheuttamaan reaktioon meissä itsessämme. Näin vältämme äärimmäisiä tunnetiloja, jotka voivat pahentaa tilannetta. Hengitykseen keskittyvä meditoiminen (jossa ajatukset keskitetään tunteeseen, kuinka ilma tulee sisään ja poistuu takaisin ulos) tyynnyttää kehomme ja mielemme. Weiss tähdentää, että meditoimme oppiaksemme selviytymään elämässä, emme vain meditoimisen vuoksi.
Voimme vaikuttaa ajattelulla kehoomme, Weiss kirjoittaa. Onnistuneesti meditoidessa hengitys hidastuu, sydämensyke laskee, aineenvaihdunta hidastuu, kortisolitasot laskevat, hapenkulutus laskee ja hiilidioksidin vapautuminen vähenee. Nämä kaikki olivat elintärkeitä loukkuun jääneille pojille. Kehotietoisuus on tärkeää, ja keho ja mieli kulkevat yhdessä. Meidän on löydettävä yhteys kehoomme ja opittava kuuntelemaan mitä kehomme meille kertoo. On yritettävä pysyä tiiviisti yhteydessä aistimuksiemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Poikien oli pysyttävä tietoisina pelosta ja muista voimakkaista tunteista, heidän oli hyväksyttävä fyysinen epämukavuutensa ja tunnustettava se meditoidessaan, minkä ansiosta he pystyivät säätelemään tunteitaan ja saivat voimia jatkaa.
Myötätunto on välittämistä, kun rakkailla on vaikeaa, ja halua lievittää heidän kärsimystään. Buddhismin opettajat opettavat mettaa (rakastavaa lempeyttä) ja myötätuntoa yhdessä. Myötätunto sisältyy meditoimiseen. Meditoiminen, jota harjoitetaan myötätunnon ominaisuudessa, on aktiivista. Siihen kuuluu visualisoiminen, jossa ojennetaan valoa omasta kehosta kuvaannollisena myötätuntona ilmausten "Ole onnellinen" tai "Ole vapaa kärsimyksestä" kanssa. Sukeltajat osoittivat todellista myötätuntoa pannessaan henkensä alttiiksi poikien takia, samoin kymmenet pelastusoperaatioon osallistuneista.
Viisaudessa yhdistyvät kaikki muut bhavanan osa-alueet. Viisaus syntyy, kun tunnustaa totuuden kuolevaisuudesta. Se on samalla ymmärrys elämän kallisarvoisuudesta. Viisaus sallii meidän tunnustavan jotakin, mitä buddhalaiset kutsuvat kahdeksaksi maalliseksi tuuleksi, jotka ovat nautinto ja tuska, menetys ja saavutus, ylistys ja syytös sekä kuuluisuus ja häpeä. Nämä voivat Weissin mukaan kaapata ison osan ajatuksistamme. Avoimessa meditaatiossa annamme mielemme kuljettaa meidät mihin vain se haluaa ja sallimme minkä tahansa tunteen, aistimuksen tai ajatuksen pulpahtaa pintaan. Tällöin voi alkaa nähdä, tunnistaako mielen prosessin, jossa se rakentaa todellisuutta, ja kun huomaa sen, voi lakata jahtaamasta sitä. On viisautta irrottautua vakiintuneesta minäkäsityksestä ja kaavoihin kangistuneista ajatuksista.
Kirjan loppupuolella Weiss antaa ohjeita meditointiin. Hän korostaa, että on useita menetelmiä ja kokeilemalla oppii, mikä niistä sopii itselle. Lopuksi hän listaa kehittyvän meditoimisen merkkejä:et ota itseäsi enää niin vakavasti, ihmissuhteiden laatu paranee, kykenet selviytymään paremmin haasteista, muutut vähemmän tuomitsevaksi, päätöksenteko helpottuu, pystyt kokeilemaan uutta ja irtautumaan vanhasta.
Olen lukenut kymmeniä erilaisia teoksia meditoinnista ja mindfulnessista. Bhavana on kuitenkin ensimmäinen, joka ilmeisesti todella toimi, äärimmäisen haasteellisessa tilanteessa. Pojilla ei ollut pimeässä luolassa ruokaa (he joivat luolan katosta tippuvaa vettä), ja luolassa olevan veden pinta kohosi tasaisesti ja hapen määrä laski. Weiss sanoo kirjassaan, että joskus ihminen kohtaa elämässään käänteentekevän mullistuksen, joka iskee täydellä voimallaan. Hän esittää kaksi ratkaisevaa kysymystä. Mitä taitoja tarvitsemme kohdataksemme yllättävän muutoksen? Kuinka voimme kehittää noita taitoja realistisella tavalla? Weiss kirjoittaa, että kun tapahtumat tuntuvat nielaisevan meidät pyörteisiinsä ja hengittäminen tuntuu vaikealta, samat meditointimenetelmät, joita thaimaalaiset pojat käyttivät, auttavat saavuttamaan ajatuksiimme selkeyden, antamaan tilanteeseen perspektiiviä ja hengittämään kaiken keskellä.
Bhavana on viisauden ja seesteisyyden harjoittamista. Se liittyy läheisesti buddhalaisiin opetuksiin. Siinä on viisi eri osa-aluetta, jotka ovat tärkeitä henkiselle hyvinvoinnille. Yhdessä ne muodostavat joukon työvälineitä, jotka voivat olla ratkaisevia kriisin kohdatessa. Viisi osatekijää ovat selkeys, huomio, keho, myötätunto ja viisaus. Kirjassaan Weiss esittää myös harjoituksia, joilla voi muokata ajattelutapaansa uusiksi, sekä yksinkertaisia harjoitteita, joita voi tehdä arjen keskellä.
Selkeys on kyky ymmärtää kirkkain katsein ja viisaasti, taitoa keskittyä tärkeimpään. Tulee pohtia elämän kallisarvoisuutta, kaiken katoavuutta, karmaa (tekoja ja niiden seuraamuksia) ja samsaraa (elämän, kuoleman ja jälleensyntymisen kiertoa ja kärsimystä, joka siihen sisältyy). Selkeys auttaa olemaan hätiköimättä uhkaavassa tilanteessa ja suuntaamaan rajallisen energiamäärämme oikeisiin asioihin. Se myös tunnistaa tavat, joilla henkilökohtaiset näkökulmat ja tulkinnat (tarinamme) vaikuttavat kokemuksiimme ja käytökseemme.
Weiss kirjoittaa, että meidän on harjaannutettava itsemme näkemään ero sen välillä, mitä todellisuudessa tapahtuu ja mitä sisäinen keskustelumme väittää tapahtuvan. Aivoillamme on automaattinen taipumus yhdistellä erilaisia tietoja toisiinsa ja muodostaa niistä tulkintamalli, joka ei välttämättä ole todenmukainen. Kun ajattelemme selkeästi, ymmärrämme, että sisällämme toimii voimia, joista emme aina ole täysin tietoisia. Buddhalaisen meditointikoulutuksen olennainen osatekijä on tilanteen arviointi seuraamatta automaattisesti ajatuksiamme tutun tulkinnan pohjalta ja ymmärrys siitä, kuinka mieli voi luoda kokonaisia tarinoita tyhjästä. Selkeys johtaa meidät yksinkertaiseen kokemiseen sen sijaan, että tuottaisimme loputtomia pelkoja ja huolia. Weiss kehottaa olemaan tietoisia siitä, että ajatusmallit, joita luomme, eivät välttämättä ole tarkkoja, totuudenmukaisia eivätkä antoisia.
Kyky kiinnittää huomio tiettyyn kohteeseen ja palata siihen, kun ajatukset lähtevät harhailemaan, on mindfulnessin kulmakivi, jonka Weiss määrittelee tavoitteelliseksi huomion käytöksi. Sitä, että ihminen ei pysty tekemään kunnollisesti kuin yhden asian kerrallaan, on nykyihmisen vaikea hyväksyä, koska meillä on liikaa tekemistä. Meditoinnin avulla voimme opetella keskittymään siihen, mikä on meille tärkeää. Vaaran uhatessa voimme keskittyä käsillä olevaan vaikeaan kokemukseen sekä sen aiheuttamaan reaktioon meissä itsessämme. Näin vältämme äärimmäisiä tunnetiloja, jotka voivat pahentaa tilannetta. Hengitykseen keskittyvä meditoiminen (jossa ajatukset keskitetään tunteeseen, kuinka ilma tulee sisään ja poistuu takaisin ulos) tyynnyttää kehomme ja mielemme. Weiss tähdentää, että meditoimme oppiaksemme selviytymään elämässä, emme vain meditoimisen vuoksi.
Voimme vaikuttaa ajattelulla kehoomme, Weiss kirjoittaa. Onnistuneesti meditoidessa hengitys hidastuu, sydämensyke laskee, aineenvaihdunta hidastuu, kortisolitasot laskevat, hapenkulutus laskee ja hiilidioksidin vapautuminen vähenee. Nämä kaikki olivat elintärkeitä loukkuun jääneille pojille. Kehotietoisuus on tärkeää, ja keho ja mieli kulkevat yhdessä. Meidän on löydettävä yhteys kehoomme ja opittava kuuntelemaan mitä kehomme meille kertoo. On yritettävä pysyä tiiviisti yhteydessä aistimuksiemme, ajatustemme ja tunteidemme kanssa, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Poikien oli pysyttävä tietoisina pelosta ja muista voimakkaista tunteista, heidän oli hyväksyttävä fyysinen epämukavuutensa ja tunnustettava se meditoidessaan, minkä ansiosta he pystyivät säätelemään tunteitaan ja saivat voimia jatkaa.
Myötätunto on välittämistä, kun rakkailla on vaikeaa, ja halua lievittää heidän kärsimystään. Buddhismin opettajat opettavat mettaa (rakastavaa lempeyttä) ja myötätuntoa yhdessä. Myötätunto sisältyy meditoimiseen. Meditoiminen, jota harjoitetaan myötätunnon ominaisuudessa, on aktiivista. Siihen kuuluu visualisoiminen, jossa ojennetaan valoa omasta kehosta kuvaannollisena myötätuntona ilmausten "Ole onnellinen" tai "Ole vapaa kärsimyksestä" kanssa. Sukeltajat osoittivat todellista myötätuntoa pannessaan henkensä alttiiksi poikien takia, samoin kymmenet pelastusoperaatioon osallistuneista.
Viisaudessa yhdistyvät kaikki muut bhavanan osa-alueet. Viisaus syntyy, kun tunnustaa totuuden kuolevaisuudesta. Se on samalla ymmärrys elämän kallisarvoisuudesta. Viisaus sallii meidän tunnustavan jotakin, mitä buddhalaiset kutsuvat kahdeksaksi maalliseksi tuuleksi, jotka ovat nautinto ja tuska, menetys ja saavutus, ylistys ja syytös sekä kuuluisuus ja häpeä. Nämä voivat Weissin mukaan kaapata ison osan ajatuksistamme. Avoimessa meditaatiossa annamme mielemme kuljettaa meidät mihin vain se haluaa ja sallimme minkä tahansa tunteen, aistimuksen tai ajatuksen pulpahtaa pintaan. Tällöin voi alkaa nähdä, tunnistaako mielen prosessin, jossa se rakentaa todellisuutta, ja kun huomaa sen, voi lakata jahtaamasta sitä. On viisautta irrottautua vakiintuneesta minäkäsityksestä ja kaavoihin kangistuneista ajatuksista.
Kirjan loppupuolella Weiss antaa ohjeita meditointiin. Hän korostaa, että on useita menetelmiä ja kokeilemalla oppii, mikä niistä sopii itselle. Lopuksi hän listaa kehittyvän meditoimisen merkkejä:et ota itseäsi enää niin vakavasti, ihmissuhteiden laatu paranee, kykenet selviytymään paremmin haasteista, muutut vähemmän tuomitsevaksi, päätöksenteko helpottuu, pystyt kokeilemaan uutta ja irtautumaan vanhasta.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2020
Varjonkantajat
Varjonkantaja on Liisa Enwaldin uuden esseekokoelman nimi. Enwald on pitkän linjan kirjallisuustyöläinen, joka on julkaissut kymmeniä teoksia ja toiminut kirjailijana, kirjallisuustieteilijänä, kääntäjänä ja sanataideohjaajana. Hän väitteli Mirkka Rekolan tuotannosta. Hänen Luova kirjoittaja -teostaan käytin minäkin vuosikausia äidinkielen opettajan työssäni. Liisa Enwaldia voi syystäkin kutsua kirjallisuuden grande dameksi.
Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva. Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.
Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.
Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta, unohdetuista kirjailijoista, Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista. Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta. Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.
Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja. Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.
Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä. Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.
Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi, onko oikein kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.
Kokoelman nimiesseessä kerrotaan, mistä nimi Varjonkantaja on peräisin. Kaikki 60-70-luvulla Helsingissä asuneet muistavat mustiin pukeutuneen naisen, joka kulki kaupungin kaduilla piilottaen kasvonsa mustaan puoliksi avattuun sateenvarjoon. Legendan mukaan nainen kuvitteli varjon suojaavan häntä radioaktiivisuudelta. Enwald huomaa, miten monimielinen varjo-sana on: suoja ja pimento, kätkijä ja varjelija, viilentäjä ja häivyttäjä, elämän ja kuoleman kuva. Varjosta tulee hänen esseekokoelmansa teema.
Varjonaista ei voi katsoa silmiin, ja tästä kirjoittaja laajentaa esseensä koskemaan toiseutta, toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Helsinki on Enwaldin opiskelukaupunki, ja esseissä onkin paljon nuoruusmuistoja opiskeluajoilta. Omaelämäkerralliset muistot ja pohdinnat samoin kuin laaja kirjallisuuden tuntemus ja oivallinen tyyli tekevät esseistä eläviä. Pölyisestä paperinmausta ei ole tietoakaan.
Enwald kirjoittaa esseissään mm. eksymisestä ja harharetkistä, Mirkka Rekolasta ja Leevi Lehdosta, aforismeista, päiväkirjoista, paperin ja persoonallisen käsialan kauneudesta, unohdetuista kirjailijoista, Lassi Nummen ja Helvi Juvosen tuotannosta, kehtolauluista. Hän kritisoi lempeästi kirjallisuuden kaupallistumista: raflaavia elämäkertoja, rikoskirjallisuuden kasvua, kirjan lyhyttä kaarta, markkinatalousajattelua, mediajulkisuutta. Enwald pitää esseekirjoittamisen esikuvanaan buddhalaismunkki Kenkon Joutilaita mietteitä, joissa kirjoitellaan muistiin mielessä ajelehtivia satunnaisia mietteitä, vailla selvää päämäärää, sivusta tarkkaillen.
Norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät -romaanin päähenkilö Bergljot on varjonkantaja. Luin netistä, että Hjorthin kirja olisi omaelämäkerrallinen eli autofiktiivinen Knausgårdin kirjojen tapaan ja aiheuttanut kiistoja kirjailijan lapsuudenperheen jäsenten kesken. Romaania on kutsuttu kostokirjaksikin. Itse luin sitä taitavasti kuvattuna perhedraamana, intensiivisenä perheen vanhimman tyttären selviytymistarinana.
Perheessä on neljä lasta: Bård, Bergljot, Astrid ja Åsa. Kaksi vanhinta lasta on voinut lapsuudenperheessään huonosti, ja kahdella nuoremmalla on ollut onnellinen lapsuus. Kun kahdeksankymppiset vanhemmat ilmoittavat testamentistaan, tulevasta perinnönjaosta, Bård kokee sen epäoikeudenmukaisena. Bergljot, joka on 15 vuotta aiemmin katkaissut välinsä perheeseen, ei haluaisi ollenkaan perintöä, mutta solidaarisuudesta veljeään kohtaan puolustaa tämän näkemystä. Kummankin mieleen nousevat kaikki lapsena koetut vääryydet ja kaltoinkohtelut, ja näin perheen vaietut salaisuudet pääsevät esiin.
Romaani on taidokas ja vereslihainen kuvaus ihmissuhteiden monimutkaisuudesta ja myös siitä, kenen tarinaa perheessä kuunnellaan. Jollei koe tulevansa nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään tai tuntee itsensä näkymättömäksi, onko oikein kertoa rehellisesti totuus (tai oma totuutensa). Perintötekijöissä on myös kyse vakavasta traumasta ja yrityksestä selvitä siitä; pahuudesta, jota kaikki eivät suostu näkemään. Vanhanaikaisesti sanottuna voisi puhua porvariston hillitystä charmista, kulissielämästä, jonka Bergljot haluaa rikkoa. Hän astuu vihdoin menneisyyden varjoista esiin eikä suostu enää olemaan varjonkantaja.
sunnuntai 16. helmikuuta 2020
Silloin tällöin onnellinen
Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen (miten osuva nimi!) on riipaiseva. Siinä ojennetaan lukijalle sydän (ellei peräti kaksi) kämmenellä. Täytyy olla kiitollinen, kun sai luettavakseen tämän herkän ja avoimen teoksen, joka jää pitkäksi ajaksi mieleen.
Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.
Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.
Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:
"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä? Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."
Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena. Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.
Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:
"Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."
Myöhemmin hän havahtuu:
"Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."
Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat. Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.
Teemoja on monta. Isä ja poika pohtivat vanhemman ja lapsen suhdetta, isyyttä, kasvatusta, pelkoja, kiusatuksi joutumista ja sen jättämiä arpia, kirjoittamista. Poika on koko ajan rehellinen, jopa vereslihaisuuteen asti. Isä pidättelee, kirjoittaa aluksi kuin roolin takaa, huumoriinkin verhoutuen. Mutta lopulta naamio putoaa, kun pahin mahdollinen melkein tapahtuu.
Jokainen, joka on nuoruudessaan ollut herkkä ja ehdoton, pystyy samastumaan teoksen 22-vuotiaaseen nuorukaiseen. Mutta jokainen, jolla on ollut herkkiä ja ehdottomia lapsia, tuntee myötätuntoa isää kohtaan. Isää, jonka jokainen ele ja ilme, jokainen väärä sana joutuu suurennuslasin alle ja joista hän joutuu tilille. Ei ole helppoa olla ajatteleva ja kaiken syvästi tunteva nuori nykyaikana, muttei ole helppoa olla myöskään vanhempi.
Ei taida olla helppoa olla kirjailijakaan. Petri Tammista lainaten:
"Mutta mitä muut ihmiset ajattelevat kirjani ilmestymisestä? Sanotaan nyt vaikkapa intohimoiset kirjallisuusihmiset? Eivät mitään. Koska he eivät huomaa koko kirjaa. Koska he katsovat Netflixiä. Tai ajattelevat omia kirjoittamisiaan. Kaikki alaa seuraavat ihmiset ovat nykyään itse alan ammattilaisia. He eivät ehdi lukea, koska he kirjoittavat ja puhuvat kirjoittamisesta ja äänittävät seuraavaa kirja-aiheista podcastiaan."
Kirjoittaminen on kummallekin tärkeää, elintärkeää. Antti Rönkä saa kirjeenvaihdon aikana kustannussopimuksen esikoiskirjalleen, Petri Tamminen on ammattikirjailija, joka hyvää tarkoittaen haluaa antaa pojalleen kirjoittamista koskevia neuvoja. Poika hylkää suurimman osan neuvoista, loukkaantuneena. Hän ei halua viilata tekstiä pikkutarkkuuteen asti vaan jättää rosoja näkyviin.
Isä antaa myös lukuisia hienoja neuvoja, joista kannattaa ottaa vaarin:
"Aina kun lahjakas kirjoittaja löytää sanottavansa, hän tajuaa samalla itsensä. Hän ei tavoittele enää jotakin jota on sivusta ihaillut, hän ei yritä olla jonkin normin mukainen. Hän on oma itsensä. Hän hengittää sanottavaansa."
Myöhemmin hän havahtuu:
"Kirjoittamisessa on kysymys omasta kielestä. Omasta, ei jonkun toisen. Siksi opettaja on aina oppilaittensa tiellä. Ja isä on aivan taatusti poikansa tiellä."
Jossain vaiheessa poikakin alkaa nähdä isänsä, molemmat vanhempansa, armollisemmin, epätäydellisinä ihmisinä, joilla on omat toiveensa ja pelkonsa ja jotka hoitavat asiat omalla tavallaan, niin hyvin kuin osaavat. Perheen äiti on isälle ja pojalle tärkeä ihminen, tasapainottava ja realistinen. Myös Sini-nimisestä tytöstä tulee pojalle merkittävä. Suurin ahdistus ja melankolia, pahin väistyvät ja tilalle tulee tunne siitä, että voi ainakin silloin tällöin olla onnellinen.
tiistai 28. tammikuuta 2020
Asioita jotka tekevät kodin
Sara Karlssonin teos Asioita jotka tekevät kodin on pieni viehättävä kirja, jonka punaisena lankana on, että valtavan sisustusbudjetin sijaan tärkeämpää on läsnäolo ja kodikkuus. Olin juuri kahden viikon matkalla Gran Canarialla, oman kodin remontin melua ja pölyä paossa. Mukaani olin ottanut kirjojen lisäksi pari sisustuslehteä, joiden kauniita koteja ihaillessani mieleeni nousi samantapaisia ajatuksia kodista ja sen tyylistä, kuin mitä Sara Karlsson kirjassaan esittää. Meillä on siis aika lailla yhteneväinen sisustusfilosofia.
Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.
Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.
Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.
Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja luovemmin. Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.
Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."
Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).
Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."
Karlsson toteaa, että estetiikan ohella kodin viihtyisyyteen vaikuttavat valot, äänet, tuoksut, materiaalien tuntu, rakenteiden vakaus ja omat asenteemme ja tapamme. Kotiunelmillamme on vähän tekemistä fyysisten tavaroiden ja omistusten kanssa. Viihtyminen pohjautuu enemmän läsnäoloon, huolenpitoon ja sydämellisyyteen kuin täydelliseen sisustukseen. Tunne tulee ennen tyyliä, ja tärkeää on olla tietoinen siitä, mihin keskitymme arjessamme ja mitä valitsemme itsellemme. Valitsemamme näkökulmat ja asiat, joihin päätämme keskittyä, luovat todellisuutemme.
Yksi kirjan johtoajatus on arkkitehti Josef Frankin ajatus, jonka mukaan elintila (koti) ei ole koskaan keskeneräinen eikä koskaan valmis. Koti elää niiden mukana, jotka siinä elävät. Koti on myös tunnetila, tuttu ja turvallinen olotila, jossa voi rentoutua. Se kietoutuu kaikkiin aisteihimme, ei vain näköaistiin: koti ei ole sisustuslehtien pysähtynyt, tyylipuhdas näkymä, kaunis kuva. Hyvä materiaali kutsuu koskettamaan. Tekstuurit ovat sisustuksessa kieli aivan kuten muodot ja värikin.
Ihannekoti on aistillinen ja toimiva, paikka jossa rakastetaan ja unelmoidaan. Karlssonin kirjassa on ihania listoja, joilla hän havainnollistaa sisustusnäkemyksiään: tapoja ylläpitää yhteyttä luontoon, lämmittäviä ja viilentäviä asioita, materiaaleja joita on ihana koskettaa, asioita jotka tekevät valaistuksesta miellyttävän, värejä ja vaikutuksia, hyvältä tuoksuvia asioita, asioita jotka helpottavat kodissa toimimista, liikkeellepanevia asioita, asioita jotka parantavat unen laatua, vieraanvaraisia asioita, laadukkaita asioita.
Kirjoittajan mukaan hyvän elämän näkökulmasta suunniteltu koti kannustaa elämään rennommin ja luovemmin. Selkeys ja vaivattomuus ovat tärkeitä. Kun kodin toiminnoille ja käyttöesineille annetaan omat paikkansa, koti pysyy elossa eikä elämän jälkiä tarvitse piilottaa. Tilaa tarvitaan myös liikkuville ja keskeneräisille projekteille.
Koti on paikka, jossa voi toteuttaa omaa luovuuttaan, jonka Karlsson näkee jokaiseen ihmiseen sisäänrakennettuna voimana. Se tarkoittaa esimerkiksi tuttujen asioiden näkemistä uudella tavalla. Hänen mielestään merkityksellisiltä tuntuvien esineiden kerääminen yhteen ja asettaminen näkyville on luonteva tapa toteuttaa luovuutta. Luovuuden alttari voi olla minimalistinen ja moderni tai huokua vanhojen esineiden historiaa. Sitä rakentaessa voi pohtia kaikenlaista: "Mietin, mitä tahdon tuoda elämääni. Mietin, mitkä värit ja teemat tuntuvat ajankohtaisilta. Mietin, mitä piirteitä ja muistoja tahdon korostaa tarinassani, ja mille haaveelle tai tavoitteelle voisin antaa nykyistä enemmän tilaa."
Oman lukunsa kirjassa saavat kutsut (tärkeintä on ihmisten kohtaaminen ja lämmin tunnelma, ei vaikutuksen tekeminen), matkat (matkustaminen tarjoaa puitteet oman elämän tarkastelulle uudesta näkökulmasta), perhe (omista ajatuksista ja tuntemuksista tietoiseksi tuleminen on parasta, mitä voimme tehdä ihmissuhteidemme hyväksi), laatu (laadukkaan vaihtoehdon valitseminen vaatii aikaa ja perehtymistä; yltäkylläisyyden aikakaudella pois jättämisen taito vaatii enemmän harjoittelua kuin lisääminen).
Karlssonin mielestä ylellisyys on läsnäoloa ja huolenpitoa: "Se on usein vastakkaisten asioiden hienoa tasapainoa. Samaan tapaan kuin emme voi jatkuvasti hengittää sisään, emme voi jatkuvasti haalia rahaa, tavaroita, ruokaa, kokemuksia, huomiota. On osattava myös vaalia asioita - keskittyä kaikkeen siihen hyvään, mitä meillä jo on."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)