Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
maanantai 17. joulukuuta 2018
tiistai 4. joulukuuta 2018
Pimeydestä valoon eli Opintiellä
Tara Westoverin Opintiellä on nuoren tytön kasvutarina, tarina kamppailusta pimeydestä valoon. Pimeys on perhe, sen maailmanloppuun uskova pelottava isä, alistuva äiti ja koulua käymättömät ja tietämättömät sisarukset.Valo on tiedon ja koulutuksen valo. Opintiellä on todellisuuteen perustuva tarina, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että se lähenee kaunokirjallista teosta.
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
lauantai 17. marraskuuta 2018
Siskossyndrooma
Olipa hauska ja nostalginen tämä Sinikka ja Tiina Nopolan muistelmateos. Ja niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, ainakin lapsuuden ja nuoruuden eli 50- ja 60-lukujen osalta. Tuli nyökyteltyä ja myhäiltyä: juuri noin se oli!
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
maanantai 15. lokakuuta 2018
Ofelian suru
Miten kiehtova kirja Krista Launosen Ofelian suru onkaan! Se on kiinnostava ja vaikuttava useastakin syystä. Brittiläisen romantiikan ajan taiteilijan John Everett Millais'n maalaus Shakespearen Hamlet-näytelmän Ofeliasta on aina kiehtonut minua. Useat varmaan tietävät tuon maalauksen, jossa kalpeaihoinen nainen kelluu selällään vedessä, kukkia käsissään. Pitkät kuparinpunaiset hiukset levittyvät viuhkaksi veteen naisen kasvojen ympärille. Myös näytelmän Ofelian hahmo on koskettava ja traaginen. Hänen tarinansa on niin epäoikeudenmukainen ja julma.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Tammenterhoja, syksyn kirjasatoa ja vähän muutakin
Kops, kops. Tammenterhot kopisevat jalkakäytävälle. Olen niitä varmaan jo sata kiloa lakaissut, pois jalkojen alta murskautumasta. Yhtä tiuhaan kopsahtelevat varaukset kirjastosta; syksyn kirjasato on runsas ja monimuotoinen. Kuten aina alkusyksystä, olo on riehakkaan energinen ja ahne (muuttuu kyllä rauhallisemmaksi, jahka syksy etenee). Vielä ovat lehdet puissa, osa kauniisti ruskan värjääminä.
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Intohimo oraakkelina eli trapetsitaiteilua
Äkkiseltään luulisi, ettei kahdeksankymppisen kirjallisuusmiehen, Pekka Tarkan, muistelmakirjalla Onnen Pekka ja Riikka Pulkkisen romaanilla Lasten planeetta ole mitään yhteistä, mutta niinpä vain onkin. Kummankin kirjoittajat ovat syvällisiä pohtijoita, intohimoisia rakastajia, suvereeneja kirjoittajia ja kirjallisuuden puolestapuhujia. Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin löytyy molemmista.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
perjantai 17. elokuuta 2018
Kaikki ihosi kyyneleet
Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus 2018) on rovaniemeläisen tietokirjailija ja kouluttaja Anne Lukkarilan toinen runokokoelma. Kaiken keskiössä on iho, sen muuttuminen ja sen ilot ja kärsimykset. Kokoelma jakautuu neljään osaan, joista kolme on nimetty ihon kerrosten mukaan (Orvaskesi, Marraskesi, Verinahka). Neljäs osa on saanut nimekseen Lautuma. Se on omistettu tekijän keväällä kuolleelle sisarelle.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)