Jukka Vienon runokirja Ruttopuiston rakastavaiset (2017) on paksu runokirjaksi: siinä on melkein 250 sivua. Se on toinen osa runotrilogiasta, jonka ensimmäinen osa Stockan kulma ilmestyi vuonna 2010. Ihastuin kovasti tähän runokirjauutuuteen.
Ruttopuiston rakastavaiset -nimestä jo aistii kirjan ambivalenssin. Runot ovat kauniita ja rumia, koskettavia ja luotaantyöntäviä, ne henkivät elämää ja kuolemaa, rakkautta ja hajoamista. Kansikuvassa on ruskeaksi kuihtunut ruusukimppu, vertauskuvallinen siis sekin. Kirjan tyyli on barokkimaisen runsasta ja vyöryvää, runot useimmiten pitkiä. Väliin mahtuu tietysti myös suvantokohtia, levollisempia lyhyitä runoja.
Missään ei ole totisesti säästelty, ja runot kattavat koko ihmisiän ja maailman, kaupungin ja maaseudun, luonnon ja avaruuden, historian ja nykyisyyden. Kaikki tämä voisi tuntua liian ylenpalttiselta, ellei tyyli olisi niin upeaa, dynaamista, eteenpäin virtaavaa. Ja paikka paikoin niin kaunista, että hengästyttää. Kauneus ei koskaan mene makean puolelle, ja seuraavassa hetkessä lukija palautetaan taas maan pinnalle, kun eritteet roiskuvat ja räkä valuu.
Jukka Vieno on oman sukupolveni runoilija, ja tuntuu, että miehisestä näkökulmasta huolimatta (kyllä, kirjan runoihin mahtuu myös äijärunoja) ymmärrän hänen runojaan juuri siksi. Tämän vuosituhannen runouden kanssa on toisin. Tuntuu, että puhumme niin eri kieltä, ettei kohtaamista tapahdu ja runous jää vieraaksi. Ruttopuiston rakastavaiset -kokoelman parissa olin kotonani, ja välillä jopa lensimme yhdessä.
Ihailen erityisesti kirjan kieltä ja ah, niin verevää ja tuoretta kuvakieltä. Se tuntuu syntyneen niin vaivattomasti, että kateeksi käy. Näennäinen helppous ja keveys on tietysti illuusiota, ja vaivannäkö on vaatinut vuosien työn. Kunpa osaisikin luoda kuvia yhtä taitavasti.
Lumouduin kirjan rakkausrunoista, joita kirjassa on paljon. Niissä muistellaan kuollutta rakastettua ja muitakin menetettyjä, pois lipuneita rakkauksia. Rakkaus on lihallista, voimakasta mutta myös kaipaavaa ja herkkää.
Ruttopuisto
Näen niskasi: Ruttopuiston penkillä
olet kumartunut tutkimaan kirjaa.
Kotimatkalla, malttamattomana, keväällä
olet pysähtynyt valoon lukemaan.
Olen jo tulossa luoksesi kysymään, minkä kirjan
olet nyt hankkinut, kun muistan,
että olet enää rivien välissä
ja että puiston penkillä jonkun toisen katse
tutkii tekstiä, joku toinen aurinko
lämmittää niskasi suloista kuoppaa.
sunnuntai 5. helmikuuta 2017
keskiviikko 1. helmikuuta 2017
Elämän tarkoitus, intohimo ja ikigai
Suuria sanoja, inspiroivia ja lumoavia sanoja! Tulin jälleen lukeneeksi peräkkäin kolme kirjaa, jotka merkillisesti käsittelivät samaa.
Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu. Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.
Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa. Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta. Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.
Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.
Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö? on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.
Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin. Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D
Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles. Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta, siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.
Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.
Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).
"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.
Olen lukenut kaikki Merete Mazzarellan kirjat ja viehättynyt niiden pohdiskelevasta ja sivistyneestä tyylistä. Suorastaan odotan aina uutta kirjaa. Välillä pelkään, ettei Merete Mazzarella jaksakaan enää miettiä syntyjä syviä, mutta toistaiseksi odotukseni on aina palkittu. Uusimmassa kirjassaan Elämän tarkoitus kirjailija menee entistä syvemmälle asioihin, oikein porautuu niiden ytimeen. Mazzarella yhdistää nykyajan ilmiöihin filosofisia näkökulmia ja viittauksia kirjallisuuteen. Juuri esimerkit, anekdootit ja havainnollisuus tekevät Elämän tarkoituksesta elävän.
Elämän tarkoituksessa tutkitaan pahuutta, sattuman, kohtalon ja valintojen osuutta elämässä, anteeksiantoa, myötätuntoa, surua, hyvää elämää ja maailmankuvaa. Suuria aiheita, jotka eivät koskaan lakkaa kiinnostamasta. Mazzarella kertoo järkyttävästi (jo edellisessä kirjassa ohimennen), kuinka oli risteilyllä lähimpiensä kanssa ja kuin sattumalta selviytyi Tunisiassa terroristien iskulta, jossa osa risteilyvieraista sai surmansa. Kuoleman hipaisu on voinut olla alkusysäys elämää suurempien kysymysten käsittelylle.
Kaikkein koskettavin on kirjan viimeinen luku, Credo, jossa Merete Mazzarella summaa oman käsityksensä elämän tarkoituksesta, koko eletyn elämänsä ja lukeneisuutensa pohjalta. Hän kirjoittaa uskovansa ystävyyteen, keskusteluun, ajatustenvaihtoon, toivoon, siihen, ettei katkeroidu, henkilökohtaiseen, arkeen, ihmetykseen eli kykyyn ihmetellä.
Mentaalivalmentaja Minna Marshin kirja Intohimo Sytytkö? on sekä henkilökohtainen tilitys että yleisesitys intohimosta, joka kirjoittajan mielestä tarkoittaa, että ihminen elää elämäänsä tavallisen ja turvallisen tuolla puolen, kokonaan ja anteeksi pyytelemättä. Juhlallisin sanoin se on olemisen tila ja yhtenä elämän suurimmista ja keskeisimmistä voimista elävöittää kaiken, mitä se koskettaa. Yksi luku käsittelee intohimoisia ihmisiä, joita ovat esimerkiksi Jeesus, Nelson Mandela, Mozart, Albert Einstein ja Ray Charles. Mahtuu listaan kolme naistakin.
Kirjassa on myös harjoituksia, joista ainakin minä sytyin. Kysymys Mistä sinä olet elämäsi varrella syttynyt? sai minut posket punaisina kirjoittamaan pari sivua. Olenkin ilmeisesti ollut aika intohimoinen tyyppi. Ja kyllä sisälläni vieläkin palaa ainakin pieni intohimon liekki. :D
Ikigai eli pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain -kirjan ovat kirjoittaneet espanjalaiset Hektor Garcia ja Francesc Miralles. Ikigaissa on kyse tekemisen ilosta, elämänilosta, siitä että löytää oman elämänsä tarkoituksen, intohimonsa ja syyn nousta aamulla vuoteesta.
Kirjoittajat matkasivat Japaniin Okinawan lähellä sijaitsevaan Ogimin kylään, joiden asukkaat elävät yli satavuotiaiksi säilyttäen elinvoimansa. Mikä on heidän salaisuutensa? Terveellisen ruokavalion, liikunnan ja sosiaalisten suhteiden lisäksi vastaus löytyy tietysti ikigaista.
Kirjassa annetaan yksityiskohtaisia ohjeita mm. kevyestä liikunnasta eli kaukoidän perinteisistä lajeista. Kuvitettuja ohjeita on radio taisosta (aamuvoimistelusta), aurinkotervehdyksestä (joogasta), pilvikäsiharjoituksesta (taijista) ja viidestä elementistä (qigongista).
"Onnesta päättää aina sinun sydämesi", haiku, joka kiteyttää ikigain salaisuuden. "iki" on elämä ja "kai" tarkoittaa omien odotusten ja toiveiden toteuttamista.
torstai 19. tammikuuta 2017
Taiteilijaelämää
Kolme kevään uutuuskirjaa ja baletti, jotka kaikki käsittelivät aiheista lumoavinta: taiteilijaelämää.
Joel Haahtelan romaani Mistä maailmat alkavat kertoo nuoresta Visasta, joka kokee taidemaalarin elämän kutsumuksekseen. Kirjan miljöönä on 1950-70-lukujen Helsinki sekä Italia. Lopussa päädytään myös tarinankertojien torille Marrakechiin. Ihana, runsas, värikylläinen kirja! En olisi malttanut luopua sen luomasta maailmasta ollenkaan! Joel Haahtelan tyyli on kaunista, niin kuin aina, mutta nyt hän on mielestäni saanut aivan uuden vaihteen päälle, ja tuloksena on elämänmakuista, aistivoimaista, kuin maailmaa tuorein silmin maalaavaa tekstiä. Päähenkilö Visa onkin viaton, enkelimäinen ja herkkä katsoja. Miten hienosti ja vivahteikkaasti Haahtela on hänen sisäisen maailmansa kuvannut!
Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myös taiteilijan elämää romaanissaan Villa Speranza, joka sijoittuu Italiaan ja sen kauniisiin maalaismaisemiin. Päähenkilönä on nuori Silja, joka kirjan mittaan saa kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hän pelastaa sattumalta kuuluisan oopperalaulajan hengen ja pääsee tämän huvilalle ja sotkeutuu samalla kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Kirjassa käydään henkeviä keskusteluja runoudesta ja musiikista.
Linda Olssonin romaanissa Sisar talossani lukija pääsee Espanjaan Costa Bravan rannikolle. Kirja kertoo kahdesta toisilleen etäiseksi jääneestä sisaresta, miten nämä vähitellen tutustuvat merenrantakävelyjen aikana toisiinsa. Minäkertoja on kirjallisuudentutkija, joka on perinyt taidegallerian rakastetultaan. Yksi kirjan henkilöistä on Pau, joka on taidemaalari. Näin kirjassa kuvataan erästä hänen öljymaalaustaan: "Siinä ei ollut pelkästään yhtä sinisen sävyä, vaan kaikkia mahdollisia. Kaikki sävyt tuntuivat olevan aistittavissa, tummempia ja vaaleampia kerroksia oli vuorotellen. Ja vaikka huoneessa oli hämärää, maalaus näytti hehkuvan sisäistä valoa. Kaikki tuo sininen oli näyttänyt muuttavan muotoaan ja sävyään siinä silmieni edessä. Aivan kuin taulu olisi ollut elävä."
Sunnuntaina olimme mieheni kanssa Oopperatalossa katsomassa pietarilaisen Boris Eifmanin Rodin-balettia, joka kertoi kuvanveistäjä Rodinin tarinan kahden naisen ja taiteen puristuksessa. Oikeastaan se kertoi mielestäni Rodinin rakastajattaren ja kuvanveistäjä Camille Claudelin tarinan. Kuinka vaikeaa olikaan olla nainen ja taiteilija! Sekä Rodin että Claudel painivat omien demoniensa kanssa, ja Claudel joutui lopulta mielisairaalaan. Oli uskomatonta, miten hienosti baletti kuvasi taiteellista luomistyötä huolimatta siitä, miten vastakohtaisia tanssin virtaava liike ja kuvanveiston kiven jähmeys ovat.
Joel Haahtelan romaani Mistä maailmat alkavat kertoo nuoresta Visasta, joka kokee taidemaalarin elämän kutsumuksekseen. Kirjan miljöönä on 1950-70-lukujen Helsinki sekä Italia. Lopussa päädytään myös tarinankertojien torille Marrakechiin. Ihana, runsas, värikylläinen kirja! En olisi malttanut luopua sen luomasta maailmasta ollenkaan! Joel Haahtelan tyyli on kaunista, niin kuin aina, mutta nyt hän on mielestäni saanut aivan uuden vaihteen päälle, ja tuloksena on elämänmakuista, aistivoimaista, kuin maailmaa tuorein silmin maalaavaa tekstiä. Päähenkilö Visa onkin viaton, enkelimäinen ja herkkä katsoja. Miten hienosti ja vivahteikkaasti Haahtela on hänen sisäisen maailmansa kuvannut!
Virpi Hämeen-Anttila kuvaa myös taiteilijan elämää romaanissaan Villa Speranza, joka sijoittuu Italiaan ja sen kauniisiin maalaismaisemiin. Päähenkilönä on nuori Silja, joka kirjan mittaan saa kadonneen elämänhalunsa takaisin. Hän pelastaa sattumalta kuuluisan oopperalaulajan hengen ja pääsee tämän huvilalle ja sotkeutuu samalla kummallisiin ihmissuhdekiemuroihin. Kirjassa käydään henkeviä keskusteluja runoudesta ja musiikista.
Linda Olssonin romaanissa Sisar talossani lukija pääsee Espanjaan Costa Bravan rannikolle. Kirja kertoo kahdesta toisilleen etäiseksi jääneestä sisaresta, miten nämä vähitellen tutustuvat merenrantakävelyjen aikana toisiinsa. Minäkertoja on kirjallisuudentutkija, joka on perinyt taidegallerian rakastetultaan. Yksi kirjan henkilöistä on Pau, joka on taidemaalari. Näin kirjassa kuvataan erästä hänen öljymaalaustaan: "Siinä ei ollut pelkästään yhtä sinisen sävyä, vaan kaikkia mahdollisia. Kaikki sävyt tuntuivat olevan aistittavissa, tummempia ja vaaleampia kerroksia oli vuorotellen. Ja vaikka huoneessa oli hämärää, maalaus näytti hehkuvan sisäistä valoa. Kaikki tuo sininen oli näyttänyt muuttavan muotoaan ja sävyään siinä silmieni edessä. Aivan kuin taulu olisi ollut elävä."
Sunnuntaina olimme mieheni kanssa Oopperatalossa katsomassa pietarilaisen Boris Eifmanin Rodin-balettia, joka kertoi kuvanveistäjä Rodinin tarinan kahden naisen ja taiteen puristuksessa. Oikeastaan se kertoi mielestäni Rodinin rakastajattaren ja kuvanveistäjä Camille Claudelin tarinan. Kuinka vaikeaa olikaan olla nainen ja taiteilija! Sekä Rodin että Claudel painivat omien demoniensa kanssa, ja Claudel joutui lopulta mielisairaalaan. Oli uskomatonta, miten hienosti baletti kuvasi taiteellista luomistyötä huolimatta siitä, miten vastakohtaisia tanssin virtaava liike ja kuvanveiston kiven jähmeys ovat.
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Innostava, hauska ja erilainen luovuuden opas
Olen lukenut kymmeniä erilaisia kirjoittamisen ja luovuuden oppaita, joista kaikista on ollut enemmän tai vähemmän hyötyä ja hupia. Mutta nyt luin aivan uudentyyppisen eli Elisabeth Gilbertin kirjan Big Magic Uskalla elää luovasti ja ihastuin.
Elisabeth Gilbert on tuttu menestyskirjastaan Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, joka on filmattukin (pääosassa oli Julia Roberts). Sitä ennen hän oli kirjoittanut kolme romaania, joita ei käsittääkseni ole suomennettu. Big Magic -kirjassa Gilbert kertoo omista kirjoitusprosesseistaan ja rohkaisee lukijan omaa luovaa työtä, oli se sitten kirjoittamista, maalaamista, näyttelemistä tai vain luovasti elämistä.
Se, mistä pidin, oli aivan uudentyyppinen suhtautuminen luovaan työskentelyyn. Sen tulisi olla kevyttä leikkiä, vaikka voi olla vakavaakin. Pitää olla rohkea ja laittaa itsensä likoon, mutta ei marttyyrimäisesti vaan veijarimaisesti. Ei pidä välittää siitä, mitä muut ajattelevat, kunhan on ahkera ja yrittää parhaansa. Omaan luovuuteensa ja inspiraatioon tulee suhtautua arvostavasti.
Gilbertin mukaan kaikki ovat luovia eikä luovaan työskentelyyn tarvita kenenkään lupaa. Kirja kannattaa kirjoittaa omaksi huviksi, ei toisten auttamiseksi. Kun ottaa rennosti ja nauttii työstään, ideoita alkaa tulvia. Täydellisyyden tavoittelu voi estää luovuutta, ja valmis teos eli tarpeeksi hyvä on parempi kuin täydellinen. Luovuuden jumalatar on oikullinen, joten on parasta, ettei aseta henkilökohtaista onnellisuuttaan hänen oikkujensa varaan. Kirjoittamista tai mitä tahansa luovaa työtä kannattaa tehdä ainoastaan rakkaudesta. Luovuus ei edellytä kärsimystä tai demonien valtaan joutumista. Kun rakastaa työtään, voi hyvin kuvitella, että työ rakastaa tekijäänsä myös. Työn lähestyminen itsepintaisen ilon vallassa on Gilbertin tärkein prinsiippi, ja juuri se vetoaa minuun eniten.
Toiseksi tärkein on Gilbertin mielestä uteliaisuus, rakkaus tiedonhaluun, joka on luovan elämän tie ja totuus. Ennen kaikkea on tarpeen olla utelias omien sisälle kätkettyjen aarteiden suhteen.
Elisabeth Gilbert on tuttu menestyskirjastaan Eat Pray Love - Omaa tietä etsimässä, joka on filmattukin (pääosassa oli Julia Roberts). Sitä ennen hän oli kirjoittanut kolme romaania, joita ei käsittääkseni ole suomennettu. Big Magic -kirjassa Gilbert kertoo omista kirjoitusprosesseistaan ja rohkaisee lukijan omaa luovaa työtä, oli se sitten kirjoittamista, maalaamista, näyttelemistä tai vain luovasti elämistä.
Se, mistä pidin, oli aivan uudentyyppinen suhtautuminen luovaan työskentelyyn. Sen tulisi olla kevyttä leikkiä, vaikka voi olla vakavaakin. Pitää olla rohkea ja laittaa itsensä likoon, mutta ei marttyyrimäisesti vaan veijarimaisesti. Ei pidä välittää siitä, mitä muut ajattelevat, kunhan on ahkera ja yrittää parhaansa. Omaan luovuuteensa ja inspiraatioon tulee suhtautua arvostavasti.
Gilbertin mukaan kaikki ovat luovia eikä luovaan työskentelyyn tarvita kenenkään lupaa. Kirja kannattaa kirjoittaa omaksi huviksi, ei toisten auttamiseksi. Kun ottaa rennosti ja nauttii työstään, ideoita alkaa tulvia. Täydellisyyden tavoittelu voi estää luovuutta, ja valmis teos eli tarpeeksi hyvä on parempi kuin täydellinen. Luovuuden jumalatar on oikullinen, joten on parasta, ettei aseta henkilökohtaista onnellisuuttaan hänen oikkujensa varaan. Kirjoittamista tai mitä tahansa luovaa työtä kannattaa tehdä ainoastaan rakkaudesta. Luovuus ei edellytä kärsimystä tai demonien valtaan joutumista. Kun rakastaa työtään, voi hyvin kuvitella, että työ rakastaa tekijäänsä myös. Työn lähestyminen itsepintaisen ilon vallassa on Gilbertin tärkein prinsiippi, ja juuri se vetoaa minuun eniten.
Toiseksi tärkein on Gilbertin mielestä uteliaisuus, rakkaus tiedonhaluun, joka on luovan elämän tie ja totuus. Ennen kaikkea on tarpeen olla utelias omien sisälle kätkettyjen aarteiden suhteen.
maanantai 26. joulukuuta 2016
Seurapiirejä ja kovaa työtä
Luin sattumalta peräkkäin kaksi kiinnostavaa elämäkertaa, jotka kertovat eri aikaan Helsingissä asuneista naisista, joiden kummankin elämä liittyi läheisesti taiteeseen ja kirjallisuuteen. Kirjat olivat Anna-Lisa Ambergin muhkea tietokirja Piireissä. Mascha von Heirot 1871-1934 ja Pamela Mandartin omaelämäkerta Vaarallinen elämä.
Mascha von Heirothia kuvaillaan seurapiirikaunottareksi, mutta ei hänen elämänsä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Täytyy ihailla kirjoittajaa, joka on aika vähäisten lähteiden pohjalta pystynyt luomaan eheän kuvan Venäjällä syntyneestä ja neljä kertaa avioituneesta Maschasta. Ensimmäinen aviomies ei elänyt kauan, ja Mascha palasi Pietarista takaisin Helsinkiin. Hänen perheeseensä kuuluivat äiti ja pikkuveli, ja elämä oli kituuttamista. Toinen avioliitto kirjankustantaja Wentzel Hagelstamin kanssa johdatti hänet kansainvälisiin taiteilijapiireihin. Mascha oli taiteellinen itsekin: hän soitti pianoa ja luki paljon. Huolimatta siitä että miehet elättivät häntä Mascha oli itsenäinen ja määrätietoinen. Ajan tavan mukaan vapaata rakkautta ihailtiin ja Macshakin jätti aviomiehensä asettuakseen asumaan Italiaan paljon nuoremman taiteilijan kanssa. Avio-onni kukoisti aluksi mutta sitten alkoivat rahahuolet vaivata. Mascha sai pojan ja muutti takaisin Suomeen mennäkseen siellä naimisiin neljännen kerran liikemies Arthur Travers-Borgstroemin kanssa. Ja nyt Mascha pääsi elämään todellista luksuselämää: pariskunta matkusteli kylpylöissä ympäri Eurooppaa ja Arthur rakennutti Sveitsiin Villa Rurikin Genevenjärven rannalle, ja samoin Kulosaareen.
Mutta Mascha ei olisi Mascha ellei jotakin jälleen sattuisi. Rakkaus astui taas kuvioihin pojan kotiopettajan hahmossa, ja Arthur myöntyi avioeroon. Mascha sai pitää entisen elintasonsa ja hänestä tuli kirjalllisen salongin emäntä, johon vuodet ulkomailla ja kielitaito, laaja sivistyneisyys, sosiaalisuus ja kuuluisaksi tullut kauneuskin häntä johdattivat.
Yhtä itsenäinen ja määrätietoinen on näyttelijä, kirjailija ja elokuvatuottaja Pamela Mandart, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Tanskassa syntynyt ja siellä 8-vuotiaaksi eläneen Pamela Mandartin elämä ja saavutukset on kovalla työllä ansaittu. Erittäin mielenkiintoista oli lukea hänen nuoruudestaan hippiajan Helsingissä ja siitä, miten varma hän oli taiteilijakutsumuksestaan. Rahaa ansaittiin välillä talonmiehenä toimimisella, jotta saattoi kirjoittaa. Aviomies löytyi jo varhain, ja Maschan tavoin pariskunta sai yhden lapsen, pojan. Elokuvateollisuus ja sen julmat piirteet tulevat lukijalle tutuiksi, ja sitä vain ihmettelee, miten maailmassa yksikään elokuva on voinut valmistua, sen verran intrigejä sun muita sen valmistumiseen tuntuu liittyvän. Lopulta Pamela Mandart ja hänen miehensä tuomitaan petoksesta vankilaan, ja avioliitto päättyy. Huh huh, mikä loppu rohkealle naiselle. Vaarallinen elämä on myös eräänlainen maineen puhdistamiskirja, jossa Mandart esittää omat näkemyksensä väitetystä talousrikoksesta.
Kaksi erilaista naiskohtaloa. Molemmat hyvin silmiä avartavia ja kiehtovasti kirjoitettuja; mielenkiintoisia kurkistuksia kulissien sisäpuolelle.
Mascha von Heirothia kuvaillaan seurapiirikaunottareksi, mutta ei hänen elämänsä pelkkää ruusuilla tanssimista ollut. Täytyy ihailla kirjoittajaa, joka on aika vähäisten lähteiden pohjalta pystynyt luomaan eheän kuvan Venäjällä syntyneestä ja neljä kertaa avioituneesta Maschasta. Ensimmäinen aviomies ei elänyt kauan, ja Mascha palasi Pietarista takaisin Helsinkiin. Hänen perheeseensä kuuluivat äiti ja pikkuveli, ja elämä oli kituuttamista. Toinen avioliitto kirjankustantaja Wentzel Hagelstamin kanssa johdatti hänet kansainvälisiin taiteilijapiireihin. Mascha oli taiteellinen itsekin: hän soitti pianoa ja luki paljon. Huolimatta siitä että miehet elättivät häntä Mascha oli itsenäinen ja määrätietoinen. Ajan tavan mukaan vapaata rakkautta ihailtiin ja Macshakin jätti aviomiehensä asettuakseen asumaan Italiaan paljon nuoremman taiteilijan kanssa. Avio-onni kukoisti aluksi mutta sitten alkoivat rahahuolet vaivata. Mascha sai pojan ja muutti takaisin Suomeen mennäkseen siellä naimisiin neljännen kerran liikemies Arthur Travers-Borgstroemin kanssa. Ja nyt Mascha pääsi elämään todellista luksuselämää: pariskunta matkusteli kylpylöissä ympäri Eurooppaa ja Arthur rakennutti Sveitsiin Villa Rurikin Genevenjärven rannalle, ja samoin Kulosaareen.
Mutta Mascha ei olisi Mascha ellei jotakin jälleen sattuisi. Rakkaus astui taas kuvioihin pojan kotiopettajan hahmossa, ja Arthur myöntyi avioeroon. Mascha sai pitää entisen elintasonsa ja hänestä tuli kirjalllisen salongin emäntä, johon vuodet ulkomailla ja kielitaito, laaja sivistyneisyys, sosiaalisuus ja kuuluisaksi tullut kauneuskin häntä johdattivat.
Yhtä itsenäinen ja määrätietoinen on näyttelijä, kirjailija ja elokuvatuottaja Pamela Mandart, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvat. Tanskassa syntynyt ja siellä 8-vuotiaaksi eläneen Pamela Mandartin elämä ja saavutukset on kovalla työllä ansaittu. Erittäin mielenkiintoista oli lukea hänen nuoruudestaan hippiajan Helsingissä ja siitä, miten varma hän oli taiteilijakutsumuksestaan. Rahaa ansaittiin välillä talonmiehenä toimimisella, jotta saattoi kirjoittaa. Aviomies löytyi jo varhain, ja Maschan tavoin pariskunta sai yhden lapsen, pojan. Elokuvateollisuus ja sen julmat piirteet tulevat lukijalle tutuiksi, ja sitä vain ihmettelee, miten maailmassa yksikään elokuva on voinut valmistua, sen verran intrigejä sun muita sen valmistumiseen tuntuu liittyvän. Lopulta Pamela Mandart ja hänen miehensä tuomitaan petoksesta vankilaan, ja avioliitto päättyy. Huh huh, mikä loppu rohkealle naiselle. Vaarallinen elämä on myös eräänlainen maineen puhdistamiskirja, jossa Mandart esittää omat näkemyksensä väitetystä talousrikoksesta.
Kaksi erilaista naiskohtaloa. Molemmat hyvin silmiä avartavia ja kiehtovasti kirjoitettuja; mielenkiintoisia kurkistuksia kulissien sisäpuolelle.
torstai 15. joulukuuta 2016
Koiran sydän
Koiran sydän on Laurie Andersonin elokuvaesseeksi kutsuttu elokuva surusta ja rakkaudesta. Katsoin sen eilen Areenasta ja lumouduin. Niin viisas, lohduttava ja kaunis elokuva.
Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.
Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.
Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä. Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.
"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.
Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt." (Pia Perkiö)
p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D
Koiran sydän on kollaasielokuva ja yhdistää eri taiteenlajeja. Siinä on lainauksia viisailta kirjailijoilta ja filosofeilta, pieniä filminpätkiä, valokuvia, animaatioita, musiikkia, muistoja, pohdintaa, runojakin. Se kertoo lapsuudesta, äidin kuolemasta, ajan olemuksesta, unista, vuoden 2001 tapahtumista ja niiden vaikutuksesta ohjaajan kotimaahan Yhdysvaltoihin, koiran kuolemasta. Asioita yhdistellään yllättävästi ja luovasti, syvällisesti ja hauskastikin.
Kierkegaardin sanoin elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka elää voi vain eteenpäin. Kuolema on yö, joka pudottaa meidät ajan halki, toiseen maailmaan. Se merkitsee luopumista, rakkauden vapauttamista. Koiran sydän on omistettu Laurie Andersonin edesmenneelle puolisolle Lou Reedille ja koiralle Lolabellelle.
Myös meidän perheen rakkaan Jonna-koiran sydän lakkasi lyömästä joulukuun toisena päivänä. Ihana basenji-hauvelimme ilahdutti elämäämme 13 vuotta. Se eli täyttä elämää kaikki nuo vuodet ja sairasti ainoastaan hetken. En olisi uskonut, miten ikävä tuollaista pientä lämmintä karvakasaa voi olla. Laurie Andersonin elokuva oli paitsi viisas elokuva rakkaudesta ja kuolemasta myös oodi koiran sydämelle. Kuin Lolabelle Jonna-koiramme oli älykäs, empaattinen, hauska ja hurmaava.
"Hän lähti pitkälle matkalle
mukanaan se, minkä elämä antoi,
ja jätti jälkeensä muistojen kirkkaan taivaan,
syvän ikävän.
Jonakin hetkenä ymmärrämme
enemmän kuin nyt." (Pia Perkiö)
p.s. Jonna elää paitsi muistoissamme myös dekkarini Laulu taivaansinisestä kukasta sivuilla ja pääsi myös kirjan kanteen. :D
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Sävelten viemänä
Perjantai-iltana olimme mieheni kanssa Musiikkitalossa Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa, jonka johti Okko Kamu. Muistan Okko Kamun hyvin 1970- ja 1980-luvulta, jolloin hän oli lehtien vakiohaastateltava. Hän oli edelleen hyvin charmööri. Konsertissa kuultiin Georges Bizet'n Sinfonia nro 1 C-duuri, Mozartin kaksi käyrätorvikonserttoa (solistina Markus Maskuniitty), Ravelin Pavane kuolleelle prinsessalle ja Hanhiemo, sarja orkesterille. Ihanaa musiikkia, varsinkin käyrätorven iloinen ääni ja Ravelin sadunomaiset tunnelmat. Ohjelmalehtisessä kuvailtiin näin:
- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.
Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten. Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.
Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen. Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.
- Hanhiemossa Ravel heittäytyy satusedäksi sävyttäessään ikiaikaisia kertomuksia kaikissa orkesterin väreissä. Prinsessa Ruususen Pavanen raukeasti käyvä musiikki vie kuulijan lähietäisyydelle nukkuvan prinsessan vuoteen ääreen. Peukaloinen kuvailee leivänmurusilla metsäreittinsä merkinneen pojan harhailua lintujen ja eläinten äännellessä. - Paha noita on taikonut neitokaisen ja prinssin, mutta taika raukeaa ja rakastavaiset saavat toisensa orientalistisen musiikin säestyksellä.
Eilen eli pyhäinpäivänä olimme Johanneksenkirkossa, jossa esitettiin Beethovenin Missa Solemnis. Solisteina olivat Jenni Lättilä, Lilli Paasikivi, Mika Pohjonen ja Jyrki Korhonen. Kansallisoopperan kuoroa ja orkesteria johti Jukka-Pekka Saraste. Olipa mahtavaa musiikkia! Kuoro lauloi oikein olan takaa, orkesteri pauhasi kunnolla niin että kirkko täyttyi juhlavista sävelistä jokaista nurkkaa myöten. Kylmät väreet vain kulkivat selkää pitkin. Ohjelmalehtinen kertoi, että Missa solemnis on yleisesti tunnustettu yhdeksi kirkkomusiikin suurimmista saavutuksista, ja sen esittäminen on aina juhlahetki. Viimeisessä osassa keskeistä on teksti "Dona nobis pacem", anna meille rauha. Siinä esitetään "sisäisen ja ulkoisen rauhan rukous", kuten Beethoven kirjoitti partituuriin.
Pari päivää olen viettänyt Raija Orasen uusimman romaanin parissa. Se kertoo ehkä Suomen tunnetuimmasta laulajattaresta Aino Acktésta. Hurmaavasti ja elävästi kirjoitettu kirja, jonka ansiosta lukija pääsee sisälle tuon suuren diivan ja primadonnan ajatuksiin ja tunteisiin, mutta myös siihen pyöritykseen, johon tuon ajan julkkis joutui. Ollaan Pariisissa ja Helsingissä, mutta myös Amerikassa ja ympäri Eurooppaa. Acktén ansioksi luetaan myös Kansallisoopperan ja Savonlinnan oopperajuhlien perustaminen. Laulajatar tuntuu saavan kaiken: uran ja perheen, intohimoisen rakkauden, kiitosta ja ylistystä. Mutta onnella on myös kääntöpuolensa. Lapset ja aviomies vieraantuvat, kun äiti ja aviovaimo luo uraa kaukana kotoa. Kriitikot pitää lahjoa, jotta he kirjoittaisivat myönteisiä arvosteluja, ja taputtajatkin pitää ostaa. Hotellihuoneissa on yksinäistä, kilpailu raadollista, rakastaja kuolee ja ääni voi pettää. Kauniisti Oranen kuvaa myös laulajattaren vanhenemisen ja luopumisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)