Lumouksen etsijä on ollut kiireinen oman kirjansa kanssa. Toinen dekkarini nimeltään Laulu taivaansinisestä kukasta ilmestyy näillä näkymin kuukauden kuluttua. On se kyllä jännä se kirjan luomisprosessi. Jostain sisältäpäin kumpuavaa innoitusta ja mielikuvitusta ja toisaalta tarkkaa rakentelua ja ahkeraa työskentelyä. Ja lopulta myös sitä lumousta, kun kirja alkaa syntyä ja kirjoittaa jo itse itseään. Hämmästyn ja lumoudun joka kerta.
Minut on palkittukin Lainan päivänä eli valittu Klaukkalan kirjaston vuoden 2016 lukijaksi! Pienessä lämminhenkisessä tilaisuudessa pienen puheen jälkeen minulle ojennettiin kunniakirja, mahtava kukkakimppu ja lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan. Lisäksi saan vuoden kirjavarausmaksut ilmaiseksi. Kaiken kukkuraksi laulava palomies Juha Poikolainen lauloi Eino Leinoa eli sain serenadin! Sniif, sniif.
Kulttuuririentojakin on ollut. Teatterissa olen mieheni kanssa käynyt kahdesti. Kari Hotakaisen romaaniin perustuva Luonnonlaki oli mielenkiintoinen, ja Olipa kerran minä (Minna Haapkylä pääosassa) oli haastava ja ajatuksia herättävä. Järven tarina -leffa oli kaunis, ja siinä oli Mäntysalon koulun entisen oppilaan Panu Aaltion säveltämä kaunis musiikki.
Jokunen kirjakin on tullut luetuksi. Parhaillaan luen Jukka Viikilän kirjaa Akvarelleja Engelin kaupungista, joka miellyttää suuresti. Olen lumoutunut sen rauhallisesta kerronnasta ja mielessä heräävistä kuvista. Kiinalaisen runoilijan Wang Wein Vuorten sini on myös kaunis:
Kylmän yön tunnit, vesikello ilmoittaa aamun pian valkenevan,
kirkkaassa peilissä kohtaan riutuneet kasvoni.
Ikkunaluukkujen takana bambut kalisevat tuulessa,
avaan oven: lumi on peittänyt vuoret.
Taivaalta leijuu lumihiutaleita syvän hiljaisille kujille,
laajoilla pihoilla vallitsee lumen rauha.
- - -
perjantai 19. helmikuuta 2016
tiistai 26. tammikuuta 2016
Kaunista ja synkkää
Olen lukenut kolme hyvin erityyppistä kirjaa, joille kaikille on yhteistä kauneus ja synkkyys. Tyylin kauneus, kerronnan kauneus ja tarinan synkkyys. Ne ovat sellaisia kirjoja, joista jää haikea mutta seesteinen olo ja joiden vuoksi uskoo taas tarinan taikaan ja lumoon.
Sadie Jonesin kirja Kotiinpaluu kertoo tytöstä ja pojasta, Lewisistä ja Kitistä. He elävät kulissien takana kylmää ja väkivaltaista elämää. Heidän isänsä ovat sodan rampauttamia. Lewisin isä ei osaa ilmaista tunteitaan ja syyttää kaikesta poikaansa. Hän ei näe poikaansa eikä välitä oppia häntä tuntemaan. Sadie Jonesin taitavan kuvauksen kautta lukija sitä vastoin joutuu kärsimään ja jännittämään Lewisin kanssa. Kitin isä purkaa pahaa oloaan lyömällä vaimoaan ja tyttäriään. Tuntuu, että Lewis ja Kit ovat kirjan ainoat rehelliset ja aidot, syvästi tuntevat ja tunteensa näyttävät henkilöt. Ja lopussa käy onnellisesti: he löytävät toisensa ja pääsevät pakoon kurjuutta.
Toinen kirja oli Hilary Mantelin pieni omaelämäkerta Vain varjo häilyväinen. Sillä oli yhtäläisyyksiä Sadie Jonesin kirjaan sikäli, että sekin kertoi kurjasta lapsuudesta ja siitä, miten kirjailija lopulta pääsi elämään omannäköistään elämää. Eli kaksi selviytymistarinaa siis, vaikka toinen kertoi todellisista tapahtumista. Nautittavaa oli myös kirjan tyyli, joka oli havainnollista ja tyynesti toteavaa, kaikesta itsesäälistä ja kauheuksissa rypemisestä karsittua. Lukijalle jää voimaannuttava olo: tuollaisestakin voi selvitä ja noinko syntyy kirjailija.
Kolmas kirja olikin sitten runokirja, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku, joka sisälsi valikoiman runoja, joista ensimmäiset kirjoitettiin jo 1904. Runoilijaa luonnehditaan toisaalta romanttiseksi ja toisaalta ekspressionistiseksi. Runot ovat synkkiä mutta kauniita. Ne kertovat kuolemasta, luonnon kauneudesta ja maailmantuskasta, ja niissä hehkuu kaipuun sininen kukka. Kerta kaikkiaan minun makuuni eli vetosivat melankoliseen puoleeni.
Jälleen kerran nautittavia ja syvästi koskettavia lukuelämyksiä!
Sadie Jonesin kirja Kotiinpaluu kertoo tytöstä ja pojasta, Lewisistä ja Kitistä. He elävät kulissien takana kylmää ja väkivaltaista elämää. Heidän isänsä ovat sodan rampauttamia. Lewisin isä ei osaa ilmaista tunteitaan ja syyttää kaikesta poikaansa. Hän ei näe poikaansa eikä välitä oppia häntä tuntemaan. Sadie Jonesin taitavan kuvauksen kautta lukija sitä vastoin joutuu kärsimään ja jännittämään Lewisin kanssa. Kitin isä purkaa pahaa oloaan lyömällä vaimoaan ja tyttäriään. Tuntuu, että Lewis ja Kit ovat kirjan ainoat rehelliset ja aidot, syvästi tuntevat ja tunteensa näyttävät henkilöt. Ja lopussa käy onnellisesti: he löytävät toisensa ja pääsevät pakoon kurjuutta.
Toinen kirja oli Hilary Mantelin pieni omaelämäkerta Vain varjo häilyväinen. Sillä oli yhtäläisyyksiä Sadie Jonesin kirjaan sikäli, että sekin kertoi kurjasta lapsuudesta ja siitä, miten kirjailija lopulta pääsi elämään omannäköistään elämää. Eli kaksi selviytymistarinaa siis, vaikka toinen kertoi todellisista tapahtumista. Nautittavaa oli myös kirjan tyyli, joka oli havainnollista ja tyynesti toteavaa, kaikesta itsesäälistä ja kauheuksissa rypemisestä karsittua. Lukijalle jää voimaannuttava olo: tuollaisestakin voi selvitä ja noinko syntyy kirjailija.
Kolmas kirja olikin sitten runokirja, Georg Traklin Sielun öinen siivenisku, joka sisälsi valikoiman runoja, joista ensimmäiset kirjoitettiin jo 1904. Runoilijaa luonnehditaan toisaalta romanttiseksi ja toisaalta ekspressionistiseksi. Runot ovat synkkiä mutta kauniita. Ne kertovat kuolemasta, luonnon kauneudesta ja maailmantuskasta, ja niissä hehkuu kaipuun sininen kukka. Kerta kaikkiaan minun makuuni eli vetosivat melankoliseen puoleeni.
Jälleen kerran nautittavia ja syvästi koskettavia lukuelämyksiä!
lauantai 2. tammikuuta 2016
Rujonkaunista bluesia
Lumouksen etsijän uusi vuosi alkaa hyvin! Olen juuri saanut lumoavan kauniin kirjan luetuksi ja olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen, että kirja vei mukanaan ja surullinen, että se päättyi. Luin Karin Ingrid Louise Ehrnroothin romaanin Hamburg blues.
Kirjan lopussa kirjailija huomauttaa, ettei Hamburg bluesissa ole kyse täysin omaelämäkerrallisesta romaanista vaan autofiktiosta Knausgårdin tyyliin. No, minua ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä keksittyä. Pääasia oli tunnelma, jonka kirja välitti. Ideana oli kuvata hurjaa nuoruutta ja itsensä sekä oman taiteilijan äänensä etsimistä 1980-luvun Hampurissa. Ja kuva on rosoinen, yönmusta, elämänmakuinen, dekadenttikin ja kieleltään runollisen kaunis. Hamburg blues asettuu jotenkin jatkumoon niiden kotimaisten nuorten kolmikymppisten kirjailijoiden teoksille, joihin olen ihastunut. Se on sukua Majalan Riivaajalle, Ojalan Anteliaalle kaupungille, Turusen Rakkauden hirviölle ja Iida Rauman romaanille Seksistä ja matematiikasta. Se on kuitenkin niiden isosisko, hieman paheellisempi ja kokeneempi.
Päähenkilön riivaajana on, ettei hän halua muuttua beige-ihmiseksi, toisin sanoen sovinnaiseksi keskivertoihmiseksi, joka kiltisti elää kahdeksasta viiteen -elämäänsä. 1980-luvun Hampuri on todella antelias kaupunki. Sen yöelämä tarjoaa elämyksiä kaikille aisteille, ja suurin osa näistä Pimeänmaan kulkijoista ei näe valoa enää koskaan. Rakkaus on hirviö väkivaltaisten ja arvaamattomien miesten hahmossa. Seksi on huumetta. Mutta nuoruus ei tietenkään voi jatkua loputtomiin, ja päähenkilökin ottaa lopulta matematiikan avukseen eli järkevöityy. Kadotetun nuoruuden bluesille pitää kuitenkin antaa ääni ja päästää se muiden kuultavaksi. Käheänä, välillä katkonaisena mutta kuitenkin kaihoisan kauniina se soi lukijan mielessä.
Minuun vetosi eniten kirjailijan tyyli, jota on oikeastaan vaikea määritellä. Se on yksityiskohtaisen ja tarkan realistisen sekä runollisen tyylin sekoitus. Kiehtova sekasotku, joka vetosi sekä rationaaliseen päiväpuoleeni että irrationaaliseen yöpuoleeni. :D
Kirjan lopussa kirjailija huomauttaa, ettei Hamburg bluesissa ole kyse täysin omaelämäkerrallisesta romaanista vaan autofiktiosta Knausgårdin tyyliin. No, minua ei kiinnosta, mikä on totta ja mikä keksittyä. Pääasia oli tunnelma, jonka kirja välitti. Ideana oli kuvata hurjaa nuoruutta ja itsensä sekä oman taiteilijan äänensä etsimistä 1980-luvun Hampurissa. Ja kuva on rosoinen, yönmusta, elämänmakuinen, dekadenttikin ja kieleltään runollisen kaunis. Hamburg blues asettuu jotenkin jatkumoon niiden kotimaisten nuorten kolmikymppisten kirjailijoiden teoksille, joihin olen ihastunut. Se on sukua Majalan Riivaajalle, Ojalan Anteliaalle kaupungille, Turusen Rakkauden hirviölle ja Iida Rauman romaanille Seksistä ja matematiikasta. Se on kuitenkin niiden isosisko, hieman paheellisempi ja kokeneempi.
Päähenkilön riivaajana on, ettei hän halua muuttua beige-ihmiseksi, toisin sanoen sovinnaiseksi keskivertoihmiseksi, joka kiltisti elää kahdeksasta viiteen -elämäänsä. 1980-luvun Hampuri on todella antelias kaupunki. Sen yöelämä tarjoaa elämyksiä kaikille aisteille, ja suurin osa näistä Pimeänmaan kulkijoista ei näe valoa enää koskaan. Rakkaus on hirviö väkivaltaisten ja arvaamattomien miesten hahmossa. Seksi on huumetta. Mutta nuoruus ei tietenkään voi jatkua loputtomiin, ja päähenkilökin ottaa lopulta matematiikan avukseen eli järkevöityy. Kadotetun nuoruuden bluesille pitää kuitenkin antaa ääni ja päästää se muiden kuultavaksi. Käheänä, välillä katkonaisena mutta kuitenkin kaihoisan kauniina se soi lukijan mielessä.
Minuun vetosi eniten kirjailijan tyyli, jota on oikeastaan vaikea määritellä. Se on yksityiskohtaisen ja tarkan realistisen sekä runollisen tyylin sekoitus. Kiehtova sekasotku, joka vetosi sekä rationaaliseen päiväpuoleeni että irrationaaliseen yöpuoleeni. :D
maanantai 28. joulukuuta 2015
Joulukuun lumoa
Joulukuu ja tämä vuosi alkavat olla lopuillaan. Olen aina rakastanut joulukuuta mutta kukapa ei olisi. Joulukuuhun kuuluvat joulun odotus ja ystävien ja läheisten tapaaminen. Joulu merkitsee lumoutumista kaikesta kauniista, oli minkä ikäinen tahansa.
Tämän vuoden loppuun sopii myös lumoutuminen kirjasta. Vastustelin pitkään mutta sitten antauduin. Mikä oli moinen kirja? No, tietysti Tommi Kinnusen viime vuonna ilmestynyt Neljäntienristeys, jonka sain kollegaltani 60-vuotislahjaksi lähes kaksi vuotta sitten. Olin varma, että kirjan hypetys oli liioittelua mutta eipä vaan ollut. Mutta miksi kirja lumosi?
Neljäntienristeys on niin suomalainen. Tätä suomalaisuutta ovat esimerkiksi sodan kuvaus, sukupolvesta toiseen jatkuva puhumattomuus ja vaikeneminen tärkeistä asioista, naisen ja miehen tasa-arvo, oman talon rakentaminen, maaseudun kuvaus, nykyisen ja menneen kitka. Tarina on toisaalta tuttu mutta kuitenkin uusi.
Tarina jakautuu neljään osaan ja neljään näkökulmaan. Kun viimeinenkin osa on kuultu (luettu), on kuva täydellinen. Ja silloin lukija haltioituu. Nyt saa selityksensä Lahjan kylmyys ja katkeroituminen, Onnin häilyvyys ja epätoivo. Se, miksi kaikki traaginen tapahtui. Lukija kokee katharsiksen ja puhdistuu.
Ihailen aina mieskirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa naisen sielunelämästä. Niin kuin Tommi Kinnunen. Ja miten tarkasti ja havainnollisesti hän kirjoittaa. Hän osaa värittää sekä pieniä yksityiskohtia että maalata suuremmalla pensselillä. Lukija näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee. Mestarillista. Syntyy autenttisuuden vaikutelma, ja lukija astuu illuusioon tosissaan. Kielletyn rakkauden kuvaus, suuri intohimo, asettuu vastakohdaksi kaikelle arkiselle ja välttämättömälle. Niin kuin aina. Nämä lyhyet, varastetut nautinnon hetket on kuvattu taitavasti, tyylikkäästi, uskottavasti. Kauniisti.
Näin vuoden lopulla lumouksen etsijä siis lumoutui täydellisesti. Hyvä päätös vuodelle 2015!
Tämän vuoden loppuun sopii myös lumoutuminen kirjasta. Vastustelin pitkään mutta sitten antauduin. Mikä oli moinen kirja? No, tietysti Tommi Kinnusen viime vuonna ilmestynyt Neljäntienristeys, jonka sain kollegaltani 60-vuotislahjaksi lähes kaksi vuotta sitten. Olin varma, että kirjan hypetys oli liioittelua mutta eipä vaan ollut. Mutta miksi kirja lumosi?
Neljäntienristeys on niin suomalainen. Tätä suomalaisuutta ovat esimerkiksi sodan kuvaus, sukupolvesta toiseen jatkuva puhumattomuus ja vaikeneminen tärkeistä asioista, naisen ja miehen tasa-arvo, oman talon rakentaminen, maaseudun kuvaus, nykyisen ja menneen kitka. Tarina on toisaalta tuttu mutta kuitenkin uusi.
Tarina jakautuu neljään osaan ja neljään näkökulmaan. Kun viimeinenkin osa on kuultu (luettu), on kuva täydellinen. Ja silloin lukija haltioituu. Nyt saa selityksensä Lahjan kylmyys ja katkeroituminen, Onnin häilyvyys ja epätoivo. Se, miksi kaikki traaginen tapahtui. Lukija kokee katharsiksen ja puhdistuu.
Ihailen aina mieskirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa naisen sielunelämästä. Niin kuin Tommi Kinnunen. Ja miten tarkasti ja havainnollisesti hän kirjoittaa. Hän osaa värittää sekä pieniä yksityiskohtia että maalata suuremmalla pensselillä. Lukija näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee. Mestarillista. Syntyy autenttisuuden vaikutelma, ja lukija astuu illuusioon tosissaan. Kielletyn rakkauden kuvaus, suuri intohimo, asettuu vastakohdaksi kaikelle arkiselle ja välttämättömälle. Niin kuin aina. Nämä lyhyet, varastetut nautinnon hetket on kuvattu taitavasti, tyylikkäästi, uskottavasti. Kauniisti.
Näin vuoden lopulla lumouksen etsijä siis lumoutui täydellisesti. Hyvä päätös vuodelle 2015!
lauantai 12. joulukuuta 2015
Kulttuurielämyksiä
Kolme taidenäyttelyä, kaksi elokuvaa ja kaksi konserttia. Monenlaista kulttuuria mutta mikä oli elämys?
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Tiedon valoa
Olen lukenut kolme mielenkiintoista tietokirjaa, kaikki kotimaisia, ja voin suositella lämpimästi!
Ensimmäinen on Mieli ja maisema (toimittaneet Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen), joka esittelee suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita. Työhuoneensa oven ovat avanneet mm. Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen ja Anja Snellman. Jotkut kirjoittavat kaupungin vilinässä, toiset maaseudun rauhassa. Joku kirjoittaa pimeänä vuodenaikana, toinen tarvitsee valoa. Lukija saa tietoa tietysti myös kirjoittamisprosessista eli mitkä ovat olleet ne maagiset edellytykset juuri tämän kirjailijan teosten syntymiselle. Yhteistä näyttäisi olevan laajan taustatyön tekeminen, aikarajojen asettaminen, intuitioon luottaminen. Kirja on täynnä viisaita sanoja kirjoittamisesta ja luomisen tuskasta ja auvosta.
Toinen kirja on omiaan juuri tällaiselle lumientusiastille: Mika Honkalinnan kuvateos Taigalunta, jonka tekstit ovat myös englanniksi. Ai, että on lumoavan kaunis kirja! Tuntuu, etten ikinä kyllästy katsomaan runollista lumen estetiikkaa. Kirja on jaettu osiin, joilla on ihanat nimet: mm. Talven kannet, Valkea virta, Humiseva henki, Lumen taju, Kireää kylmää, Hymyilevä taiga, Äärettömän äärellä, Piirtoja hangella,Varjojen mailla, Taivaalliset tulet, Lauluja valolle. Valokuvaaja on kaksinkertaisesti runoilija ja taiteilija kuvillaan ja sanoillaan. Hurrrmaava kirja!
Kolmas kirja on suoraan elävästä elämästä eli Antto Terraksen Stockmann Yard (Myymäläetsivän muistelmat). Parasta kirjassa oli tekijän humoristinen tyyli, jonka taitavuutta sai ihailla koko kirjan ajan. Ja tietysti erilaiset keissit eli selostukset myymälävarkauksista, joiden tekijöitä olivat niin diplomaatit kuin viattoman näköiset mummotkin. Joku oli kovertanut paikan päällä 127 leivästä sisukset, toinen vuorannut asuntonsa sadoilla liikkeestä anastamillaan lakanapaketeilla. Ei voinut kuin hohhailla ja kauhistella meitä ihmisiä.
Ensimmäinen on Mieli ja maisema (toimittaneet Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen), joka esittelee suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita. Työhuoneensa oven ovat avanneet mm. Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen ja Anja Snellman. Jotkut kirjoittavat kaupungin vilinässä, toiset maaseudun rauhassa. Joku kirjoittaa pimeänä vuodenaikana, toinen tarvitsee valoa. Lukija saa tietoa tietysti myös kirjoittamisprosessista eli mitkä ovat olleet ne maagiset edellytykset juuri tämän kirjailijan teosten syntymiselle. Yhteistä näyttäisi olevan laajan taustatyön tekeminen, aikarajojen asettaminen, intuitioon luottaminen. Kirja on täynnä viisaita sanoja kirjoittamisesta ja luomisen tuskasta ja auvosta.
Toinen kirja on omiaan juuri tällaiselle lumientusiastille: Mika Honkalinnan kuvateos Taigalunta, jonka tekstit ovat myös englanniksi. Ai, että on lumoavan kaunis kirja! Tuntuu, etten ikinä kyllästy katsomaan runollista lumen estetiikkaa. Kirja on jaettu osiin, joilla on ihanat nimet: mm. Talven kannet, Valkea virta, Humiseva henki, Lumen taju, Kireää kylmää, Hymyilevä taiga, Äärettömän äärellä, Piirtoja hangella,Varjojen mailla, Taivaalliset tulet, Lauluja valolle. Valokuvaaja on kaksinkertaisesti runoilija ja taiteilija kuvillaan ja sanoillaan. Hurrrmaava kirja!
Kolmas kirja on suoraan elävästä elämästä eli Antto Terraksen Stockmann Yard (Myymäläetsivän muistelmat). Parasta kirjassa oli tekijän humoristinen tyyli, jonka taitavuutta sai ihailla koko kirjan ajan. Ja tietysti erilaiset keissit eli selostukset myymälävarkauksista, joiden tekijöitä olivat niin diplomaatit kuin viattoman näköiset mummotkin. Joku oli kovertanut paikan päällä 127 leivästä sisukset, toinen vuorannut asuntonsa sadoilla liikkeestä anastamillaan lakanapaketeilla. Ei voinut kuin hohhailla ja kauhistella meitä ihmisiä.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Helmen hohtoa
Hieman epäillen tartuin kirjaan, jota KAIKKI ovat hehkuttaneet: John Williamsin Stoneriin. Ajattelin, voiko se tosiaan olla niin hyvä ja koskettava. Usein en olekaan ollut samaa mieltä enemmistön kanssa, oli kysymyksessä sitten kirja, elokuva tai näytelmä. Ja taisin Stonerissakin edetä yli kolmannekseen, ennen kuin sytyin.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)