Fanni Kolisevan teos Korean syndrooma Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) on mielenkiintoinen tietokirja Etelä-Koreasta. Sen kirjoittaja vietti nuoruutensa korealaisen populaarikulttuurin parissa. Myöhemmin hän meni opiskelemaan korealaiseen yliopistoon, kiinnostuksen vuoksi ja koska halusi nähdä, millaista elämä ja todellisuus Etelä-Koreassa on; onko elokuvilla ja saippuasarjoilla mitään yhtymäkohtia todellisuuteen? Koliseva haluaa painottaa, että kirjan perspektiivi on kapea, sillä se on suomalaisen naisen, ei yleinen totuus. Kirjaansa varten hän on myös haastatellut ystäviään, tuttavapiiriään ja asiantuntijoita, joten ei se täysin subjektiivinen ole, päinvastoin.
Souliin asetuttuaan Koliseva huomaa, että kauneusleikkaukset ja painosta puhuminen ovat osa arkea, mikä heijastuu myös viihteeseen. Osa opiskelijoista saa vanhemmiltaan lahjaksi silmäleikkauksen, koska kauneusihanteet täyttävän hakijan uskotaan saavan paremmin töitä. Länsimaisten piirteiden ihailu kumpuaa osaksi sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Etelä-Koreassa suurin osa populaarikulttuurista oli peräisin Yhdysvalloista: monet maassa ihaillut tähdet ja näyttelijät olivat valkoisia. Gangnam beauty -termi viittaa ihmiseen, joka on viettänyt kirurgisen veitsen alla aikaa liian pitkään. Gangnam on Etelä-Korean plastiikkakirurgian keskittymä., jossa näkee jatkuvasti sideharsolla varustettuja kasvoja.
Mutta Etelä-Korea on hänen mukaansa muutakin kuin idoleita, draamoja ja kauneuskirurgiaa: "Maa on vuoristoa, syksyn väriloistoa, kevään kirsikkapuita, välittäviä ja iloisia ihmisiä, omaa polkuaan seuraavia ihmisiä, nuokkuvia kassamyyjiä, aamuisen metron hiljaisuutta, ennustajia ja unelmia." Toisin kuin länsimaissa luullaan, naapurimaa Pohjois-Korea ei juurikaan kuulu eteläkorealaisten ajatuksiin tavallisessa elämässä. Ongelmina Koliseva näkee nuorten mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuuden, joita aiheuttavat mm. nuorten alituinen kouluttautumispaine ja jatkuva kilpailu. Naisten asemaa on yritetty parantaa, mutta Kolisevan mukaan keinot ovat pikemminkin korostaneet naisten suojelun ja erityisoikeuksien tarvetta kuin samanvertaisuutta. Seksuaalivähemmistöt kohtaavat maassa edelleen syrjintää. Vanhusten köyhyys on yleistä.
Korealaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1990-luvun laman aikaisessa talouspolitiikassa. Tarkoituksena oli saada viihteestä talouskasvua kasvattava vientituote ulkomaille. Sen vaikutus eteläkorealaiseen vientiin oli vuonna 2019 arvoltaan noin 6,4 miljardia dollaria. Elokuvien ja sarjojen seurauksena maahan on virrannut myös turisteja.
Draamoissa esitetty puhtoinen ja häveliäs rakkaus (usein vasta kolmenkympin korvilla) perustuu siihen, että kotoa muutetaan vasta ennen kolmeakymmentä. Paikalliseen normistoon kuuluvat opiskelu, yliopistoon pääsy ja vasta sitten omilleen muutto kihlauksen tai avioliiton merkeissä. Rahan, rakkauden ja vallan suhde taas kumpuaa löyhästi chaebol-sukujen todellisuudesta. Chaebol tarkoittaa "vaurasta klikkiä": liikeyritysten johtoon asetetaan yleensä edellisen johtajan jälkeläinen tai muu luotettava sukulainen, eikä valtaa päästetä tihkumaan perheiden ulkopuolelle.
Mielenkiintoisesti Koliseva kertoo Etelä-Korean historiasta ja omista kokemuksistaan. Lukija perehdytetään sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin, joihin kirjoittaja zoomaa herkullisesti. Etelä-Koreassa alkoholin juominen on sosiaalinen tapahtuma (tämä on tullut tutuksi draamoista: se sojun jatkuva kittaaminen), ja yliopistoissa fukseja jopa painostetaan juomaan holtittomasti. Ruoka on tapa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia.
Vanhemmalle sukupolvelle on tärkeää osoittaa kunnioitusta. Kasvojen menettämistä ja auktoriteettien uhmaamista pelätään. Nunchia eli sosiaalisten tilanteiden taitoa opetetaan lapsille pienestä pitäen. On tärkeää osata arvioida muiden tunteita ja ajatuksia harmonian ylläpitämiseksi. Perhe on keskiössä, ja vanhemmat huolehtivat, arvioivat ja auttavat lapsensa elämää jokaisessa vaiheessa.
Etelä-Koreassa työskentelee edelleen amerikkalaisia sotilaita, vuonna 2023 noin 28 500. Suurin osa on sijoitettu Yhdysvaltojen suurimpaan ulkomailla sijaitsevaan tukikohtaan Camp Humphreysiin, joka on yksi maassa sijaitsevasta noin 15 tukikohdasta. Soulissa sotilaisiin suhtaudutaan Kolisevan mukaan pääosin myönteisesti, tuovathan he maahan rahaa ja moni tukikohtien lähellä sijaitseva baari saa toimeentulonsa heidän pussistaan. Sotilaiden läsnäolo myös turvaa rauhaa ja estää sotilaallista selkkausta Koreoiden välillä. Koliseva kertoo kirjassaan myös Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan loikanneista ja heidän hurjistakin kohtaloistaan.
