Karhunainen

 Olipa merkillinen ja kiehtova kirja! En ollut kuullut aiemmin ruotsalaisesta Karolina Ramqvistista, joka on kotimaassaan tunnettu kirjailija, feministi ja toimittaja. Hänen Karhunainen-teoksensa (suom. Laura Kulmala)  tuo mieleen Krista Launosen Ofelian suru -kirjan: kummassakin etsitään intohimoisesti  tietoa kohteesta, matkustetaan ulkomaita myöten tiedon perässä, luetaan paljon lähdekirjallisuutta eri kielillä ja tiedonmurusten avulla yritetään rakentaa kokonaiskuvaa, kertomusta.

  Ramqvist kuulee karhunaisesta ystävältään, joka haluaa pitää tarinan itsellään. Hän kuitenkin tuntee outoa vetoa karhunaiseen ja alkaa kirjoittaa tästä. Kirjoittamiseen menee lopulta seitsemän vuotta. Karhunainen oli 1500-luvulla elänyt ranskalainen aatelisnainen Marguerite de la Rocque, joka isänsä kuoltua seurasi holhoojakseen asetettua de la Rocque de Robervalia tutkimusmatkalle Uuteen maailmaan. Kesken matkan hänet hylätään Pohjois-Atlantissa sijaitsevalle autiolle saarelle, jota karhut ja muut villieläimet asuttavat.

 Aluksi Ramqvist haluaa tietää, miksi Marguerite hylättiin, miten hän selvisi ja millainen hän ehkä oli. Hänellä on lähteinään mm. kolme aikalaiskirjoittajaa: kuningatar Margareeta Navarralainen ja hänen novellikokoelmansa, André Thevet, joka oli haastatellut Margueriteä, sekä Francois de Belleforestin kertomukset.  Ramqvist tutustuu myös Elizabeth Boyeriin, joka on kirjoittanut Marguerite de la Rocquesta kertovan historiallisen romaanin.   Hän tuntuu ikään kuin rämpivän pimeässä; kaikki etenee tahmeasti, sysäyksittäin. Ramqvist vaikuttaa samastuvan karhunaiseen; hänkin on jumissa, jollei saarella, niin tutkimuksen kohteensa kanssa. Ramqvist tiedostaa poikkeavansa koko ajan sivupoluille, uusille alueille, jotka eivät edistä varsinaista kertomusta. Hän miettii, onko hänen kirjoittamisestaan iloa ja hyötyä kenellekään. Syvistä epäilyistä huolimatta aihe ei jätä häntä rauhaan. Ramqvist huomaa kiinnostuvansa myös lähteistä itsessään sekä siitä, millainen suhde niillä oli Margueriteen  ja mikä rooli niillä ja niihin läheisesti liittyvillä ihmisillä oli kertomuksessa.  Hän kertoo teoksessaan autofiktiivisesti myös omasta elämästään.

  Minusta on aina ollut mielenkiintoista lukea, kuinka kirjailijat kuvaavat kirjoittamisprosessejaan. Ramqvist kuvaa Karhunaisessa, kuinka häntä oli alkanut häiritä kirjoittamisessa se, että se teki todellisuuden ymmärtämisen ja sen osana elämisen vaikeaksi:

"Kirjoittaminen oli ollut tapani tutkiskella ihmisyyttä, elämää jota kaikki muut tuntuivat elävän, ja samalla välttyä siltä, välttyä tarvitsemasta muita ja välttyä armottomilta laeilta jotka ohjailivat ihmisiä, menetyksen ja haavoittuvuuden laeilta. Se oli ollut myös tapa välttyä olemasta nainen, tapa katsoa eikä alistua katseen kohteeksi."

"Kirjoittaminen on riippuvuus. -- Se tarjosi pakotien kriisistä kuin kriisistä, niin pienistä kuin suuristakin, ja kangasteli aina vähän matkan päässä vaikeuksia kohdatessani, niin ettei minun koskaan tarvinnut ratkaista niitä, kunhan vain aloin kirjoittaa. Olemassaoloni oli ollut kirjan sivuilta kajastavan kirkkaan valkean valon varassa, mutta myös tiedon, ettei minun tarvitsisi koskaan osallistua, elää samoilla hirvittävillä ehdoilla kuin muiden, sillä niin kauan kuin kirjoitin, en tarvinnut ketään."

  Karhunaisen (nimi tulee siitä, että Marguerite joutui jatkuvasti ampumaan ja syömään karhuja säilyäkseen hengissä mutta viitannee myös hänen sisukkuuteensa ja henkiseen voimakkuuteensa) tarina on selviytymistarina. Se on myös tarina väheksytyistä naisista, joita edes aatelisarvo tai suuri omaisuus ei suojellut miesten julmilta ratkaisuilta.  Heidän elämänsä päätyi kirjoitettuna rivien väliin tai alaviitteiksi historiankirjoihin, jos sitäkään. Ramqvist on halunnut omalta osaltaan selvittää yhden kaltoin kohdellun naisen tarinan, vaikka lopullista totuutta hän ei löydä. 

  Elävintä Karhunaisessa ovat kohdat, kun Ramqvist päästää mielikuvituksensa valloilleen:

  "Näin hänet saarella, kalliolla, näin lumen ja jään ja aavan meren, oksat ja kivet, hänen ruumiinsa kun hän kiipeili tai juoksi tai ontui kompastuttuaan rotkon pohjalla, kuulin puuskuttavan hengityksen, ja näin huitovat kädet kun hän säntäsi rannalle."

Seuraava sisältää juonipaljastuksia. Jos haluat itse lukea kirjan, älä lue seuraavaa.

  Margueriten lisäksi saarelle jätetään naispalvelija Damienne sekä Margueriten rakastettu, jonka kanssa hän saa lapsen.  Ramqvist pohtii paljon miehen henkilöllisyyttä ja sitä, tunsivatko mies ja Marguerite toisensa jo ennen laivamatkaa sekä sitä, missä vaiheessa Marguerite tuli raskaaksi. Trillerijuoni syntyy, kun Ramqvist epäilee, että de Roberval oli suunnitellut kaiken etukäteen päästäkseen eroon Margueritesta ja saadakseen tämän mittavan omaisuuden. Rakastettu kuolee, sen jälkeen Damienne ja poikavauva. Marguerite jää yksin. Hän kamppailee sekä villieläimiä  että yöllisiä demoneita vastaan, asein ja rukouksin.  Lopulta hän pääsee saarelta pois sattumalta ohi purjehtineen normandialaisen kalastusaluksen mukana. Palattuaan Ranskaan Marguerite joutuu piilottelemaan, katoamaan jäljettömiin, sillä hänen henkensä on edelleen vaarassa. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän loppuelämänsä eli.