Siniparta ja pimeän kyyneleet

 Viides dekkarini Siniparta ja pimeän kyyneleet (Rosetta Versos 2025) on ilmestynyt. Sen päähenkilö on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, neljän aiemman dekkarini tavoin.  Hän on eläkkeellä oleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka sydän on aava kuin meri. Aavalla on nollatoleranssi pahuudelle, ja vastustajia ovat ne, jotka ylittävät rajan ja aiheuttavat kärsimystä muille. Intuitio, mielikuvitus ja unet auttavat rikosten ratkaisemisessa. Aava rakastaa teetä, uusia harrastuksia ja arvostavan silmän harjoittamista. Hänen mielestään on tärkeää pohtia elämänfilosofiaansa ja rakentaa oma kosmos muutoksen ja kaaoksen keskelle. Aava on ollut koko ikänsä kauneuden tavoittelija. Elämänsä aikana hän on vastannut kahteen tärkeään kysymykseen: kuka olen ja mitä haluan.

  Kaksi satua toimi inspiraationa dekkarin kirjoittamiseen. Ritari Siniparta on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Siitä on tehty erilaisia muunnelmia satujen, romaanien, elokuvien ja oopperoiden muodossa. Itse muistan lukeneeni Grimmin veljesten sadun Outolintu, joka tunnetaan myös nimellä Kiikkerin lintu. Pari vuotta sitten kuuntelin Teemalta Musiikkitalossa esitetyn Herttua Siniparran linna -oopperan, jonka on säveltänyt Bartók Béla. Libreton on tehnyt Balázs Béla (suom. Hannele Eklund). Se teki suuren vaikutuksen kohtalonomaisella tunnelmallaan ja lyyrisillä sanoillaan.

  Toinen inspiroiva satu oli Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, johon ihastuin oikeastaan Errol Le Cainin kuvituksen takia. Hurmaavat kuvat kahdestatoista hulmuavahameisesta prinsessasta hiipimässä yöllä salaa tanssimaan läpi lumotun metsän saivat mielikuvituksen innostumaan. Dekkarini kaksitoista akvarellikurssille osallistuvaa naista uppoutuvat omaan ihmeelliseen taiteen maailmaansa esikuviensa tavoin. 

  Kuten aiemmin, luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten, mikä on aina yhtä ihanaa.  Värit ovat aina kiinnostaneet, ja paitsi tausta"työhöni" kuuluneista maalauskursseista (joihin osallistuin tietysti myös huvin vuoksi) opin paljon myös mm. teoksista Värien vuorovaikutus (Josef Albers), Värit taiteessa (Johannes Itten), Elämän värit (toim. Osmo Pekonen), Värin vuoksi: taidetta varjosta valoon (Marjatta Levanto), Värimatka (Victoria Finlay)  ja Akvarellimaalaus (Marjukka Paunila). 

  Myös toinen musiikkiteos, nimittäin Arnold Schönbergin melodraama Pierrot Lunaire op. 21 (sanat Otto Erich Hartleben Albert Giraudin mukaan, suom. Aarne Toivonen) viehätti ja löysi tiensä dekkariini. Ja kun olin jonkin matkaa kirjoittanut ja tajusin, että Siniparran tarina on peräisin keskiajalta, myös keskiaika hiipi mukaan. Luin mm. Hannele Klemettilän teokset Keskiajan julmuus, Keskiajan keittiö ja hiuksia nostattavan hurjan, todellisuuteen perustuvan kirjan Ritari Siniparta  Gilles de Rais´n tarina. 

  Siniparta, väkivaltainen aviomies, ei valitettavasti ole pelkkä satuhahmo. Yhä edelleen, niin Suomessa kuin muuallakin, naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Samoin nykyisin tuntuu myös siltä, että taide, kaikessa monimuotoisuudessaan, on uhanalainen. Molempia pitää puolustaa, vaikkapa sitten yhden pienen (155-sivuisen)  dekkarin muodossa.

Taivaskenkäiset

 Olen ollut pyhiinvaellusmatkalla. Seuranani on ollut  ilmestyksissään ja näyissään ihmeitä kohdanneet. Heistä kertoo runoilija Pirjo Kotamäki roolirunoissaan uusimmassa runokokoelmassa nimeltä Taivaskenkäiset  Helsingistä Lourdesiin (Väyläkirjat 2025).

  Runokokoelman ihmeiden kokijoita ovat lapset Lucia, Francisco ja Janica (Portugalin Fatimassa 1916), Jeanne d'Arc (Ranskan Rouenissa 1431), Helena Konttinen (Uukuniemessä  1871-1916), Bernadette Soubirous (14-vuotias paimentyttö Ranskan Lourdesin Massabiellen luolassa 1858), Ignatius de Loyola (1491-1556 Espanjassa) ja Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897 Ranskan Lisieux'ssa). He ovat siis kaikki historian todellisia henkilöitä, joiden elämää Kotamäki on kirjoista opiskellut. Sen sijaan eläytyminen runokokoelmaan valikoitujen  henkilöiden pyhän ihmeen kokemiseen on runoilijan bravuuria ja taidokkuutta, josta lukija pääsee nauttimaan.

  Taivaskenkäiset-teoksen  Lukijalle-osassa Kotamäki  kertoo etsivänsä kirjoittamissaan runoissa elämälleen merkitystä pimeän  talven hämärässä.  Runokokoelman kehyskertomuksena on tekijän eli runon puhujan käyskentely Malmin hautausmaalla, jossa hän katselee hautakiviä pienine enkeliveistoksineen. Hänellä on voimakas tunne, että pimeydessä on läsnä jokin kirkkaus, jonka jotkut ovat elämänsä aikana tavoittaneet. Juuri heitä Kotamäki on tutkinut, sillä heidän elämänsä kertoo hänen mukaansa pyhän olemassaolosta. Liikkeelle lähdetään siis Suomesta, joka on:

 "Paikka jossa pimeys vallitsee lokakuusta maaliskuuhun ja

  ihmisen tehtävä on odottaa:

  se on maa ja paikka, siellä missä

  "valo puhkeaa, siellä missä aurinko ei paista" jossa

  kalliot valuvat mereen ja paikka laskeutuu aaltoihin,

  ja sanomme: olipa kerran, kun muistelemme.

  kun muistan vihreän ruohon paikan."

  

Kotamäki kuvaa Taivaskenkäiset-runokokoelmassaan ihmeen kokemista, esimerkiksi  lasten silmillä:

"Rauhan enkeli tuli heidän luokseen sanomatta nimeään,

  Enkeli valossaan kristallisissa säteissään, ja

  kylmyys pysähtyi lasten huulille kun

  lämpö huokui enkelin siivistä,

  kun kaikki ilman kerrokset liikehtivät levottomina

  kuin enkeli olisi matkalla, pysäkillä ja kaukoyhteys lähtisi juuri,

  aivan näinä hetkinä, kiire pysähtyi tähän paikkaan,

  outo tunne sydämessä, virtasi tuntematon syvyys,

  aika sattui kuin oka joka kasvoi aamusta iltaan,

  valosta pimeyteen, ja se oli kallion laelle kasvanut puu,

  nyrjähtänyt ikuisuus, se tuli vuorelle, kiviselle pellolle,

  lapsien luo ---"

    

  Paitsi ihmeiden ilmaisua runon keinoin Taivaskenkäiset kuvaa myös ympäristön suhtautumista, joka on vähättelevää, epäuskoista, naurunalaiseksi tekevää, pilkkaavaa, väkivaltaista. Se, mitä kaikki eivät voi nähdä, on tuomittavaa, syntistä. Pahin rangaistus on kidutus ja kuolema. Ääneen pääsevät sukulaiset, kyläläiset, papit, poliisikonstaapelit, katolisen kirkon tuomioistuinlaitos eli inkvisitio, pormestarit eli valtaapitävät. Ihmeiden näkemisellä ja siitä muille kertomisella on kallis hinta. Mutta ihmeen kokijoilla on runon puhujan mielestä tärkeä tehtävä todistaa, että enkelit ovat kanssamme.

"Niin myös matkaavat taivaalliset matkamiehet,

  sieltä enkelien kodosta,

  maanpäällisille tanhuville,

  suojelemaan, varjelemaan,

  tekemään maanpäällisen työvuoronsa,

  aivan taivaassa ja maan korvessa käyden;

  siinä on enkelin tie. Ihmisen vieressä.

  Joskus sen aavistan.

  Joskus olen melkein nähnyt."

  Pirjo Kotamäki Taivaskenkäiset. Helsingistä Lourdesiin, 2025

"Kieleni ei ole sanoissa" 1

 Sain vuonna 1973 hyvältä ystävältäni ylioppilaslahjaksi Gunnar Björlingin  valittujen runojen kokoelman Kosmos valmiiksi kirjoitettu, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna Tuomas Anhavan suomentamana. Ihastuin heti ja koin, että runot olivat juuri minulle, nuorelle naiselle, joka oli pyrkimässä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomen kieltä. Björlingin runot puhuttelivat, esimerkiksi seuraava osui suoraan sydämeen:

"Se suru että elämässä

  se suru että on nuori

  niin kuin onni

  se suru että elämässä

  se suru että on suru

  niin kuin onni."

  Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Fredrik Hertzbergin "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko Kustannusliike 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) on mahtava järkäle, 688-sivuinen. Ensimmäinen vaikutelmani oli, että jotenkin teoksen moninainen raskaus tuntuu olevan ristiriidassa Björlingin runojen keveän valoisuuden kanssa. Halusin kuitenkin ottaa selkoa lempirunoilijani elämästä, joten aloin urakoida. Ehkä ensivaikutelma vielä lukemisen myötä muuttuisi.

  Esipuheessa Hertzberg kertoo valtavasta työstään elämäkerran parissa. Kaikilta edeltäjiltä työ oli jäänyt kesken, mutta heidän aineistonsa olivat käytettävissä. Tärkein aineistokokoelma eli Gunnar Björlingin kokoelma on Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmassa ja käsittää 90 kansiota, joissa on esimerkiksi yhteensä 3380 kirjettä. Elämäkerta ilmestyi 2018 ruotsiksi. Hertzberg  pitää jännittävimpänä Björlingin tuotannossa sitä, että se on edelleen elävää ja tuoretta: " Häntä lukee kuin aikalaista." Se, että Björling kuitenkin oli  kiinni omassa ajassaan, käy hyvin ilmi elämäkerrasta.  Hertzberg kertoo myös keskeisen tavoitteensa olleen ottaa mukaan paljon runoutta.

  Suomentajat puolestaan kertovat puheenvuorossaan kohtaamistaan haasteista. Niitä ovat tarjonneet moninaisen aineiston ohella eritoten mm. muistiinpanojen ja kirjeiden luonnosmaisuus, jonka he ovat halunneet säilyttää suomennoksessaan.

  Johdannossa Hertzberg  kertoo, että Gunnar Björling oli aikalaisilleen vähintään yhtä kiehtova ihmisenä kuin runoilijana, ja hänestä riittää lukemattomia anekdootteja ja muistoja. Hertzberg ilmoittaa elämäkerran jäsennyksen etenevän kronologisesti, sukutaustasta nykytilanteeseen. Tarkoituksena on  asettaa Björlingin teokset ja elämä yhteyteen toistensa kanssa sekä selvittää elämän, elämänkatsomuksen, aikalaiskulttuurin ja kirjailijanuran välisiä yhteyksiä; tarkastella hänen poliittisia, uskonnollisia ja esteettisiä kannanottojaan, ihmissuhteita ja yhteyksiä Suomessa ja Ruotsissa, taloudellisia oloja ja eroottisia ihastuksia. Nämä elämäkerturin tavoitteet tarkoittavat perusteellista ja tarkkaa otetta. Se, ettei Björlingistä ole aikaisemmin ilmestynyt elämäkertaa, johtuu Hertzbergin mukaan sekä kunnioituksesta että häveliäisyydestä Björlingin homoseksuaalisuutta  kohtaan, mikä nykyajan näkökulmasta tuntuu ahdaskatseiselta.

  "Kieleni ei ole sanoissa" eli elämäkerran nimi tulee Björlingin omista sanoista. Ajatuksena on  Hertzbergin mukaan, että runon kieli on "rivien välissä", sävyissä, ei niinkään yksittäisissä sanoissa kuin sanojen keskinäisissä yhteyksissä, runon kokonaisuudessa, runojen keskinäisissä yhteyksissä, teoksen ja elämän kokonaisuudessa: "Kirjoittaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen päivä toisensa jälkeen raivaa tiensä aina uudelleen, saa kiinni elävistä ja ehkä pysyvistä sanoista. Se tapahtuu usein vuorovaikutuksessa jonkin ulkoisen elementin kanssa: Kaivopuiston näköalan, puiston puun, merimaiseman, katunäkymän, taulun, kapakkainteriöörin, ihmisen. Se ei ole kertomista eikä kuvailua vaan kokemista ---. " Lukuohjeena on, ettei tärkeää ole ymmärtää, miten kutakin sanaa Björlingin runossa käytetään - - - , vaan ymmärtää niiden henki, kokonaisuus, yleistilanne jossa ne ilmenevät, sanojen keskeiset suhteet mutta myös niiden suhde kirjoittajaansa.

  Hertzberg on jakanut Björlingin elämäkerran neljään osaan: Nuori Gunnar Björling 1887-1922, Luovuuden vuodet 1922-1945, Sodanjälkeiset vuodet 1945-1950 ja  Björlingin viimeinen vuosikymmen 1950-1960. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, joten tähän blogiin tulee myöhemmin jatkoa.

  

Heinäkuun kirjoja 2

 Maria Matinmikon teos SIIS NIIN, suuri ihmetys  Runoesseiden laakso (Siltala & Parvs, 2025) on lajihybridi, joka sisältää maalauksia (kuvataiteilija Sami Jalosen), valokuvia Japanin matkoilta (Matinmikon), runoproosaa, esseemäistä mietiskelyä, aforistisia kiteytyksiä, sitaatteja lukuisilta kirjailijoilta (lähdeluettelo on vaikuttavan pitkä) eli kaikkea ihanaa, jota kirjallisuuden ystävä rakastaa.  Matinmikon tekstit on jaettu viiteen osaan: Rituaali: Eväät, Paradoksi: Aukea, Hämäryys/Kohina: Polku pensaiden läpi, Sattuma/Kaaos/Järjestys: Suuri vesi ja Hauta: Kallionkieleke. Tekstit ovat osin kaunokirjallista fantasiaa, osin kirjoittamisen, lapsuuden, matkojen, tyylin, sukupuolen, muuttamisten, oman lapsen,  japanilaisen perinteisen estetiikan, muun muassa, pohdintaa.

  Teoksen loppupuolella on ajatus, joka mielestäni kuvastaa hyvin Matinmikon ajattelua ja  teoksen punaista lankaa:

"Maailma hyökyy päälle kiteytyminä ja epämääräisinä läpivaellettavina pilvinä, joissa itsessään piilee olemisen kauneus. Tuo kauneus läsähtää ruumiiseen koko painollaan, täyttymys. Tämä on elämän poeettinen ydin: kiinnittää huomio kaikkeen siihen, viipyillä kaikessa siinä, mihin "ei ole tarkoitus" jäädä viipyilemään kiireisessä päämäärä- ja hyötyorientoituneessa  arkivaelluksessa. Kutsun tämän oivaltamista poeettiseksi avautumiseksi. Sille antautumista voi halutessaan kutsua poliittiseksi teoksi. Elämän poeettisen ytimen radikaalius on siinä, että se saa rakastumaan planeettaan. Tuoksut uhkaavat hukkua. Kuten tunnelmat, taajuudet, sävyt, anomaliat, yhteydet ja välit."

                                                 Maria Matinmikko  SIIS NIIN, suuri ihmetys 2025

Suurteos, monessakin mielessä, on Erkka Filanderin runokokoelma Siemenholvi (Poesia 2025). Ensinnäkin se on monta kiloa painava ja mitoiltaan 40 cm X 30 cm. Se on kuin Raamattu tai eepos, fyysisesti hankala lukea. Pidin sitä sängyn päällä, ja kääntelin hitaasti kirjastosta lainaamani opuksen sivuja. Poesia kutsuu Siemenholvia Filanderin monumentiksi painetulle sanalle; se on kuin temppeli tai kirjallinen vastine Huippuvuorten siemenpankille. Filander itse on kertonut haluavansa kiinnittää lukijan huomion lukemisen ja kirjan materiaalisuuden suhteeseen: "Mitä on kääntää sivua, mitä on pysytellä aukeamalla, joka holvimaisesti kaappaa lukijan lukevan katseen? Miltä lukemisen akti tuntuu noin hurjiin mittoihin kiihdytettynä?"

  Siemenholvi on monta kirjaa. Ensinnäkin siinä on kahdenlaisia runoja: Ilosanomiksi nimettyjä fragmentaarisia runoja, joita voi lukea pysty- tai vaakasuoraan tai jopa niin, että vierekkäisillä sivuilla olevat runot keskustelevat keskenään. Yhdellä aukeamalla on runoja neljä kertaa sen verran, mitä tavallisessa runokirjassa. Samalla sivulla olevat runotkin kulkevat kahdessa osassa. Tämä saa ilahduttavasti aikaan sen, että runoja voi lukea usealla eri tavalla: lukijan (helteen pehmittämä) pää  meni pyörälle. Toiseksi Siemenholvi sisältää "klassisempia" runoja, joiden osastot on numeroitu roomalaisin numeroin. 

  Tarkkasilmäinen (-korvainen?) lukija on havaitsevinaan kaikuja sieltä täältä kirjallisuudesta: Eino Leinolta, Otto Manniselta, Shakespearelta, Raamatusta, suomalaisesta kansanperinteestä, antiikin tragedioista ja lukuisista muista. Poesia kuvaakin, että Siemenholvi kuljettaa runouden unohtuneita rekistereitä (kohti aikaa, jota emme vielä tunne). 

  Norjan Huippuvuorilla sijaitseva siemenpankki on toiselta nimeltään Tuomiopäivän holvi. Hieman tuomiopäivän julistajaa on myös Filanderissa. Siemenholvin runot ovat tuhon ja onnettomuuksien runoja, mutta niiden vastapainona myös kauneuden ja taiteen voiman. 

  Filanderin Siemenholvin lukeminen ei käy tuosta vain. Tarvitaan aikaa ja paneutumista, sillä teos suorastaan kutsuu siihen. Palkintona on hurja mielikuvitusmatka ja ehtymättömän taipuisa ja moneen suuntaan levittäytyvä runokieli. Lukijaa kuljetetaan läpi historian ja myös kirjallisuuden historian. Filander on kirjoittanut Siemenholviin eri aikakaudet; kyseessä on  palimpsesti, jossa on erotettavissa useampi kuin yksi kerros tai merkitystaso. Vanha häämöttää uudemman alta. Mennyt ja nykyinen, kauheus ja kauneus kulkevat rinnakkain, samoin kuin vanhat ja uudet runosäkeet.

  

Hanna Tarkan Miserably Happy (Libri Oxymoron 2023) on englanninkielinen avioliitto- ja sivistyneistöromaani. Hanna Tarkka on toiminut kääntäjänä, ja englannin kieli merkitsee hänen omien sanojensa mukaan turvapaikkaa ja kotia, joten ei ole siis syytä ihmetellä, miksi romaani on kirjoitettu englanniksi. Teos on jaettu kolmeen osaan: LIMBO, LIBERTY ja LOVE. Romaanin päähenkilö, kuusikymppinen Naomi, on jäänyt eläkkeelle  kääntäjän työstä ja tuntee olevansa limbossa, välitilassa, kun ei vielä tiedä, mitä tekisi. Vähitellen hän oppii nauttimaan vapaudesta ja ryhtyy kirjoittamaan. Rakkaus kaksikymmentä vuotta vanhempaan aviomieheen, Oskariin, on elämän kiintopiste.

  Lukija nauttii tyylikkäästä, vähäeleisestä kerronnasta. Häntä kuljetetaan läpi päähenkilön muistojen ja elämään kuuluneiden ihmisten. Lukija  saa myös läheltä seurata avioliittoa, joka ei aina ole helppo, sillä tärkeintä aviomiehelle on uppoutuminen tekeillä oleviin kirjoihin. Myös uusperheessä on ollut omat haasteensa. Silti kahden kulttuuria rakastavan ja intohimoisen kirjaihmisen liitto on omalla laillaan täydellinen. Oli ihana kerrankin lukea kuvausta onnellisesta, vaikkakin haasteellisesta avioliitosta.

Heinäkuun kirjoja

 Henrika de Kermadecin teos Säädytön (WSOY 2025) on kiinnostavasti kirjoitettu omaelämäkerrallinen tosielämän satu, kuten kirjanliepeessä kuvataan. Säädytön merkitsee sekä säätyyn, tässä tapauksessa aatelissäätyyn  kuulumattomuutta, että epäsovinnaista, säännöistä piittaamatonta elämäntapaa. Kolmekymppinen Henrika on tamperelainen muusikko ja drag-artisti, joka saa päähänsä jättää entisen elämänsä taakseen ja muuttaa Ranskaan, ensin Provenceen, sitten Bretagneen. Teoksen tyyli on hienostunutta ja itseironista; se kannattelee juonta hienosti. Kertoja on itselleen rehellinen ja kuvailee henkilöitä ja miljöötä taitavasti ja havainnollisesti. Lukija on koko ajan hänen puolellaan ja ymmärtää, että Säädytön on myös kaunokirjallinen teos, jossa (kirjailijan omien sanojen mukaan) on otettu vapaus järjestellä ihmisiä, paikkoja ja aikoja uudelleen eli on karsittu ja yhdistetty, dramatisoitu ja joskus jopa banalisoitu: "Dialogit ja sisäiset monologit ovat kielellisiä sommitelmia -  sekoitus muistikuvia ja mielikuvia."

  Miten suomalaistyttö päätyy ranskalaiseen aatelislinnaan ja aatelismiehen vaimoksi, siinäpä todella mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka on lisäksi osattu kirjoittaa älykkään viihdyttävästi.

Näyte teoksesta.

"Minä en ole koskaan kuulunut tällaiseen ympäristöön, mutta minusta tuntuu kuin kuuluisin. Kuin kauneus ja runous olisi läsnä kaiken aikaa.

  Mutta minä olen yrittänyt. Vaan miten paljon sisustinkaan asuntoani halvoilla antiikkilöydöillä, kuljin kirpputoreilla etsimässä vanhoja kirjoja ja maalauksia, luin goottilaisia romaaneja ja katsoin pukudraamoja kuvitellen, että maailmani on jotain muuta kuin mitä se on, onnistuin vain hetkittäin huijaamaan itseni johonkin aidontuntuiseen.

  Ja nyt minä olen täällä. Siinä maailmassa."

                            Henrika de Kermadec  Säädytön 2025

Katri Korhosen esikoisrunokokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille (Aviador 2025)  on hillityn hallittu teos, jossa muutetaan (ilmeisesti eron jälkeen) uuteen asuntoon. Kokoelman osastot on nimetty hauskasti: Sohva, Maljakko, Book nook, Tapetti, Lamppu. Ilmaisu on täsmällistä, havainnollista mutta lähtee välillä myös lentoon. Viileän tyyni puhuja tarkastelee runoissa uutta kotiaan, miettii eroaan ja muistojaan. Lukija on iloinen, että saa olla vierellä.

Näyte teoksesta:

"Tyhjennetyt laatikot ovat vailla painoa. Oletko milloinkaan avannut sydäntäsi. Etkö tiennyt kaiken olevan ohikulkumatkalla. Keveys ei säily: vaatteita kirjoja astioita vakaalla kädellä sydämettä. Ne olisivat voineet olla ennen aikojen alkua muuttumattomia."

                                   Katri Korhonen Puhun sohvalle ja pienille esineille  2025

Katariina Vuorisen kuudes runokokoelma Kesän oraakkeli (Aviador 2025) on ryöppyävän runsas ja aistivoimainen ylistyslaulu rakkaudelle ja elämälle. Tyyli on ylenpalttisuudestaan huolimatta ilmaisultaan tarkkaa ja hallittua. Lukijaa hemmotellaan värikkyydellä, villeillä ajatuksenjuoksuilla ja mielleyhtymillä.  Vuorisen runokieli säteilee ja pulppuaa, on liikkeessä joka hetki.

  Runoja on kirjoitettu matkoilla eri puolilla maailmaa (vuosina 2015-2018): Ranskassa, Italiassa, Itävallassa, Kaakkois-Aasiassa, Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa. Tuntuu kuin runojen puhuja olisi jumalatar, jonka henki pystyy liikkumaan kevyenä maasta ja maanosasta toiseen, kaiken näkevänä ja tuntevana. Tuo jumalatar rakastaa elämää ja on aina naisten ja tyttöjen puolella.

Näyte teoksesta:

" ja ranska tuo minulle lapsuuteni kuin murtuman,

                        silmät jotka hohtavat poudan alla, näyt alkoivat varhain

  ja metsä seisoi ikkunassa, odotti pääni kasvamista, varjoja ei erottanut lapsista.

  

  Ja tuolla joku kulkee hevoskastanjassa, tammessa ja vaahterassa

        mittaa latvusten kokoa taivaassa kuin ei saisi tarpeekseen

  unien mittanauhasta ja hiekkakellosta, ne asettavat illan kohdalleen."

                              Katariina Vuorinen Kesän oraakkeli 2025

Anomuksia evoluutiolle

 Ilona Vuoren runokokoelma Anomuksia evoluutiolle (Rosetta Versos 2025) on kiehtova sukellus aikaan, sen katoavuuteen ja pysyvyyteen. Ilmaisu on persoonallista, tuoretta. Kokoelman runot ovat kiinnostavia ja omaperäisiä. Lukijaa ilahduttaa sävyjen moninaisuus: vakavaa ja leikkisää, syvällistä ja lennokasta. Runokokoelma on rikas ajatuksiltaan ja runokieleltään. Anomuksia evoluutiolle luottaa assosiaation voimaan.

  Ilona Vuori on Kriittisen kirjoittajakoulun käynyt runoilija, jonka näytelmiä on esitetty Tampereen harrastajateattereissa sekä Tsekin Brnossa, Masarykin yliopiston suomalaisessa teatterissa. Vuoren tekstit ovat menestyneet mm. Lahden Runomaratonin runovideokilpailuissa ja Kouvolan dekkaripäivien kirjoituskilpailussa.

  Anomuksia evoluutiolle jakautuu aloitusrunon jälkeen seitsemään osastoon: jalan, ntiAika, Varonika, muistumat, huminaa, Ajanhiekanpuisto ja I, II. III. Aloitusruno, joka on myös runokokoelman takakannessa, esittelee myyttisen Aikakäärmeen. Aika käärmeenä on monipuolinen metafora:  kulkee milloin lineaarisesti, milloin kehämäisesti. Aika voi uinua, madella; se voi olla myrkyllinen, salamannopea. 

  Runoissa pohditaan mm. menneisyyttä ja muistoja. Hautausmaat ja valokuva-albumit ovat paikkoja, joissa aika tuntuu pysähtyneen. Huippuhetket kestävät vain ohikiitävän hetken. Runokokoelman aika personoituu NtiAjassa. 

"NtiAika, suuri synkronoija, heitteli minua eltaantuneilla syksynlehdillä, suri surujaan kuin vaippa,

osoitteli saksilla& ääriviivoilla, teroittimilla, joihin kynät katkeavat.

Yön aikana vaihtoi säänmukaisen vaatetuksen & sai paidan alla pamppailevat tunturipulut puhumaan katketakseen.

NtiAika parka, paraikaa hän käy naapurin puolella siirtymässä ajastaikaan."

  Kokoelman toinen nimeltä mainittu on Varonika, joka on luonteeltaan hyvin varovainen. Hän kaihtaa riskejä ja käy filosofista ja kiinnostavaa keskustelua NtiAjan kanssa aiheesta muuttuuko aika vai ihminen.  Muistumat-osasto sisältää runoja evoluutiosta ja ihmisen kehityksen historiasta. Sävy on pohdiskeleva ja humoristinen. Muistuma-sana saa monta määritelmää ja evoluutiolle esitetään anomuksia. Historia muuttuu linnuksi, jonka siivet havisevat, ja kun se lentää, aika humisee. Kokoelman viimeiset osastot Ajanhiekanpuisto ja I, II, III sisältävät kauniita nostalgian ja tulevan sävyttämiä runoja. 

  

"Sunnuntai kuulostaa jalkapallokatsomoiden

  yksiäänisiltä huokauskuoroilta, näyttää keittiöön laskevalta auringolta,

  puuvillaliinoilta täysien vuokien päällä.

  Maanantai muistuttaa ohenneesta valosta, kulumista, jotka vyötetään eteiseen ja

  rajataan.

  Tiistai haistaa toivon, ei ehdi valottua

  Keskiviikko keskustelee kuulemastaan, ei ehdi kehittyä

  Torstai tuntee paljon, pudottaa tukkaa

  uhreilta hitaasti elävissä kuvissa

  Perjantai maistaa unta

  Lauantai, tasku,

  pölyttää päivät kattoon ja sieltä laskeutumaan

           valoa vasten"

Ilona Vuori  Anomuksia evoluutiolle 2025

Mathilda

 "Jonakin aurinkoisena iltapäivänä me kokoonnumme yhteiskuvaan maalla, kauniin keltaisen kartanon edustalla kukkivat syreenit, ja miehillä valkoiset puvut ja naisilla päivänvarjot ja valkoiset leningit, joiden helmoissa on pitsisomisteita, ja poikien polvihousutkin ovat valkoiset. Lapsia on vaikea saada yhtä aikaa rauhoittumaan valokuvaukseen, mutta se vain huvittaa kaikkia, ja viimein Eliel koppaa levottomimman paitaressun syliinsä. Kuvassa pieni äkäinen kiharahiuksinen tyttö pyristelee irti otteesta, ja sille nauretaan vielä vuosien päästä: tämä oli se kesä, muistatko Eva.

  Minut on tehty juuri sellaiseen elämään, enkä voisi olla siihen valmiimpi."

Näin miettii nuori viipurilainen Mathilda-neito valmistautuessaan häihinsä Eliel Saarisen kanssa. Mitä sitten tapahtui ja miksi elämä ei mennyt toiveiden mukaan; tästä kertoo Milla Ollikaisen biofiktiivinen romaani Mathilda (WSOY 2025). Eliel Saarinen ei ole Mathildan mielestä erityisen komea, mutta hyvin karismaattinen. Aviomies uppoutuu töihinsä eikä anna kaivattua huomiota. Keskenmenon jälkeen suru asettuu Mathildaan asumaan.

  Romaanin näkökulma vuorottelee Mathildan ja Lojan välillä. Loja on Herman Geselliuksen sisar, josta tulee Saarisen toinen vaimo. Mathilda puolestaan avioituu Hermanin kanssa. Aikalaisia hämmästyttäneet kuviot ihmetyttävät edelleen, varsinkin kun kaikki asuvat samassa talossa, kuuluisassa Hvitträskin taiteilijakodissa. Erittäin taitavasti ja epookin henkiin herättäen Ollikainen kuvaa näitä kahta Saarisen vaimoa. Loja on voimakas ja käytännöllinen. Hänellä on taiteensa ja lapsensa, ja hän järjestää juhlia ja osaa ottaa kaikki huomioon. Mathilda on kaunis ja viehättävä, seurapiiriperhonen. Hänen toinen avioliittonsa on onnellinen. Kun Herman kuolee, Mathilda muuttaa Pariisiin. Hänen loppuelämänsä on tuskallinen ja traaginen.

  Ollikaista voi kiittää, että jälleen yksi historian hämärään unohtunut nainen on saateltu pois varjoista valoon. Mathildasta ei ole paljon tietoa, toisin kuin Lojasta. Ollikainen on saanut käsiinsä vanhoja kirjeitä. Vähäiset tiedonmuruset, loistava mielikuvitus ja eläytymiskyky ovat synnyttäneet kauniin ja todenmakuisen romaanin. Mathildaa voi pitää itsekeskeisenä ja oikullisena, mutta häntä voi myös ymmärtää. Romaani kuvaa myös Mathildan ja tämän äidin vaikeaa suhdetta. Vanhin tytär ei koe saavansa tukea ja ymmärrystä. Miten toisin voisi ollakaan, kun äiti määrittelee kirjeessä nuoremmalle tyttärelle Mathildan elämän sisällöttömäksi ja banaaliksi. 

  Ollikaisen Mathilda kuvaa myös tuon ajan naisen vaikeaa asemaa. Mathilda on aikansa vanki, miesten ehdoilla elämään joutuva. Hänen Eva-sisarensa ja  Loja Saarinen sen sijaan löytävät taiteesta itselleen sijan ja tukea.  Paitsi romaani kahdesta naisesta Mathilda on tietysti myös teos Hvitträskistä, joka on melkein kolmas päähenkilö. Kirja päättyy siihen, kun Eliel ja Loja Saarinen tulevat Yhdysvalloista vielä kerran hyvästelemään Hvitträskin.