Aurinko ja kuu - ensimmäisiä naisia

Kirjastosta tuli sattumoisin samaan aikaan kaksi kirjaa ensimmäisistä naisista: Michelle Obaman elämäkerta Minun tarinani ja Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, fiktiivinen kirja Sylvi Kekkosesta. Molemmat olivat kiinnostavia ja hienosti kirjoitettuja.  Ja suosittujakin; jouduin odottamaan niitä aika kauan, sillä varauksia oli paljon.

  Michelle Obaman julkista elämää tuli median välityksellä seuratuksi kahdeksan vuotta, jolloin sai tietää esimerkiksi hänen Valkoisen talon alueelle perustamastaan kasvimaasta, joka oli vertauskuva hänen pyrkimykselleen vaikuttaa amerikkalaisten lasten terveellisempiin ruokailutottumuksiin. Hänen tyylikästä ulkoista olemustaan ja pukeutumistaan  ihailtiin, ja perhe-elämäkin vaikutti harmoniselta. Toiko elämäkerta sitten jotain uutta?

  Kyllä. Kirja kertoo kiehtovasti, miten köyhästä mutta rakastavasta työläisperheestä lähtöisin olevasta pienestä tytöstä tuli Yhdysvaltojen historian ensimmäisen mustan presidentin puoliso, ensimmäinen nainen. Lapsuuden perhe, johon kuului vanhempien lisäksi myös isoveli Craig, asui Chicagon huonomaineisella alueella, South Sidessa. Michelle Obama oli pienestä pitäen kunnianhimoinen ja ahkera; ominaisuuksia, joita hänen vanhempansa kannustivat. Hän oli omien sanojensa mukaan sellainen lapsi, joka halusi kysymyksiinsä konkreettisia vastauksia ja halusi järkeillä asioita loogiseen, joskin uuvuttavaan loppuun asti. Hän oli itsepintainen ja periksiantamaton. Näiden ominaisuuksiensa avulla hän selvitti tiensä eliittiyliopistoon ja luki itsensä juristiksi. Vanhemmat, muiden yhdysvaltalaisten vanhempien tapaan, olivat koko elämänsä säästäneet voidakseen kustantaa lapsilleen yliopisto-opinnot. He olivat muutenkin esimerkillisiä: ei ollut aihetta, josta heidän kanssaan ei olisi voinut keskustella. He teroittivat lapsilleen huolitellun puheen merkitystä: ohjasivat esimerkiksi heidät sanomaan going eikä goin' ja isn't eikä ain't.

  Michelle Obaman elämäkerta on tietysti myös mustan naisen historiaa tai mustan amerikkalaisen ylipäätään. Vanhemmat kertoivat lapsilleen jo varhain, että he olivat ihonvärinsä takia haavoittuvia. Tämä oli  tosiasia, jonka kanssa heidän olisi aina elettävä. Michelle tuli jo varhain tietoiseksi syrjinnästä, joka oli vaikuttanut monen afroamerikkalaisen sukupolven kohtaloon.

  Elämäkerta on kronologisesti jaettu kolmeen osaan: Minuksi, Meiksi ja Enemmäksi. Meiksi-osassa Michelle rakastuu Barack Obamaan, avioituu, saa kaksi lasta ja taiteilee vaativan työnsä ja perhe-elämän välillä. Lukija tutustutetaan poikkeukselliseen lahjakkaaseen Barackiin, joka on ikuinen idealisti ja optimisti. Hänen suuri visionsa on oikeudenmukainen maailma. Kun hänet valitaan senaattoriksi, Michelle joutuu käytännössä yksin huolehtimaan perheestä. Hän rupeaa kirjoittamaan päiväkirjaa, johon purkaa tuntojaan. Myös hän on maailmanparantaja. Työssään Chicagon yliopiston sairaalan varapääjohtajana hän pyrkii vaikuttamaan köyhien ihmisten terveydenhoitoon.

  Barack Obama asettuu presidenttiehdokkaaksi, ja myös Michelle osallistuu kampanjointiin, vaikka hänellä on ristiriitainen suhde politiikkaan ja hän pelkää, mitä julkisuus tekee perheelle. Lukija saa hyvän kuvan siitä, millaista on elää jatkuvan katseen alla (uuvuttavaa). Meiksi-osa päättyy, kun Barack Obama valitaan presidentiksi.

  Enemmäksi-osassa Michelle Obama kertoo elämästään Yhdysvaltojen ensimmäisenä naisena.
 Hänen pitäisi olla parempi, fiksumpi ja vahvempi kuin koskaan. Hän kokee, että Valkoisen talon ensimmäisenä afroamerikkalaisena perheenä heitä pidetään rotunsa edustajina. Michelle Obama on presidentin puolisona ahkera. Hän näkee mm. kovasti vaivaa saadakseen ajetuksi kongressissa läpi lakialoitteen, joka koskee lasten terveellistä kouluruokailua, ja onnistuu. Samoin hän etsii keinoja parantaa sotilaiden perheiden elämää. Hän käynnistää nuorten naisten johtajuus- ja mentoriohjelman.

  Elämä Valkoisessa talossa on täynnä aikataulutettua ohjelmaa ja vauhti on kova. Pohdiskeluun ei ole riittävästi aikaa, Michelle toteaa. Tämä näkyy ehkä elämäkerran viimeisessä osassa, joka on aikamoista luettelointia, mielenkiintoista kylläkin ja antaa elävän kuvan Yhdysvaltojen presidentin ja ensimmäisen naisen monipuolisesta työstä.

  Jos Michelle Obama oli ensimmäisenä naisena aurinko, Sylvi Kekkonen oli introverttina ja erityisherkkänä persoonana kuu. Hän oli valtakunnan ensimmäinen nainen pitkään, yli 25 vuotta. Valitettavasti hän joutui avioliitossaan julkisesti toisen naisen asemaan, kun presidentti Kekkonen röyhkeästi seurusteli muiden naisten kanssa. Millaista tämä oli, siitä Johanna Venhon romaani antaa jonkinlaisen kuvan. Ilmeisesti avioparilla oli keskinäinen sopimus asiasta, ja molemminpuolinen rakkaus ja kiintymys piti heidät yhdessä. Mutta ei se helppoa ollut, varsinkin kun julkisuuteen totutteleminen oli Sylvi Kekkoselle vaikeaa.

  Johanna Venho on kirjoittajana tyylitaituri, ja hänen Ensimmäistä naistaan oli ihana lukea. Hyvin kauniisti ja herkin vedoin hän tuo Sylvi Kekkosen monikerroksisen luonteen piirteet esiin ja hänen henkisen kamppailunsa. Lukija alkaa ymmärtää ilkeäksikin kuvatun naisen käytöstä ja motiiveja. Oli ehkä viisaampaa ilkeillä kuin romahtaa tai saada sääliä osakseen.  Mitkä olivat sitten Sylvi Kekkosen pelastautumiskeinoja?

  Luonto ja kesäpaikka, Katerma olivat yksi. Romaanin päähenkilö vetäytyykin kolmeksi päiväksi Katermaan voimia kootakseen. Hän on saanut kuningatar Elisabethilta pienen auton, jolla ajaminen merkitsee vapautta. Kirjoittaminen oli toinen. Kirja sijoittuu elokuuhun vuonna 1966, jolloin Sylvi Kekkonen oli jo julkaissut kolme teosta. Hän seurusteli kirjailijoiden kanssa ja piti pienimuotoista kirjallista salonkia. Romaanissa hänen hyvä ystävänsä kirjailija Marja-Liisa Vartio on juuri kuollut mutta liikuskelee jonkinlaisena haamuna Katermassa ja keskustelee Sylvin kanssa. Hän toimii ikään kuin peilinä Sylvin ajatuksille. Romaanin kolmas ääni on kuvanveistäjä Essi Renvallin, joka on veistämässä Sylvin päätä.  Hän yrittää saada Sylvin persoonasta otetta, siinä onnistumatta.
   Sylvi muistelee onnellista lapsuuttaan, nuoruuttaan sodan varjossa ja aikuista elämäänsä, joka kunnianhimoisen poliitikon matkassa muuttui pian julkiseksi:

  "Naisen kolme elämää --- Ensimmäinen, jossa pikkuhiljaa opetellaan rakastamaan itseä ja toista ihmistä, toinen, jossa - jos niikseen tulee - synnytetään uusia ihmisiä, kehrätään niitä kokoon oman ruumiin sisällä ja hoivataan omille jaloilleen, se pitkä hurja tie, ja sitten se kolmas, josta näkyy kaikkiin suuntiin."

 Äitiys oli ollut hänelle niin tärkeää, että jo aikuistuneista pojista oli vaikea päästää irti. Päiväkirja toimi neuvonantajana, se oli uskottu ja kuuntelija, joka kertoi mitä tehdä. Ensimmäisessä naisessa on paljon pohdintoja kirjoittamisesta. Näin Sylvi ajattelee:

  "Kirjoittamiseni oli kahlaamista polvia myöten hangessa, koska tunteet olivat kuin vettä, välillä sulaa, välillä hyhmäistä, välillä rakeista lunta, ja siitä läpi piti mennä ja jaksaa itkeä ja nauraa, että sai kirjoitettua."

  "Yritän kirjoittaa hitaita sanoja kuin siltoja, joita pitkin kävelen lapsuudesta tähän kohtaan ja tästä eteenpäin, ja kaikki tulee mukaan, silta kantaa jos teen sitä rakkaudella, vain sillä saa kestävää aikaan."

  "Minä olen tehnyt lyhyitä katkelmia. Välähdyksiä. Niin kuin kirjoisin kangasta tai neuloisin kuviota: hahmotan sanat muotona paperilla. - - Lauseet pitää saada palamaan sillä lailla, että ne näkyvät pimeässä. Ne pitää saada roihuamaan. Niihin on pantava koko voimansa. Muussa ei ole mieltä, muuta ei kannata tehdä."

  Lopulta uusi kirja alkaa hahmottua, ja Sylvi palaa takaisin Helsinkiin ja velvollisuuksien pariin kirjoittamiensa paperiliuskojen kanssa. Niistä syntyisi hänen viimeinen romaaninsa Lankkuaidan suojassa (1968).

Sinelmiä ja Ei, ei ja vielä kerran ei

Maggie Nelsonin Sinelmiä (suomentanut Kaijamari Sivill) on kirja niille, jotka rakastavat sinistä väriä (kirjan mukaan puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen). Se koostuu 240 katkelmasta, fragmentista. Laajuudeltaan Sinelmiä on 93-sivuinen mutta niin tiheää, merkityksillä ladattua tekstiä, että sitä piti lukea hitaasti, annostellen.

  Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee.  Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.

  Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".

  Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita  mitään:

"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)

"Sininen rakastaa  minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle."  (Lucinda Williams)

"Jokainen pala sinistä on varhainen."  (Gertrude Stein)

"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä."   (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)

"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita."  ( Joseph Cornell)

"Mitä runoutesi tekee?  -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun."  (John Ashbery)


Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.

  Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.

Särmää serenadissa eli kielen juhlaa

Nyt on viimeinenkin runosvengiläinen lähtenyt pesästä. Leena Sainion runokirja Särmää serenadissa julkistettiin eilen, ja runot ovat lähteneet lentoon, maailmalle. Kirjoittaja ei ole untuvikko vaan joutsen, jonka komeaa lentoa on ilo seurata. Runokirja on kuvitettu Leenan omin hienoin akryyli- ja vesivärimaalauksin. Kustantaja on Pesä Kustannus, ja erittäin onnistuneesta graafisesta suunnittelusta vastaa Rosetta Versos (Zoila Forss).

  Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma  on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.

  Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!

  Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.

  Keitä he ovat?  -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno.  "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.


Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.

Joutsenlaulua, osa 2

Joutsenlaulua on Otto Mannisen symbolismia edustava runo, joka viittaa myyttiin, jonka mukaan joutsen laulaa vain kerran, kuollessaan. Runo kuvastaa vertauskuvallisesti taiteilijan luomistyötä, itsensä uhraamista taiteelle, elämän hinnalla. Vain tuskan kautta taiteilija pystyy luomaan. Elämä kuolee, taide voittaa. Tällä runolla on tärkeä osa kolmannessa dekkarissani Runoilija ja vaarallinen muusa.

  Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen.  Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.

  Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).

  Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan.  Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.

  Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
 
  Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D  Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.

 
 
 

Joutsenlaulua, osa 1

Astrid Swanin omaelämäkerta Viimeinen kirjani (Kirjoituksia elämästä) on kaunis ja koskettava. Se on tunteisiin menevä olematta sentimentaalinen ja hienostuneen melankolinen välttäen banaaliuden. Tyyli on kaunokirjallinen, näkökulma älykäs ja pohtiva. Sen rytmissä tuntee rauhallisen hengityksen ja sydämenlyönnit. Nautin joka sanasta ja lauseesta.

Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten.  Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan.  Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:

  "Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
  Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "

  Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa  sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö  on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.

  Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä.  Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.

  Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:

  "Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."

  Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.

  Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin.  Hän kuvailee myös luomisprosessiaan.  Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.

  Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.

  Viimeinen kirjani päättyy lukuun  Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.

Kevään kirjoja

Kustantamoilla on nykyään monta julkaisuajankohtaa: syksyn lisäksi kevät ja jopa kesä. Oikeastaan uutuuskirjoja ilmestyy kaiken aikaa, mikä on kyllä lukijan hemmottelua. On varaa mistä valita. Ainoa huono puoli on, että kaikkea ei oikein ehdi lukea, ei edes tällainen oloneuvoksetar.

  Jeffrey Eugenides on amerikkalainen kirjailija, jonka sanotaan olevan sukupolvensa keskeisiä kirjailijoita. Olen nähnyt hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Virgin Suicides, jonka Sofia Coppola ohjasi. Vastikään ilmestynyt novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suomentanut Arto Schroderus) on ensimmäinen kirja, johon tutustuin. Häneltä on suomennettu myös romaanit Middlesex ja Naimapuuhia.

  Jokainen Oikukkaiden puutarhojen kymmenestä novellista on taitavasti kirjoitettu oma maailmansa. Mielenkiinto pysyy hereillä alusta alkaen, ja lukija haluaa kiihkeästi tietää, miten henkilöiden käy. Nuori mies etsii itseään kaukana kotoa, nelikymmenvuotias nainen haluaa tulla raskaaksi, vanha nainen pelastaa ystävänsä hoivakodista, perheenisä haluaa soittaa klavikordia keskellä ruuhkavuosia. Kaikilla on suunnitelmia, jotka harvoin onnistuvat. Kirjailijan katse on tarkka muttei säälimätön. Lempeä huumori saa ajattelemaan: - Tuollaisia me nykyihmiset olemme. Novellien tapahtumapaikkoina ovat Yhdysvaltojen eri osavaltiot, Thaimaa, Saksa, Intia, Irlanti, Englanti. Eugenidesin novellit toivat  mieleen kaksi henkistä sukulaiskirjailijaa: Lucia Berlinin ja Elisabeth Stroutin, joiden novelleissa on paljon samaa.

  Joel Haahtelan Adèlen kysymys on myös tämän kevään kirjoja. Sen miespäähenkilö lähtee eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun naisen tarinaa. Kirjan tunnelma on viehättävä ja raikas, surumielinenkin. Korkealla lumihuippuisten vuorten suojassa on hiljaista ja viileää. Haahtela on lumientusiasti kuten minäkin, ja kirjan aloitus on yksi kauneimpia lukemiani:

  "Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa."

  Kaunis on myös Aki Salmelan runokirja Eläimen varjo, joka on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Kirjoitin siitä  muistiin yhden aforistisen säkeen: "Runoudessa kirjallisuus uneksii."  Onpa hieno ilmaus!

  Paljon on vielä kirjastosta varaamiani kirjoja tulematta. Odotan kovasti mm. Ritva Ylösen Saima Harmaja -elämäkertaa, Sally Rooneyn romaania Keskusteluja ystävien kesken, Maggie Nelsonin Sinelmiä, Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestaria, Kazuo Ishiguron Surullista pianistia, Rachel Cuskin Siirtymää.

  Ja onhan kevään uutuuskirjojen joukossa myös oma dekkarini Runoilija ja vaarallinen muusa, joka on Aava Meri -sarjan kolmas dekkari ja edustaa ns. kodikasta mysteeriä (cozy mystery). Runoilija Sebastian Kauniston ympäriltä tuntuu kaikki särkyvän. Mutta onko hän murhaaja? Balettia, runoja ja muusia. Unissakävelyä, nukkeja ja rakkautta. Kiviä, teeseremonioita ja kuolemaa. Rivitalo, jonka asukkailla on synkkiä salaisuuksia. Tapahtuu murha, ja yksityisetsivä Aava Meri saa taas rikoksen ratkaistavakseen.

Elio ja Oliver

Tällä kertaa elokuva ensin ja sitten vasta kirja eli Kutsu minua nimelläsi. Ensin ajattelin, että elokuva päihitti kirjan, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että aika tasaväkisiä olivat. Romaanin tarina ja tunnelma oli kyllä vangitsevasti saatu "käännetyksi" elokuvan kielelle. Mikä André Acimanin romaanissa sitten viehätti?

  Kutsu minua nimelläsi on rakkaustarina, 17-vuotiaan älykkään ja herkän Elion ja tämän perheeseen tulevan amerikkalaisen, kaikki hurmaavan  jatko-opiskelijan, 24-vuotiaan Oliverin. Tapahtumapaikka on merenrantahuvila Italiassa ja tapahtuma-aika kuusi viikkoa heinä-elokuussa vuonna 1987. Tyyli  on erittäin aistillista. Kesäinen italialainen luonto, ensirakkauden hurma ja epävarmuus, rosmariinin tuoksu, kaskaiden kiihkeä säksätys, aprikoosin mehukas maku ja rakastetun iho kuvataan niin, että lukija näkee ja tuntee kaiken:

"... laakson kumpuilevat, kukkuloille nousevat pellot näyttivät lepäävän oliivinvihreässä, nousevassa udussa: auringonkukat, viiniköynnökset, laventelitilkut ja nuo kumarat ja nöyrät oliivipuut jotka kyyristelivät kuin vanhat, kyhmyräiset variksenpelätit toljottamassa ikkunasta sisään, kun me makasimme alasti sängylläni, hänen hikensä haju, joka oli minun hikeni haju, ja minun vieressäni oma miesnaiseni jonka miesnainen minä olin, ja kaikkialla ympärillämme Mafaldan huuhteluaineen kamomillantuoksu, joka oli kotimme kuuman iltapäivämaailman tuoksu."

  Näkökulma on Elion, jonka ihaileva ja rakastava katse seuraa Oliveria läpi romaanin. Hän antaa Oliverin vaaleansiniselle paidalle nimen Hulmu ja  saa sen lopulta omakseen, muistona rakastetustaan. Romaanin muita henkilöitä ovat Elion professori-isä ja äiti, heidän lukuisat vieraansa, naapurinsa ja palvelijansa sekä pikkukaupungin asukkaat. Tämä kaupunki B. on täynnä historiaa: sen rannalle hukkui runoilija Shelley, sen maisemat ikuisti Monet ja sen Piavejoen varrelle menehtyivät lukuisat nuoret miehet ensimmäisessä maailmansodassa.

  Elokuva erosi joiltain kohdin kirjasta. Elokuva muistaakseni loppui siihen, että Elio saa puhelimessa kuulla Oliverin menneen naimisiin ja isä lohduttaa häntä. Kirjassa, sen loppupuolella annetaan ajan kulua 15 vuotta eteenpäin. Elio menee tapaamaan Oliveria yliopistolle Uuteen-Englantiin. Mikään ei ole muuttunut. Elio rakastaa yhä Oliveria:

  "Niinä viikkoina, jolloin meidät oli tuona kesänä heitetty yhteen, elämämme olivat hädin tuskin koskettaneet toisiaan, mutta me olimme päässeet vastarannalle, missä aika pysähtyy ja taivas kurottaa maahan ja antaa meille annoksen sitä mikä syntymästä saakka on jumalaisesti meidän. -- Olimme löytäneet tähdet, sinä ja minä. Ja sellaista voi saada osakseen vain kerran."

  Kuluu vielä viisi vuotta, ja Oliver tulee käymään merenrantahuvilassa.  "Kaksikymmentä vuotta oli eilen, ja eilen oli vasta äsken tänä aamuna, ja aamu tuntui olevan valovuosien päässä." Romaani päättyy Elion toiveeseen kuulla Oliverin kutsuvan häntä nimellään. Tunteikasta muttei sentimentaalista. Lukijaa jää kaihon valtaan: miten kauniisti ja viisaasti kuvattu rakkaustarina.