Miten lumoava kansi! Katse ei malta irrottautua kauniin ja herkän nuorukaisen mustavalkoisesta kuvasta. Käteen nojaten vakavailmeinen runoilija tuntuu katsovan suoraan lukijaan: kun olet lukenut tarinani, ymmärrät minua paremmin. Päivi Tapolan ja Jarkko S. Tuusvuoren teos Keskipäivän aaveet Jyri Schreckin runoilijankohtalo (NTAMO 2025) on runoilijaelämäkerta, hieman harvinaisemmasta näkökulmasta kirjoitettuna. Runoilijan saavutuksia ja elämää esitellään vahvasti sukulaiskokemuksen valossa. Vaikka runoistakin voi löytää omaelämäkerrallisia aineksia, menettelyllä ei Tapolan mukaan ole haluttu väittää, että taiteilijan elämä ikuistuisi sellaisenaan runoihin. Lyyrinen minä ei ole sama kuin kirjoittaja. Jyri Schreck (1927-1982) on elämäkerran toisen kirjoittajan Päivi Tapolan eno. Teos on omistettu runoilijan kolmelle tyttärelle ja sisältää runsaasti mustavalkoisia valokuvia (ilmeisesti perhealbumeista).
Teoksen alussa esitetään mielenkiintoisia ajatuksia siitä, voiko liian hyvä ja yltäkylläinen lapsuus antaa turhan suuria lupauksia elämän suhteen. Onko suvun ja perheen kulttuuriperintö liian raskas kantaa? "Mikä menee väärin, missä on käännekohta, kun elämä loppuu traagiseen kurjuuteen, tuskaan ja epätoivoon? - - Mitkä ovat ne "keskipäivän aaveet", jotka hyökkäävät ja musertavat?" Muun muassa näihin kysymyksiin elämäkerta pyrkii vastaamaan ja kiinnostavasti sen tekeekin. Lukija yrittää ymmärtää ja täydentää kuvaa omalta osaltaan. Keskipäivän aaveet on paitsi kirja runoilijanuorukaisesta myös laajemmin kirja herkistä ja lahjakkaista taiteilijoista kovassa maailmassa.
Jyri Schreck kirjoitti eläessään seitsemän runokirjaa ja viimeinen, Otavan kokoama Myöhäinen kevät, varhainen syksy, ilmestyi postuumisti. Schreck oli paitsi runoilija myös näyttelijä ja ohjaaja (Ylioppilasteatterissa, Suomen kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa), kustannustoimittaja Otavassa sekä kirjallisuuskriitikko. Hän osallistui myös elokuvien tekoon. Tapolan ja Tuusvuoren mukaan hän kuuluu taide- ja kulttuurihistoriassa sekä huomattuihin nimiin että syrjään jääneisiin hahmoihin. Tekijät toivovat, että Keskipäivän aaveet "tarjoaa pohjatyön niin biografiselle kuin sana- tai/ja näyttämötaiteen erittelyyn keskittyvälle myöhemmälle hankkeelle, johon toivottavasti joku etevä tutkija ryhtyy ennen pitkää." Kaunis haave, jonka soisi toteutuvan. Miten paljon Suomessa mahtaakaan olla eteviä runoilijoita/kirjailijoita, joiden teokset ovat jo jääneet unhoon ja jotka ansaitsisivat uudestaan huomiota!
Paitsi Schreckin elämää (sukua, perhettä, lapsuutta, nuoruutta, kolmea avioliittoa, monia töitä jne.) käydään elämäkerrassa perusteellisesti läpi myös hänen runokokoelmiensa saamaa vastaanottoa eli lehtikritiikkejä. Ne olivat keskenään ristiriitaisia, mutta aluksi pääsääntöisesti myönteisiä. Runoja luonnehdittiin hienostuneiksi, ajattoman kauniiksi, kirkkaiksi tuokiokuviksi. Ajan mittaan vaatimukset poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kantaa ottavuuteen lisääntyivät ja syytökset estetismistä ja vieraudesta kasvoivat (joskin myös puolustajia löytyi kuten esimerkiksi Lassi Nummi): "Epäluulon paine oli alkanut puristaa ja vieroksunnan uhka langeta varjostamaan aikalaiskriittisyydelle ja päivänkohtaisille puhumisille immuunilta vaikuttanutta runoa."
Kritiikkejä lukiessa lukija tuli miettineeksi Jyri Schreckin epäkiitollista asemaa ajattomana runoilijana mutta jäi myös muistelemaan haikeasti lehtikritiikkien kultaisia vuosia, jolloin lähes joka sanomalehdessä ilmestyi runsaasti kirja-arvioita. Ne päivät taitavat valitettavasti olla ohi. Toisaalta kriitikoilla oli myös paljon valtaa, ehkä liikaakin. He saattoivat sananvalinnoillaan nostaa taivaaseen tai syöstä kurjuudenalhoon. Kritiikin kieli, varsinkin runoarvioinneissa, oli myös omaa luokkaansa eli välillä niin epämääräisen hämärä, että tuntuu nykylukijasta suorastaan huvittavalta sievistelyltä. Suuri kysymys, joka koskee myös nykyaikaa, on: miksi toiset (taiteilijat) saavat enemmän huomiota kuin toiset? Mikä siihen vaikuttaa? Aina ei ole kyse taiteellisesta laadusta.
Jyri Schreckin elämäkerta jätti hieman surullisen olon, mutta toisaalta hänen runonsa, joita kirjassa esiteltiin ilahduttavan paljon, saivat syttymään ja ihastelemaan. Tilasin antikvariaatista valittujen runojen kokoelman ja varasin kirjastosta hänen runokirjojaan, onneksi niitä vielä löytyi (vaikka suurin osa sijaitsi jo varastossa). Ehkä Jyri Schreckin ajattomat runot näkevät elämäkerran ansiosta uuden päivänvalon eli lukijat löytävät ne uudelleen. Toivotaan parasta.
