"Kieleni ei ole sanoissa" 1

 Sain vuonna 1973 hyvältä ystävältäni ylioppilaslahjaksi Gunnar Björlingin  valittujen runojen kokoelman Kosmos valmiiksi kirjoitettu, joka oli ilmestynyt edellisenä vuonna Tuomas Anhavan suomentamana. Ihastuin heti ja koin, että runot olivat juuri minulle, nuorelle naiselle, joka oli pyrkimässä yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomen kieltä. Björlingin runot puhuttelivat, esimerkiksi seuraava osui suoraan sydämeen:

"Se suru että elämässä

  se suru että on nuori

  niin kuin onni

  se suru että elämässä

  se suru että on suru

  niin kuin onni."

  Tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Fredrik Hertzbergin "Kieleni ei ole sanoissa"  Gunnar Björlingin elämä ja teokset (Parkko Kustannusliike 2025, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus) on mahtava järkäle, 688-sivuinen. Ensimmäinen vaikutelmani oli, että jotenkin teoksen moninainen raskaus tuntuu olevan ristiriidassa Björlingin runojen keveän valoisuuden kanssa. Halusin kuitenkin ottaa selkoa lempirunoilijani elämästä, joten aloin urakoida. Ehkä ensivaikutelma vielä lukemisen myötä muuttuisi.

  Esipuheessa Hertzberg kertoo valtavasta työstään elämäkerran parissa. Kaikilta edeltäjiltä työ oli jäänyt kesken, mutta heidän aineistonsa olivat käytettävissä. Tärkein aineistokokoelma eli Gunnar Björlingin kokoelma on Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmassa ja käsittää 90 kansiota, joissa on esimerkiksi yhteensä 3380 kirjettä. Elämäkerta ilmestyi 2018 ruotsiksi. Hertzberg  pitää jännittävimpänä Björlingin tuotannossa sitä, että se on edelleen elävää ja tuoretta: " Häntä lukee kuin aikalaista." Se, että Björling kuitenkin oli  kiinni omassa ajassaan, käy hyvin ilmi elämäkerrasta.  Hertzberg kertoo myös keskeisen tavoitteensa olleen ottaa mukaan paljon runoutta.

  Suomentajat puolestaan kertovat puheenvuorossaan kohtaamistaan haasteista. Niitä ovat tarjonneet moninaisen aineiston ohella eritoten mm. muistiinpanojen ja kirjeiden luonnosmaisuus, jonka he ovat halunneet säilyttää suomennoksessaan.

  Johdannossa Hertzberg  kertoo, että Gunnar Björling oli aikalaisilleen vähintään yhtä kiehtova ihmisenä kuin runoilijana, ja hänestä riittää lukemattomia anekdootteja ja muistoja. Hertzberg ilmoittaa elämäkerran jäsennyksen etenevän kronologisesti, sukutaustasta nykytilanteeseen. Tarkoituksena on  asettaa Björlingin teokset ja elämä yhteyteen toistensa kanssa sekä selvittää elämän, elämänkatsomuksen, aikalaiskulttuurin ja kirjailijanuran välisiä yhteyksiä; tarkastella hänen poliittisia, uskonnollisia ja esteettisiä kannanottojaan, ihmissuhteita ja yhteyksiä Suomessa ja Ruotsissa, taloudellisia oloja ja eroottisia ihastuksia. Nämä elämäkerturin tavoitteet tarkoittavat perusteellista ja tarkkaa otetta. Se, ettei Björlingistä ole aikaisemmin ilmestynyt elämäkertaa, johtuu Hertzbergin mukaan sekä kunnioituksesta että häveliäisyydestä Björlingin homoseksuaalisuutta  kohtaan, mikä nykyajan näkökulmasta tuntuu ahdaskatseiselta.

  "Kieleni ei ole sanoissa" eli elämäkerran nimi tulee Björlingin omista sanoista. Ajatuksena on  Hertzbergin mukaan, että runon kieli on "rivien välissä", sävyissä, ei niinkään yksittäisissä sanoissa kuin sanojen keskinäisissä yhteyksissä, runon kokonaisuudessa, runojen keskinäisissä yhteyksissä, teoksen ja elämän kokonaisuudessa: "Kirjoittaminen merkitsee hänelle sitä, että ihminen päivä toisensa jälkeen raivaa tiensä aina uudelleen, saa kiinni elävistä ja ehkä pysyvistä sanoista. Se tapahtuu usein vuorovaikutuksessa jonkin ulkoisen elementin kanssa: Kaivopuiston näköalan, puiston puun, merimaiseman, katunäkymän, taulun, kapakkainteriöörin, ihmisen. Se ei ole kertomista eikä kuvailua vaan kokemista ---. " Lukuohjeena on, ettei tärkeää ole ymmärtää, miten kutakin sanaa Björlingin runossa käytetään - - - , vaan ymmärtää niiden henki, kokonaisuus, yleistilanne jossa ne ilmenevät, sanojen keskeiset suhteet mutta myös niiden suhde kirjoittajaansa.

  Hertzberg on jakanut Björlingin elämäkerran neljään osaan: Nuori Gunnar Björling 1887-1922, Luovuuden vuodet 1922-1945, Sodanjälkeiset vuodet 1945-1950 ja  Björlingin viimeinen vuosikymmen 1950-1960. Olen lukenut vasta ensimmäisen osan, joten tähän blogiin tulee myöhemmin jatkoa.

  

Heinäkuun kirjoja 2

 Maria Matinmikon teos SIIS NIIN, suuri ihmetys  Runoesseiden laakso (Siltala & Parvs, 2025) on lajihybridi, joka sisältää maalauksia (kuvataiteilija Sami Jalosen), valokuvia Japanin matkoilta (Matinmikon), runoproosaa, esseemäistä mietiskelyä, aforistisia kiteytyksiä, sitaatteja lukuisilta kirjailijoilta (lähdeluettelo on vaikuttavan pitkä) eli kaikkea ihanaa, jota kirjallisuuden ystävä rakastaa.  Matinmikon tekstit on jaettu viiteen osaan: Rituaali: Eväät, Paradoksi: Aukea, Hämäryys/Kohina: Polku pensaiden läpi, Sattuma/Kaaos/Järjestys: Suuri vesi ja Hauta: Kallionkieleke. Tekstit ovat osin kaunokirjallista fantasiaa, osin kirjoittamisen, lapsuuden, matkojen, tyylin, sukupuolen, muuttamisten, oman lapsen,  japanilaisen perinteisen estetiikan, muun muassa, pohdintaa.

  Teoksen loppupuolella on ajatus, joka mielestäni kuvastaa hyvin Matinmikon ajattelua ja  teoksen punaista lankaa:

"Maailma hyökyy päälle kiteytyminä ja epämääräisinä läpivaellettavina pilvinä, joissa itsessään piilee olemisen kauneus. Tuo kauneus läsähtää ruumiiseen koko painollaan, täyttymys. Tämä on elämän poeettinen ydin: kiinnittää huomio kaikkeen siihen, viipyillä kaikessa siinä, mihin "ei ole tarkoitus" jäädä viipyilemään kiireisessä päämäärä- ja hyötyorientoituneessa  arkivaelluksessa. Kutsun tämän oivaltamista poeettiseksi avautumiseksi. Sille antautumista voi halutessaan kutsua poliittiseksi teoksi. Elämän poeettisen ytimen radikaalius on siinä, että se saa rakastumaan planeettaan. Tuoksut uhkaavat hukkua. Kuten tunnelmat, taajuudet, sävyt, anomaliat, yhteydet ja välit."

                                                 Maria Matinmikko  SIIS NIIN, suuri ihmetys 2025

Suurteos, monessakin mielessä, on Erkka Filanderin runokokoelma Siemenholvi (Poesia 2025). Ensinnäkin se on monta kiloa painava ja mitoiltaan 40 cm X 30 cm. Se on kuin Raamattu tai eepos, fyysisesti hankala lukea. Pidin sitä sängyn päällä, ja kääntelin hitaasti kirjastosta lainaamani opuksen sivuja. Poesia kutsuu Siemenholvia Filanderin monumentiksi painetulle sanalle; se on kuin temppeli tai kirjallinen vastine Huippuvuorten siemenpankille. Filander itse on kertonut haluavansa kiinnittää lukijan huomion lukemisen ja kirjan materiaalisuuden suhteeseen: "Mitä on kääntää sivua, mitä on pysytellä aukeamalla, joka holvimaisesti kaappaa lukijan lukevan katseen? Miltä lukemisen akti tuntuu noin hurjiin mittoihin kiihdytettynä?"

  Siemenholvi on monta kirjaa. Ensinnäkin siinä on kahdenlaisia runoja: Ilosanomiksi nimettyjä fragmentaarisia runoja, joita voi lukea pysty- tai vaakasuoraan tai jopa niin, että vierekkäisillä sivuilla olevat runot keskustelevat keskenään. Yhdellä aukeamalla on runoja neljä kertaa sen verran, mitä tavallisessa runokirjassa. Samalla sivulla olevat runotkin kulkevat kahdessa osassa. Tämä saa ilahduttavasti aikaan sen, että runoja voi lukea usealla eri tavalla: lukijan (helteen pehmittämä) pää  meni pyörälle. Toiseksi Siemenholvi sisältää "klassisempia" runoja, joiden osastot on numeroitu roomalaisin numeroin. 

  Tarkkasilmäinen (-korvainen?) lukija on havaitsevinaan kaikuja sieltä täältä kirjallisuudesta: Eino Leinolta, Otto Manniselta, Shakespearelta, Raamatusta, suomalaisesta kansanperinteestä, antiikin tragedioista ja lukuisista muista. Poesia kuvaakin, että Siemenholvi kuljettaa runouden unohtuneita rekistereitä (kohti aikaa, jota emme vielä tunne). 

  Norjan Huippuvuorilla sijaitseva siemenpankki on toiselta nimeltään Tuomiopäivän holvi. Hieman tuomiopäivän julistajaa on myös Filanderissa. Siemenholvin runot ovat tuhon ja onnettomuuksien runoja, mutta niiden vastapainona myös kauneuden ja taiteen voiman. 

  Filanderin Siemenholvin lukeminen ei käy tuosta vain. Tarvitaan aikaa ja paneutumista, sillä teos suorastaan kutsuu siihen. Palkintona on hurja mielikuvitusmatka ja ehtymättömän taipuisa ja moneen suuntaan levittäytyvä runokieli. Lukijaa kuljetetaan läpi historian ja myös kirjallisuuden historian. Filander on kirjoittanut Siemenholviin eri aikakaudet; kyseessä on  palimpsesti, jossa on erotettavissa useampi kuin yksi kerros tai merkitystaso. Vanha häämöttää uudemman alta. Mennyt ja nykyinen, kauheus ja kauneus kulkevat rinnakkain, samoin kuin vanhat ja uudet runosäkeet.

  

Hanna Tarkan Miserably Happy (Libri Oxymoron 2023) on englanninkielinen avioliitto- ja sivistyneistöromaani. Hanna Tarkka on toiminut kääntäjänä, ja englannin kieli merkitsee hänen omien sanojensa mukaan turvapaikkaa ja kotia, joten ei ole siis syytä ihmetellä, miksi romaani on kirjoitettu englanniksi. Teos on jaettu kolmeen osaan: LIMBO, LIBERTY ja LOVE. Romaanin päähenkilö, kuusikymppinen Naomi, on jäänyt eläkkeelle  kääntäjän työstä ja tuntee olevansa limbossa, välitilassa, kun ei vielä tiedä, mitä tekisi. Vähitellen hän oppii nauttimaan vapaudesta ja ryhtyy kirjoittamaan. Rakkaus kaksikymmentä vuotta vanhempaan aviomieheen, Oskariin, on elämän kiintopiste.

  Lukija nauttii tyylikkäästä, vähäeleisestä kerronnasta. Häntä kuljetetaan läpi päähenkilön muistojen ja elämään kuuluneiden ihmisten. Lukija  saa myös läheltä seurata avioliittoa, joka ei aina ole helppo, sillä tärkeintä aviomiehelle on uppoutuminen tekeillä oleviin kirjoihin. Myös uusperheessä on ollut omat haasteensa. Silti kahden kulttuuria rakastavan ja intohimoisen kirjaihmisen liitto on omalla laillaan täydellinen. Oli ihana kerrankin lukea kuvausta onnellisesta, vaikkakin haasteellisesta avioliitosta.

Heinäkuun kirjoja

 Henrika de Kermadecin teos Säädytön (WSOY 2025) on kiinnostavasti kirjoitettu omaelämäkerrallinen tosielämän satu, kuten kirjanliepeessä kuvataan. Säädytön merkitsee sekä säätyyn, tässä tapauksessa aatelissäätyyn  kuulumattomuutta, että epäsovinnaista, säännöistä piittaamatonta elämäntapaa. Kolmekymppinen Henrika on tamperelainen muusikko ja drag-artisti, joka saa päähänsä jättää entisen elämänsä taakseen ja muuttaa Ranskaan, ensin Provenceen, sitten Bretagneen. Teoksen tyyli on hienostunutta ja itseironista; se kannattelee juonta hienosti. Kertoja on itselleen rehellinen ja kuvailee henkilöitä ja miljöötä taitavasti ja havainnollisesti. Lukija on koko ajan hänen puolellaan ja ymmärtää, että Säädytön on myös kaunokirjallinen teos, jossa (kirjailijan omien sanojen mukaan) on otettu vapaus järjestellä ihmisiä, paikkoja ja aikoja uudelleen eli on karsittu ja yhdistetty, dramatisoitu ja joskus jopa banalisoitu: "Dialogit ja sisäiset monologit ovat kielellisiä sommitelmia -  sekoitus muistikuvia ja mielikuvia."

  Miten suomalaistyttö päätyy ranskalaiseen aatelislinnaan ja aatelismiehen vaimoksi, siinäpä todella mielikuvitusta kutkuttava tarina, joka on lisäksi osattu kirjoittaa älykkään viihdyttävästi.

Näyte teoksesta.

"Minä en ole koskaan kuulunut tällaiseen ympäristöön, mutta minusta tuntuu kuin kuuluisin. Kuin kauneus ja runous olisi läsnä kaiken aikaa.

  Mutta minä olen yrittänyt. Vaan miten paljon sisustinkaan asuntoani halvoilla antiikkilöydöillä, kuljin kirpputoreilla etsimässä vanhoja kirjoja ja maalauksia, luin goottilaisia romaaneja ja katsoin pukudraamoja kuvitellen, että maailmani on jotain muuta kuin mitä se on, onnistuin vain hetkittäin huijaamaan itseni johonkin aidontuntuiseen.

  Ja nyt minä olen täällä. Siinä maailmassa."

                            Henrika de Kermadec  Säädytön 2025

Katri Korhosen esikoisrunokokoelma Puhun sohvalle ja pienille esineille (Aviador 2025)  on hillityn hallittu teos, jossa muutetaan (ilmeisesti eron jälkeen) uuteen asuntoon. Kokoelman osastot on nimetty hauskasti: Sohva, Maljakko, Book nook, Tapetti, Lamppu. Ilmaisu on täsmällistä, havainnollista mutta lähtee välillä myös lentoon. Viileän tyyni puhuja tarkastelee runoissa uutta kotiaan, miettii eroaan ja muistojaan. Lukija on iloinen, että saa olla vierellä.

Näyte teoksesta:

"Tyhjennetyt laatikot ovat vailla painoa. Oletko milloinkaan avannut sydäntäsi. Etkö tiennyt kaiken olevan ohikulkumatkalla. Keveys ei säily: vaatteita kirjoja astioita vakaalla kädellä sydämettä. Ne olisivat voineet olla ennen aikojen alkua muuttumattomia."

                                   Katri Korhonen Puhun sohvalle ja pienille esineille  2025

Katariina Vuorisen kuudes runokokoelma Kesän oraakkeli (Aviador 2025) on ryöppyävän runsas ja aistivoimainen ylistyslaulu rakkaudelle ja elämälle. Tyyli on ylenpalttisuudestaan huolimatta ilmaisultaan tarkkaa ja hallittua. Lukijaa hemmotellaan värikkyydellä, villeillä ajatuksenjuoksuilla ja mielleyhtymillä.  Vuorisen runokieli säteilee ja pulppuaa, on liikkeessä joka hetki.

  Runoja on kirjoitettu matkoilla eri puolilla maailmaa (vuosina 2015-2018): Ranskassa, Italiassa, Itävallassa, Kaakkois-Aasiassa, Intiassa, Latinalaisessa Amerikassa. Tuntuu kuin runojen puhuja olisi jumalatar, jonka henki pystyy liikkumaan kevyenä maasta ja maanosasta toiseen, kaiken näkevänä ja tuntevana. Tuo jumalatar rakastaa elämää ja on aina naisten ja tyttöjen puolella.

Näyte teoksesta:

" ja ranska tuo minulle lapsuuteni kuin murtuman,

                        silmät jotka hohtavat poudan alla, näyt alkoivat varhain

  ja metsä seisoi ikkunassa, odotti pääni kasvamista, varjoja ei erottanut lapsista.

  

  Ja tuolla joku kulkee hevoskastanjassa, tammessa ja vaahterassa

        mittaa latvusten kokoa taivaassa kuin ei saisi tarpeekseen

  unien mittanauhasta ja hiekkakellosta, ne asettavat illan kohdalleen."

                              Katariina Vuorinen Kesän oraakkeli 2025