Rakastan kirjoja, joissa kieli ja tyyli ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin sisältö. Tällaisten teosten kirjoittajia kutsun tyylitaitureiksi. Kaisa Vahteriston esikoisromaani Nieltyjä esineitä (Kosmos 2025) on tyylinäyte, jossa jokainen sana on punnittu. Rakenne on spiraalimainen, samoihin aiheisiin palataan yhä uudestaan. Se kuvastaa myös nuoruutta, jolla ei oikeastaan ole aikaa; kaikki tuntuu olevan pysähtynyt. On vaikea nähdä eteenpäin, vaikka romaanin kertoja kaipaakin muualle. Aika on jähmettynyt pienelle paikkakunnalle, kouluun, kotiin ja joen ympäristöön. Tila ja aika ovat sama asia. Ollaan kuin kuvun alla.
Nieltyjä esineitä kuvaa nuoruutta ja ensirakkautta. Kaupunkiin 18-vuotiaana muuttanut nuori nainen katsoo taaksepäin, lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän lähestyy kipeitä ja huumaavan ihania asioita vähitellen, kerros kerrokselta. Tyttö on vanhempiensa ainoa. Äiti vakuuttaa rakkauttaan, mutta on itsetuhoinen. Isä on vankempi mutta hänelläkin on vaikeaa. Tyttö joutuu kannattelemaan äitiään ja kokee, ettei hänellä oikeaa lapsuutta ollutkaan. Ajatukset viiltävät, kuin veitset, joita tyttö ystävänsä kanssa kesätyökseen kaupittelee, kuin esineet, joita äiti nielee. Tyttö puolestaan kaivaa esineitä pihan mullan alle. Kaikenlaista piilotettavaa on perheessä, jossa tyttö voi huonosti. Kuusitoistavuotiaana koettu kiihkeä ja fyysinen rakkaus toiseen tyttöön, Karinaan, on kuin pelastus, mutta kertojan epävarmuus tekee siitäkin haavoittavaa. Aistillinen rakkaus on hienosti kuvattu. Se tuoksuu ja haisee, se maistuu, tuntuu ruumiin jokaisessa kohdassa, se on rakastetun pisamien ihailua, huohotusta.
Näyte kirjasta:
"Silloin minä äkkiä ajattelin, että kuolisin. Ajattelin, etten selviäisi tästä, en Karinasta, en teini-iästä, en pienestä kylästämme, jossa joki oli viilto kylän halki, jossa vedenpinta laski ja maa kuivui, aivan kuten minunkin sisältäni nesteet haihtuivat helteessä niin että kaikki pakkautui yhä tiiviimpään muotoon, tunteet varsinkin. Ajattelin, etten selviäisi hengissä lapsuudestani, joka kuitenkin oli jo mennyt. --
Minun teini-ikäni - maa vailla nimeä, halkeileva ja harmaa. Sietämättömien lämpötilojen koettelema.
Minun lapsuuteni - tyhjä kohta kartalla."
Kaisa Vahteristo Nieltyjä asioita 2025
Toinen tyylitaituri on Harry Salmenniemi. Trilogian päättävässä romaanissaan Valohammas (Siltala 2025) hän kuvaa yhtä kesäistä päivää ja lapsiperhearkea. Kirjan kertoja, kirjailija-perheenisä, osallistuu tasavertaisesti vaimonsa kanssa arjen pyöritykseen. Tämä kuvataan tarkasti, havainnollisesti, ilmavasti. Lukija ilahtuu täsmällisesti ilmaistuista havainnoista ja tunteista. Perheen kolmevuotias Joel on kyselyiässä, ja isä vastaa ihanan kärsivällisesti hänelle. Heillä on yhteisiä tarinan-ja vitsinkertomistuokioita. Puolivuotiaan Emman vastapuhjennut hammas hohtaa valoa. Kertoja on tietoinen kaiken ohikiitävyydestä ja osaa arvostaa hetkessä elämistä. Arki säteilee hänelle kauniina ja kiitollisuuden arvoisena. Aistit ovat auki joka hetki.
Näyte kirjasta:
"Aurinko sai maiseman näyttämään Joaquín Sorollan maalaukselta. Se läikitti kaiken. Mikään ei ollut itsensä väristä: kaikki oli hohtavaa, hekumallista pintaa. Niin paljon värejä ja niin upottavia näkymiä, ettei sitä kestänyt. Varjoja ei ollut missään: valo kaikui. Siellä täällä metsiköiden keskellä oli rantahiekkaa ja leikkiviä lapsia, auringonvarjoja. purjeiden jälkikuvia."
Harry Salmenniemi Valohammas 2025
Salli Karin romaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024) päähenkilö on 34-vuotias nainen, jonka elämä on järkkynyt hänen sairastuttuaan 27-vuotiaana rintasyöpään. Hän on matkustanut taiteilijaresidenssiin Islantiin kahdeksi kuukaudeksi. Tulivuoriperäinen Islanti ja sen karut maisemat toimivat vertauskuvana kertojan sisäiselle maisemalle ja tunteille. Karin tyyli tuo mieleen japanilaisen niukan ilmaisun. Se on hyvin hienostunutta, lyyristä, vähässä paljon sanovaa. Kertojan sairauden jälkeen asioiden tärkeysjärjestys on vaihtunut, ja nainen tuntee etääntyneensä kaikesta ja kaikista niin etäälle, "että ympärilläni on vain kiveä ja tuulta." Hän viettää paljon aikaa järvessä, meressä, altaissa, kuumissa lähteissä pohtien samalla kokemaansa.
Näyte kirjasta:
"Vesi väistää, painaa ja nostaa, ja kuitenkin siitä saa otteen. Vesi tuntee ajatuksen painon. Kun rintakehää painaa ajatuksen verran, lantio nousee. Kelluminen alkaa, kun on valmis uppoamaan, vesi tietää, milloin siihen luotetaan. Kelluessani muutun rajattomaksi ja sulan pois, olen sokerista tehty. Tuuli kulkee iholla kuin nuuskiva eläin."
Salla Kari Vedestä ja surusta 2024
Silja Järventaustan runokokoelma Vuorosana pihapiirissä (Teos 2025) on tyyliltään runsas ja rehevä, kuin kuvaamansa luonto. Runojen puhuja ahmii luontoa, hän haluaa olla enemmän kuin vierailija. Hän tarkkailee luontoa kaikilla aisteillaan; ihastelee peltoa, niittyä, metsää. Luonto on iso elävä pääosan esittäjä puhujan silmissä. Rakastin Järventaustan tyyliä ja sen puhujaa, joka on liikuttava kaikessa innossaan ja viattomuudessaan. Tuntuu, että hän on kaupunkilainen, joka on päättänyt ottaa luonnon haltuun, määrätietoisesti. Puhujan suunnitelma on kirjoittaa myötätuntoisesti tuosta kenties vieraasta aiheesta, joka tuleekin tutuksi.
Näyte kirjasta:
"Ojan kouru kiskoo minua edelleen puoleensa.
Nyt vielä enemmän , koska alan ymmärtää edessä
olevan ryteikön ja kuusikon rajaa. Iltaan mennessä
se tietenkin tummuu.
Jos en nielaise sitä pian, maailma vetäytyy kauemmas:
välimatka suurenee, enkä ennätä
mitenkään sen luokse.
En ehkä tapaa sinua, märät kasvosi.
En ehkä tapaa sinua koskaan. Et pysähdy
pensaikon kohdalla
käänny, jää tunnelmaan."
Silja Järventausta Vuorosana pihapiirissä 2025
