Uusi vuosi alkoi sukeltamalla suomalaisuuteen, osin nostalgisesti, osin virkistävin taiteellisin menetelmin eli lukemalla kaksi päällisin puolin samanlaista romaania, jotka olivat Marja Kyllösen Vainajaiset (Teos 2022) ja Anna Englundin Lautapalttoo (Siltala 2022).
Kyllösen Vainajaiset on romaani, jossa kieli on kaikki. Se luo mielenmaisemaa, päähenkilöiden murheen ja tuskan täyttämää sielunmaisemaa. Se on rujonkaunista, groteskia ja saa aikaan tunnelmia, joita neutraalimmalla kielellä olisi vaikea kuvata. Vainajaiset on teos, jota varmaan jokainen äidinkielenopettaja rakastaa. Tyyli on arkaaista, kansanrunouden keinoja käyttävää.
Juonen voisi kuvata lyhyesti. 50-60-lukujen vähitellen kaupungistuvalla maaseudulla on kaksi maatalojen nuorta, jotka vasta vuosien jälkeen saavat toisensa. Ja silloin tuntuu olevan liian myöhäistä; tunteet ovat rapautuneet eikä lasta kuulu. Naapurissa asuu tyttö, jota muut vierovat ja hyväksikäyttävät. Ja lopulta pariskunta saa lapsen, joka vaikuttaa oudolta. Tuttua ja moneen kertaan luettua. Mutta se kieli ja tyyli! Miten upeita ilmaisuja, miten syvältä suomalaisuudesta kumpuavia! Miten luovia uudissanoja ja rehevää kuvausta! Nykyihminen tarvitsee välillä tällaista, uppoamista johonkin jo kadonneeseen, irrationaaliin, kielen loihtimaan rinnakkaiseen maailmaan, epäkorrektiin. Teoksen loppu on toiveikas, ja kaksi ihmistä löytää toistensa luo.
tyylinäyte Vainajaisista:
... " ja neulahampaiden kirskeeltä, jääpiikkien kitinältä, kun minä läpäisen kalmaiset kalvot ja puhkean natisten esiin, synnyn kuin syöveri ja lyön lapsen suusta revontulta ja riittaista lieskaa, korvennan mustaksi huulia ja suumalo kammottaa ammollaan kuin ikkuna auki unohdukseen, vuosikymmenten takaiseen talveen, jossa henkeni tuivertaa tuiskuna, etsii sijaa maailmasta ja pyryttää pyörälle päät, ja he alkavat kuulla omiaan, ketun naurua, naakkojen laulua ja liekkiöiden sipinöitä, ja askeleet lyhenevät, kiertävät kuuta ja ympyrää, kunnes hukkuvat umpilumeen ja kettu kikattaa korvan juuressa, pakkanen puree hampaansa luuta myöten lihaan ja puistattaa kuin naurunparaus, minun hirveä itkuni, nauruni, lauluni, joka ei lakkaa enää kaikumasta, ei konsanaan toistamasta minua, sillä minä olen monikahta, satapäinen, tuhatsuinen ilmestys vailla lihaa ja verta, liitosta olevaan."
Hyvin suomalainen on myös Anna Englundin romaani Lautapalttoo, vaikka tyyliltään täysin erilainen Kyllösen romaaniin verrattuna. Melkein minimalistisesti Englund hahmottelee ruumisarkkuja toisessa polvessa valmistavan arkisen pariskunnan, jonka elämään kuolema kuuluu luonnollisena. Lasta vain ei kuulu. Sitten nuori aviovaimo Elena tapaa helsinkiläisen Lydian ja kaikki muuttuu. Kaksi naista löytää toisensa, rinnakkaismaailmasta, joka on Lydian mukaan kuin elämän takahuone. Elena puolestaan tuntee saaneensa maailmaansa värit. 1930-luvun Suomessa kaikki on kovin mustavalkoista, varsinkin pienessä pohjalaisessa rannikkokaupungissa, jonka vastakohdaksi Helsinki asettuu. Siellä voi elää toisenlaista elämää (joskin salaisesti suljettujen ovien takana). Myös Lautapalttoo-romaani saa valoisan lopun.
tyylinäyte Lautapalttoosta:
"Sillä toisella oli kaikki mitä pitikin olla, mutta sekään ei riittänyt. Eikä kukaan osannut sanoa varmasti miksi, oli kuulemma aika tavallista. Nimetöntä ei siunattu kunnolla, vähän heitettiin hiekkaa, lausuttiin Isä meidän ja haudattiin pohjoisen puolen paikoille. Se oli pienin arkku, jonka Elena oli topannut. Helmat roikkuivat laidan yli melkein maata laahaten, siniset rusetit molemmissa päädyissä."
