Tulisiipi (Like) on Juha-Pekka Koskisen uuden, juuri ilmestyneen romaanin nimi. Se kertoo pojasta, jonka lentohaaveet muuttuvat todeksi. Tulisiipi on sekä historiallinen että rakkausromaani mutta ennen kaikkea kuvaus elämää suuremmasta intohimosta ja sen toteutumisesta. Olin kirjan julkistamistilaisuudessa, ja sain kuulla, että se on ollut 15 vuotta "suunnitteilla". Lukuisat muut Koskisen kirjat ovat nähneet päivänvalon, ennen kuin Tulisiipi kypsyi kirjoitettavaksi. Hyvää kannatti odottaa, sillä Tulisiipi on hieno kirja, suurta kirjallisuutta. Mikä tekee siitä vaikuttavan?
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikavälille 1930-1960-luku. Tuttuja maailmanhistorian tapahtumia sivutaan, alkaen 30-luvun Amerikan talouslamasta toiseen maailmansotaan, Stalinin ajan vainoista ja vankileireistä kylmän sodan aikakauteen. Taustatyötä on tehty melkoisesti, mutta faktat sulautuvat hienosti osaksi kerrontaa, koska kaikki nähdään Kaarle-pojan näkökulmasta. Historia eletään yksilön kautta.
Kaarlen isovanhemmat ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin lasten ollessa pieniä. Talouslaman kurimuksessa suomalaisia houkutellaan Neuvosto-Karjalaan, jossa heille luvataan parempi tulevaisuus. Kaarlen vanhemmat lähtevät valtameren yli lapset mukanaan. Todellisuus on luvattua ankeampi, mutta Kaarle, joka jo Amerikassa näki Charles Lindberghin lentävän, pääsee lentämään liitokoneella. Hän on kotimaassaan saanut isoisänsä intiaaniystävältä nimen Tulisiipi hypättyään vajan katolta äidiltä kähvelletyt punakeltaiset kankaat siipinä. Myös perheen ystävä Albert ja tämän tytär Linda matkustavat Petroskoihin. Lindan Kaarlelle kirjoittamalla runolla on tärkeä tehtävä teoksessa; sitä voisi kutsua Tulisiiven viehättäväksi ja liikuttavaksi johtomotiiviksi.
Tulisiiven tyyli on aistimellista ja havainnollista, nautittavaa. Kaarlen isän verstaassa auton moottori tutisee ja vaappuu, sylkee mustaa savua ulos sisuksistaan, jymisee ja uhoaa voimaa kilisevien kettinkien otteessa. Lentokone kiihdyttää vauhtia, renkaat nostattavat tomua, moottorin ääni alkaa muistuttaa tuhansien ampiaisten pörinää. Renkaiden pölyvana katkeaa ja kone riuhtaisee itsensä irti omasta varjostaan kuin perhonen, joka lehahtaa ulos kotelostaan.
Kaarlen halu lentämään taivaalle merkitsee hänelle täydellistä vapautta. Sen vastakohtana läpi kirjan on tulla haudatuksi maahan, jäädä mullan vangiksi, saada hiekkaa silmiin ja kuoriaisia korviin. Kaarle pääsee jo koululaisena lentämään harjoituskoneella, Leningradin ylle. Charles Frostista tulee Gennadi Zamorozkin, ja hänen lentokirjaansa ilmestyy lentotunteja tasaista vauhtia. Lapsi ei näe, että suurvalta hänen ympärillään valmistautuu sotaan. Lentotunnit loppuvat, ja hurjien vaiheiden jälkeen Kaarle löytää itsensä vankileiriltä.
Vankileirikuvauksesta tulivat mieleeni suuret venäläiset klassikot: Tolstoi, Dostojevski ja Solzhenitsyn. Kaarle, jota Grigori auttaa selviämään, on kuin sodan keskellä vangittu Pierre Bezuhov, jonka silmät Platon Karatajev, yksinkertainen kansanmies, aukaisee. Varsinainen sankari tai oikeastaan sankaritar on lopulta kuitenkin Kaarlen ystävä ja ikätoveri Linda, joka Stalinin kuoltua pelastaa Kaarlen elämään, takaisin lentämään, jopa avaruuteen saakka.
Yksilö maailmanhistoriaa vasten, ihminen pelinappulana, intohimosta maksettava hinta; nämä ovat Tulisiiven suuria teemoja. Kirjan loppu sai aikaan katharsiksen eli sangen hieno lukuelämys oli kyseessä. Suosittelen.
