Joulukuu ja tämä vuosi alkavat olla lopuillaan. Olen aina rakastanut joulukuuta mutta kukapa ei olisi. Joulukuuhun kuuluvat joulun odotus ja ystävien ja läheisten tapaaminen. Joulu merkitsee lumoutumista kaikesta kauniista, oli minkä ikäinen tahansa.
Tämän vuoden loppuun sopii myös lumoutuminen kirjasta. Vastustelin pitkään mutta sitten antauduin. Mikä oli moinen kirja? No, tietysti Tommi Kinnusen viime vuonna ilmestynyt Neljäntienristeys, jonka sain kollegaltani 60-vuotislahjaksi lähes kaksi vuotta sitten. Olin varma, että kirjan hypetys oli liioittelua mutta eipä vaan ollut. Mutta miksi kirja lumosi?
Neljäntienristeys on niin suomalainen. Tätä suomalaisuutta ovat esimerkiksi sodan kuvaus, sukupolvesta toiseen jatkuva puhumattomuus ja vaikeneminen tärkeistä asioista, naisen ja miehen tasa-arvo, oman talon rakentaminen, maaseudun kuvaus, nykyisen ja menneen kitka. Tarina on toisaalta tuttu mutta kuitenkin uusi.
Tarina jakautuu neljään osaan ja neljään näkökulmaan. Kun viimeinenkin osa on kuultu (luettu), on kuva täydellinen. Ja silloin lukija haltioituu. Nyt saa selityksensä Lahjan kylmyys ja katkeroituminen, Onnin häilyvyys ja epätoivo. Se, miksi kaikki traaginen tapahtui. Lukija kokee katharsiksen ja puhdistuu.
Ihailen aina mieskirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa naisen sielunelämästä. Niin kuin Tommi Kinnunen. Ja miten tarkasti ja havainnollisesti hän kirjoittaa. Hän osaa värittää sekä pieniä yksityiskohtia että maalata suuremmalla pensselillä. Lukija näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee. Mestarillista. Syntyy autenttisuuden vaikutelma, ja lukija astuu illuusioon tosissaan. Kielletyn rakkauden kuvaus, suuri intohimo, asettuu vastakohdaksi kaikelle arkiselle ja välttämättömälle. Niin kuin aina. Nämä lyhyet, varastetut nautinnon hetket on kuvattu taitavasti, tyylikkäästi, uskottavasti. Kauniisti.
Näin vuoden lopulla lumouksen etsijä siis lumoutui täydellisesti. Hyvä päätös vuodelle 2015!
maanantai 28. joulukuuta 2015
lauantai 12. joulukuuta 2015
Kulttuurielämyksiä
Kolme taidenäyttelyä, kaksi elokuvaa ja kaksi konserttia. Monenlaista kulttuuria mutta mikä oli elämys?
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)