Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
maanantai 17. joulukuuta 2018
tiistai 4. joulukuuta 2018
Pimeydestä valoon eli Opintiellä
Tara Westoverin Opintiellä on nuoren tytön kasvutarina, tarina kamppailusta pimeydestä valoon. Pimeys on perhe, sen maailmanloppuun uskova pelottava isä, alistuva äiti ja koulua käymättömät ja tietämättömät sisarukset.Valo on tiedon ja koulutuksen valo. Opintiellä on todellisuuteen perustuva tarina, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että se lähenee kaunokirjallista teosta.
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
Opintiellä oli ambivalentti lukukokemus sikäli, että yhtäältä se säteili kiistatonta vetovoimaa niin, että sen halusi lukea taukoja pitämättä, mutta toisaalta sen sisältämä henkisen ja ruumiillisen väkivallan kuvaus kauhistutti. Lukija on Taran puolella, eikä hetkeäkään epäile hänen kertomaansa. Hän jännittää ja suree tämän puolesta. Todella tunteisiin menevä kirja.
Tara kasvaa mormoniperheessä Idahon vuorten varjossa, kuuden sisaruksen kanssa. Yksi veljistä kasvaa väkivaltaiseksi ja kieroutuneeksi ja pahoinpitelee jatkuvasti siskojaan. Kaksi veljestä irtautuu myöhemmin perheestä Taran tavoin ja kouluttautuu. Äiti kerää yrttejä ja lääkitsee lapsiaan ja paikallisia vaihtoehtolääkinnän keinoin. Isällä on romuttamo, johon hän painostaa lapsensa töihin pienestä pitäen. Hän ei välitä, vaikka lapset loukkaantuvat ja ovat vähällä kuolla vaarallisessa työssä. He eivät saa käydä koulua.
Taran irtaantuminen alkaa, kun hän alkaa opiskella omin päin, ensin matematiikkaa, sitten kielioppia. Tyler-veljensä esimerkin innoittamana hän osallistuu 16-vuotiaana ACT-kokeeseen, onnistuu ja hakee Brigham Youngin yliopistoon. Opiskelu ei ole helppoa, sillä hänellä ei ole esimerkiksi historiasta minkäänlaisia perustietoja. Tara käy lomilla kotonaan, jonka vaikutuspiiristä hän ei pääse irti. Erään opettajan suosituksesta hän hakee Englannin Gambridgen yliopiston vaihto-ohjelmaan ja tulee valituksi. Hän päättää alkaa tutkia historiantutkijoita. Professori Steinberg vaikuttuu Taran lahjakkuudesta, mutta tämä ei vielä luota itseensä, nöyryyttävien kokemustensa vuoksi.
Tara saa täyden stipendin Gambridgeen. Hän oppii hiljalleen, että hänen täytyy itse vapauttaa mielensä: vapaaksi irrationaalisista peloista ja uskomuksista, taikauskosta ja henkisestä painostuksesta. Tara yrittää luoda oman minuutensa uudelleen. Hän yrittää puhua vanhemmilleen väkivaltaisesta veljestään, mutta nämä eivät usko häntä, vaikka veli uhkaa tappaa Taran. Vanhemmat väittävät Taran vääristelevän totuutta, ja tämä alkaa itsekin epäillä omaa järkeään.
Vanhemmat ilmestyvät paikalle valmiina pelastamaan tyttärensä tuholta ja antamaan mormoniuskontoon kuuluvan papillisen siunauksen. Tara kieltäytyy, koska ei halua vanhempiensa sokeaa ja yksisilmäistä uskoa:
"Kaikki minkä puolesta olin uurastanut, vuosien mittaiset opintoni, tähtäsivät nimenomaan siihen, että pyrin hankkimaan itselleni tämän yhden etuoikeuden: saada nähdä ja kokea muitakin totuuksia kuin ne, jotka isä minulle antoi, ja rakentaa niiden avulla oman mieleni. Olin alkanut uskoa, että minuuden rakentamisen ytimessä on nimenomaan kyky arvioida eri ajatuksia, tarinoita ja näkökulmia. Jos antaisin periksi nyt, kysymys ei olisi vain yksittäisestä tappiosta. Menettäisin myös mieleni herruuden. Sitä minulta vaadittiin, ymmärsin sen silloin. Isä ei suinkaan halunnut karkottaa minusta riivaajaa vaan minut itseni."
Välit perheeseen katkeavat. Tara väittelee tohtoriksi ja kokee lopulta saavansa mielenrauhan, muuttuvansa uudeksi, ehjäksi henkilöksi:
"Sellaisen minuuden kehittymistä voi luonnehtia monin tavoin. Muuttumiseksi. Muodonmuutokseksi. Valheeksi. Petokseksi.
Minä kutsun sitä opintieksi."
lauantai 17. marraskuuta 2018
Siskossyndrooma
Olipa hauska ja nostalginen tämä Sinikka ja Tiina Nopolan muistelmateos. Ja niin paljon yhtymäkohtia omaan elämääni, ainakin lapsuuden ja nuoruuden eli 50- ja 60-lukujen osalta. Tuli nyökyteltyä ja myhäiltyä: juuri noin se oli!
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
Koska sisaria on kaksi, kumpikin muistaa asiat omasta näkökulmastaan. Ja nämä ovat tietysti herkullisella tavalla erilaiset. Sellaista se on sisarusten kesken: kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Esipuheessa todetaan kuitenkin, että muistelu on aina valinta, eikä ole olemassa yhtä totuutta vaan useita totuuksia.
Vaikka oli mielenkiintoista saada tietää sisarusten kirjailijanurasta ja siihen vaikuttaneista asioista, hauskinta oli vertailla omia muistojaan Nopoloiden muistoihin. Teki mieli ihan listata yhteisiä juttuja. Näitä olivat esimerkiksi (oman muistini mukaan):
- kun rouvat lähtivät kesäisin asioimaan kaupungin keskustassa, he käyttivät valkoisia hansikkaita
- he käyttivät myös hattua
- "sivistynyttä imagoa tavoitteleva keskiluokka kehitti kuusikymmentäluvulla pidättyväisen luokkanaamion. Puhetapa ja elehdintä mukaili ajan niukkaa muotokieltä."
- perheen asioista ei puhuttu ulkopuolisille
- kaikilla oli tarve katsoa "eteenpäin"
- pianotunneilla käytiin ja soitettiin Michael Aaronin pianokoulun kappaleita
- suomalaiset sananlaskut olivat yksi osa lasten kasvatusta
- kesät vietettiin maalla
- radiosta kuunneltiin Matti Paalosmaan Listaa
- meilläkin oli autona sininen Ford Taunus
- televisiosta katsottiin Peyton Placea ja Forsytein tarua
- Aarteiden kirjan kolmannen osan runokertomus Merkillistä väkeä on jäänyt myös minun mieleeni, samoin kuin Me Naisten Tiffany-sarjakuva
- minäkin itkin Saima Harmajan runoja lukiessani
- tytöt lukivat tyttökirjoja: Iris rukkaa, Pikku prinsessaa, Anna- , Runotyttö- ja Selja-sarjoja, Pikku naisia
- Sound of Music teki valtavan vaikutuksen
- opettajat saattoivat olla aika mielivaltaisia
- Tohtori Kildare oli ihana
- Barbie-nukeilla leikittiin ja niille tehtiin itse kotelomekkoja tilkuista
- radiossa soi Gabrielle, Hetki lyö, Rööperiin, Delilah ja Tuuliviiri
- kana oli 60-luvulla "parempi" ruoka
- tanssien opettelu Åke Blomqvistin tanssikoulussa yms.
Voisi sanoa, että elettiin todellakin yhtenäiskulttuurin aikaa.
Kiinnostavaa oli myös lukea, miten siskosten lapsuuden ja nuoruuden muistot vaikuttivat heidän lastenkirjoihinsa. Miten jokin hauska kommellus muuttui ja muuntui luovassa prosessissa kirjan osaksi. Siskossyndrooma on omistettu vanhemmille, kuinkas muuten. Lukijalle jäi vaikutelma tasapainoisista vanhemmista, jotka onnistuivat luomaan siskoksille turvallisen ja innostavan kasvuympäristön, josta oli hyvä ponnistaa luovaksi taiteilijaksi, kirjailijaksi.
maanantai 15. lokakuuta 2018
Ofelian suru
Miten kiehtova kirja Krista Launosen Ofelian suru onkaan! Se on kiinnostava ja vaikuttava useastakin syystä. Brittiläisen romantiikan ajan taiteilijan John Everett Millais'n maalaus Shakespearen Hamlet-näytelmän Ofeliasta on aina kiehtonut minua. Useat varmaan tietävät tuon maalauksen, jossa kalpeaihoinen nainen kelluu selällään vedessä, kukkia käsissään. Pitkät kuparinpunaiset hiukset levittyvät viuhkaksi veteen naisen kasvojen ympärille. Myös näytelmän Ofelian hahmo on koskettava ja traaginen. Hänen tarinansa on niin epäoikeudenmukainen ja julma.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
Krista Launonen selvittää kirjassaan maalauksen mallin Elisabeth Siddalin elämää, joka on melkein yhtä dramaattinen kuin Ofelian. Hän tekee tätä ikään kuin surutyönä, sillä kirjoittajan oma sisar Valo on vastikään kuollut. Kolmen nuoren naisen kuolemat kietoutuvat yhteen.
Ofelian suru on tietokirja ja surukirja ja sellaisenaan ainutlaatuinen. Surua kuvaavista fiktiivisistä kirjoista tulivat mieleeni esimerkiksi viime aikoina ilmestyneet Helen Macdonaldin H niin kuin haukka (isän kuolema)), Max Porterin Surulla on sulkapeite (vaimon ja äidin kuolema), George Saundersin Lincoln bardossa (lapsen kuolema), Naja Marie Aidtin Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (pojan kuolema) ja Litt Woon Longin Minun sienipolkuni: sienestyksen parantava vaikutus (aviomiehen kuolema).
Vaikka surun ja kuoleman kuvaaminen kirjallisuudessa ei ole harvinaista, tuntuu, että niiden tabuluonteesta aletaan vasta hiljalleen päästä irti. Vastikään on ilmestynyt myös useita kuolemaa käsitteleviä tietokirjoja, esimerkiksi Juha Hännisen Kuolemme vain kerran ja Henna Mäkelinin Kuolema: kaikki mitä olet aina halunnut tietää. Krista Launonen lainaa usein kirjassaan Mari Pulkkisen teosta Surun sylissä: suomalaisten kokemuksia menetyksestä. Suru läheisen kuolemasta ei lopu koskaan, sillä se kulkee aina mukanamme. Kuitenkin ajan kuluessa suru muuttuu ja myös sureva muuttuu.
Ofelia-maalauksen taustojen selvittäminen rinnastuu etsivän työhön. Tässä suhteessa kirja muistutti Mia Kankimäen hurmaavia kirjoja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Naiset joita ajattelen öisin. Lukija pääsee osallistumaan tutkimustyöhön ja kulkemaan mukana matkoilla. Vähä vähältä pienistä mosaiikkipalasista muodostuu kokonaisuus ja mysteeri selviää. Maalauksen taustojen selvittäminen toi mieleeni myös Anna Kortelaisen Virginie ! :Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina -tietokirjan ja Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkarit Sakset tyynyn alla (jonka juoni punoutuu Girl with a cigarette -maalauksen ympärille) ja Nainen parvekkeella (Albert Edelfeltin samanniminen maalaus juonen keskiössä).
Krista Launonen lopettaa Ofelian suru -teoksensa kauniisiin ja lohduttaviin ajatuksiin. Kirjan teko ja surun kokeminen ovat merkinneet matkaa, joka on opettanut monia asioita surusta, rakkaudesta ja toivosta. Mutta lopulta on päästettävä irti, jotta voi aloittaa, tai edes nähdä uutta. Hän lainaa Claude Monet'ta, joka sanoo Impressionists-minisarjassa, että yksi elämä ei ole tarpeeksi pitkä, jotta voisi ymmärtää edes yhtä hetkeä.
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Tammenterhoja, syksyn kirjasatoa ja vähän muutakin
Kops, kops. Tammenterhot kopisevat jalkakäytävälle. Olen niitä varmaan jo sata kiloa lakaissut, pois jalkojen alta murskautumasta. Yhtä tiuhaan kopsahtelevat varaukset kirjastosta; syksyn kirjasato on runsas ja monimuotoinen. Kuten aina alkusyksystä, olo on riehakkaan energinen ja ahne (muuttuu kyllä rauhallisemmaksi, jahka syksy etenee). Vielä ovat lehdet puissa, osa kauniisti ruskan värjääminä.
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
Kaikenlaista mukavaa on tapahtunut, ja merkintöjä allakassa riittää joulukuulle asti. Runosvengi esiintyi Granin Lähellä Delin 8-vuotissynttäreillä. Yleisöäkin oli, vaikka syysmyrsky piiskasi. Seuraava esiintyminen on 20. lokakuuta Rikhardinkadun kirjastossa. Olen menossa ensimmäistä kertaa runoilijana Helsingin Kirjamessuille. Meitä on 26 runoilijaa, joilla on oma osasto (7e 101). Runoraati Klaukkalan kirjastossa on kolmen viikon kuluttua. Olen lupautunut "tuomaristoon". Lukumummi-työkin on käynnistynyt. Toimin lukusujuvuuden edistäjänä Klaukkalan koulussa, jossa meitä on peräti kolme innokasta lukumummia.
Kulttuuririentoja piisaa. Helsingin Juhlaviikkojen annista nautittiin täysin siemauksin: Musiikkitalossa Freiburgin Barokkiorkesterin mehevästä soinnista, HKO:n ja Tero Saarisen taidokkaasta poikkitaiteellisesta esityksestä ja lumoavasta Tainaronin dramatisoinnista Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Kun nyt luetteloinnin makuun päästiin, niin vielä maistamistaan odottavat Kinky Boots Helsingin Kaupunginteatterissa, Ranskalainen ilta (baletti) Kansallisoopperassa ja Rajattoman joulukonsertti Klaukkalan uudessa kulttuuritalossa Monikko-salissa.
Mieheni kanssa vietimme viikon Madeiralla, joka oli kaunis ja yltäkylläinen. Varsinkin Monte Palace Tropical Garden jätti unohtumattoman muistijäljen. Pitäisikö ruvetakin matkustelemaan puutarhojen perässä? Oma pieni syksyinen puutarhamme on vielä kaunis. Mustilanhortensian kukat ovat kauniin vaaleanpunaiset ja marjaomenapuun marjat kirkkaanpunaiset.
Omaa satoa yritän myös tuottaa. Pääni kihisee ideoita kolmatta dekkariani varten; niitä on liikaa! Yritän saada itseäni kuriin ajattelemalla. että vähempi on parempi (vai onko?). Tämä dilemma suorastaan riivaa minua. Jos ideoiden runsaus onkin minun juttuni? No, ilmoittauduin NVL:n proosakurssille, jota vetää Monika Fagerholm (hän ei todellakaan ole tyyliltään minimalistinen; ehkä juuri sopiva minulle). Yhden kerran olemme jo kokoontuneet, ja päässäni muhii (Monikan sanoin muhinoi) ja kuplii raikkaasti.
Entä se kirjaston tarjoilema kirjakattaus sitten? Bloggasinkin jo Riikka Pulkkisen Lasten planeetasta ja Pekka Tarkan muistelmateoksesta Onnen Pekka, joista pidin kovasti. Mutta lukuisia muitakin ihania kirjahedelmiä on syksy pudotellut nautittavaksemme. Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin tutustutti historian hurjiin naisiin, jotka yleisestä mielipiteestä välittämättä tekivät mitä halusivat: matkustivat maailman ääriin, kirjoittivat, maalasivat. Minkä värikkään nojatuolimatkan kirja tarjosikaan!
Runokirjoista jäivät sydämeeni Lauri Rikalan Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (aforistisia runoja; "Muisto ja haave, lopulta yhtä enkelinkevyitä." , "Surun valkea antipodi. Lämmin sanaton päivä. Auvo." , "Sen jälkeen kun ei voi tehdä enää mitään, voi tehdä mitä vain."), Satu Mannisen hengästyneen ryöppyävä kukka- ja puutarhateemainen Camouflage ( …"päiväunen puutarhassa värisevät terälehdet kimalainen hehkuvassa hameessaan, rakeisella filmillä suihkulähde heijastava vedenpinta valkoisia kohtia koko maailma pisaroi. Astun ruusun sisään, koskettelen vaaleanpunaisia sisälmyksiä"), Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville (mahtipontisen voimakkaita ja liioittelevan runsaita, läkähdyttävän kauniita runoja syntymästä, äitiydestä,seksistä, väkivallasta, kuolemasta : "minä johdatan teidät rikinkatkuun / ja uraanin yöpuutarhaan / neonliljojen hohteeseen / ja suunnattomalla hellyydellä vaalin / palohaavojenne nuppuja").
Kirjapinoissani lukemistaan odottavat (enemmän tai vähemmän kesken) mm. Patti Smithin Omistautuminen (suomentanut Antti Nylen), Maria Katajavuoren Kuoleman ja elämän kysymys (Miten yksilöt, lajit ja yhteskunnat altistavat itsensä tuholle), Rachel Cuskin Ääriviivat (suomentanut Kaisa Kattelus; Cask on tyylin mestari), Lucia Berlinin Tanssia ruusuilla (suomentanut Kristiina Drews), Kai Aareleidin Korttitalo (suomentanut Outi Hytönen) ja Immo Pekkarisen Kuolleen meren kristallit.
Kirjastosta varattuina (osa vielä ilmestymättömänä) ovat esim. Veera Antsalon Imago (runokirja), Kaija Rantakarin Koko meren laajuus (runokirja), Mari Mörön Hajavalo (romaani), Niina Revon Vyöry (romaani), Henriikka Tavin Tellervo (romaani) ja sitten koko joukko tietokirjoja: Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä (Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä), Maaretta Tukiaisen Luova tauko (Löydä oma tapasi elää), Helena Ruuskan Hugo Simbergin pirut ja enkelit, Maailmojen loput (Kirjoituksia romaanitaiteesta, mm. Melender), Eeva Lennonin Lontoo ja Krista Launosen Ofelian suru.
Oo, mikä listojen vyöry tässä blogikirjoituksessani! Ei haittaa, rakastan listoja ja rakastan syksyä ja rakastan kirjauutuuksia!
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Intohimo oraakkelina eli trapetsitaiteilua
Äkkiseltään luulisi, ettei kahdeksankymppisen kirjallisuusmiehen, Pekka Tarkan, muistelmakirjalla Onnen Pekka ja Riikka Pulkkisen romaanilla Lasten planeetta ole mitään yhteistä, mutta niinpä vain onkin. Kummankin kirjoittajat ovat syvällisiä pohtijoita, intohimoisia rakastajia, suvereeneja kirjoittajia ja kirjallisuuden puolestapuhujia. Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin löytyy molemmista.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
perjantai 17. elokuuta 2018
Kaikki ihosi kyyneleet
Kaikki ihosi kyyneleet (AK Kustannus 2018) on rovaniemeläisen tietokirjailija ja kouluttaja Anne Lukkarilan toinen runokokoelma. Kaiken keskiössä on iho, sen muuttuminen ja sen ilot ja kärsimykset. Kokoelma jakautuu neljään osaan, joista kolme on nimetty ihon kerrosten mukaan (Orvaskesi, Marraskesi, Verinahka). Neljäs osa on saanut nimekseen Lautuma. Se on omistettu tekijän keväällä kuolleelle sisarelle.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
Orvaskesi on ihon uloin kerros, noin paperin paksuinen. Tähän osaan sopivat siis hyvin ihon pinnalle kuuluvat runot. Sen aloittavat runot ihan alusta: syntymästä. Nuoruus on osaltaan pinnan aikaa. Iho kaipaa hyväilyjä, syliä. Tähän osaan kuuluu yksi kokoelman kauneimpia runoja:
PIILOSTA
Valo joka piileskelee
pimeässä lämpö
joka kytee
kylmyydessä pehmeys
joka kuoriutuu
kovuudesta sinä
maailmassa jota en vielä löytänyt
Marraskesi eli sarveiskerros suojaa ihoa. Se paksuuntuu tarvittaessa. Kokoelman tämä osa sisältää verevimmät runot. Näkökulmat ovat ihon itsensä, nuoriin neitsyisiin mieltyneen murhaajan (hätkähdyttävää; kirjan lopussa viitataankin Parfyymi - Erään murhaajan tarina -romaaniin), raivokkaasti itsensä ruvelle rakastavan.
Verinahka sisältää hermoja ja verisuonia. Sen kautta kipu- ja kosketusimpulssit siirtyvät aivoihin. Kirjoittajan mukaan syntymässä alkaa venyminen viisaaksi vanhaksi kuolevaksi. Tämä osa sisältää kauniita runoja äidin ja lapsen suhteesta, nuoruuden vereslihaisuudesta, vanhenemisesta.
PEILI
kuiskaa minun olevan kaunis
kosketan poskeani
valkoista kuin lumi
katse
tumma kuin eebenpuu
nuolaisen
maistan veren, nuoruudesta väkevöityneen
kuiskaa minun olleen kauniin
sohjoksi sulanut lumeni
elähtänyt eebenpuuni
valjuuntunut vereni
kuka minua silloin suutelee
Viimeinen osa, Lautuma, on kuoleman, joka jättää ihoon violetinpunaisen merkkinsä. Runot ovat sekä realistisen järkyttäviä että liikuttavia ja herkkiä. En muista lukeneeni pitkään aikaan näin vaikuttavia kuolema-aiheisia runoja. Jotenkin osasta tuli mieleeni sekä Francois Villon että Charles Baudelaire.
Kaikki ihosi kyyneleet -runokokoelma on kaiken kaikkiaan hyvin vaikuttava. Se on kielellisesti lahjakkaan kirjoittajan taidonnäyte, joka jättää koskettavan jäljen lukijaan, menee ihon alle ja suoraan sydämeen.
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä
O. Riikamaria Helle-Kotkan uudella runokirjalla Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä (Mediapinta 2018) on hauska ja värikäs kansi. Tekijän itsensä kuvittamassa kannessa näkyy oranssilla pohjalla vihreäleninkisen naisen muodokas takamus ja sorjat sääret punaisissa korkokengissä. Kansi kuvastaa hyvin sisältöä, joka koostuu reippaista ja raikkaista keski-ikäisen naisen tuntemuksia kuvailevista runoista. Punaisilla korkokengillä on vertauskuvallinenkin merkitys: ne ovat rohkeuden ja piilosta kaivetun naisellisuuden ja voimistuvan uuden minuuden tunnuskuva.
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
Kun korot kopisivat tyhjässä pesässä -kokoelma jakautuu viiteen osastoon. Ensimmäinen osa on nimeltään Viimeinen ponnistus, joka viittaa sekä synnytykseen, lasten kasvattamiseen että ehkä aviosuhteeseenkin. Lapset elävät jo omaa elämäänsä - tässä mutta toisaalla - ja äiti tuntee itsensä kuin kadulle pudonneeksi parittomaksi sormikkaaksi. On aika hankkia oma elämä ja toteuttaa loputkin haaveet. Sanat löytävät runopolun ja kuljettavat eteenpäin. Riikan runoilijaäänelle on ominaista huumori, joka tulee esiin mm. kauniissa rakkausrunossa:
Rakas,
Sinä lajittelet sekajätteistä häilyvät tunteeni
Olet aurinkoni, tuulivoimani
Toinen osa on nimeltään Pari suhdetta, joissa on intiimejä runoja parisuhteesta, sen halusta, seksistä, riitelystä, sovinnosta. Toisen rinnalla painajaiset haihtuvat. 25 vuotta yhdessäoloa takaavat sen, että vaikka satunnainen muukalainen saattaa ilmestyä päiväuniin, hän sieltä myös katoaa. Kolmannessa osassa Vaihdepyörää huumori korostuu entisestään. Vaihdevuotinen polkee vaihdepyörää, nivelet ja vaihteet naksuen. Viisikymppinen elää vielä kuun kierron mukaan. Hän on kasvanut taas omaksi itsekseen, ja pää on täynnä kokemuksen synnyttämää hiljaista tietoa. Punaiset korkkarit merkitsevät uutta villiä, naisellista ja rohkeaa minää.
Neljännessä osassa Tähystän runon minä tähyää laajemmalle: menneisyyteen, tulevaan, maailmalle. Hän on Kintsugi-nainen, koottu sirpaleista, jotka on yhdistetty kullalla. Viides osa Äänettöminä sisältää mielestäni kokoelman kauneimmat ja koskettavimmat runot. Kaunista on hiljaisuus aamuruuhkassa junan kyydissä (ennen kuin humalainen örveltää), yötön yö, teehetki idässä sitruunapuun alla (ennen kuin pommi tuhoaa kaiken). Lainaan tähän loppuun kokoelman viimeisen runon, joka on lempparini.
Jätin jäljen
sänkyyni
unettoman yön painamat kasvot tyynyyn
Jätin jäljen, hipaisin sormellani
usvan kostuttamaa ikkunaa
Neuloin pienen sukan
Jätin jälkeeni jälkeläisen
Rantahietikolta tuuli nuolaisi jälkeni
Aurinko kuivasi kalliolta varpaani märät läntit
Lopulta jäljet katosivat
Ehkä joku joskus muistaa?
Jälkeläinen?
torstai 19. heinäkuuta 2018
Kauhuromantiikan hengessä
Kaksi romaania, jotka piti ahmia, yötä myöten : Rebecca Jamesin Hiljainen lähde ja S.K. Tremaynen Ennen kuolemaani. Goottilaisen romaanin perillisiä molemmat; Hiljaisen lähteen yhteydessä mainittiinkin Rebecca ja Jane Eyre, lempikirjojeni päähenkilöitä kummatkin. Näitä kirjoja lukiessa piti unohtaa kohtuus, terve järki ja realismi, sillä ne olivat ihanan yliampuvia, tuhlailevia ja liioittelevia tapahtumiensa ja juonen käänteidensä kanssa.
Tyylilajina siis gotiikka, joka näkyi ensinnäkin miljöössä. Tremaynen kirjassa seikkailtiin Dartmooren nummilla, syrjässä olevalla maatilalla, ja Jamesin kirjassa Toscanan Fiesolessa, muusta maailmasta erossa pysyttäytyvässä kartanossa. Molempien kirjojen sankaritar on kovia kokenut ja itseään epäilevä. Ennen kuolemaani -romaanin Kath on selviytynyt auto-onnettomuudesta ja menettänyt muistinsa. Hänellä on erikoinen 9-vuotias tytär ja metsänvartija-aviomies, joka syyttää Kathia itsemurhayrityksestä. Hiljaisen lähteen Lucy pakenee traumaattista suhdetta Lontoosta Fiesoleen, josta hän saa kodinhoitajan paikan syrjäisestä kartanosta, jonka salaisuudet alkavat kiehtoa häntä.
Kummassakin kirjassa kuvataan ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Pahat henkilöt ovat todella pahoja, julmia ja kieroutuneita. Taitavasti kirjailijat ujuttautuvat lukijankin ihon alle irrationaalisia pelkoja nostattamalla. Tyylilajille eli goottikauhulle ominaiset kaksoisolennon kohtaaminen, demoninen viettelijätär, paholaismaiset henkilöt, äärimmäiset tunnetilat, aaveiden tai kuolleiden vaistoaminen, yliluonnolliset kokemukset, demoninen ilmapiiri, hulluus toteutuvat. Kirjailijoiden taitavuutta tämän tyylilajin osaajina täytyy ihailla. Överiä on mutta se kuuluu asiaan.
Goottilaisesta romaanista poiketen yliluonnolliset asiat saavat lopussa selityksensä ja mysteerit selvitetään. Lukijaystävälliset happy endit siis. Näille kirjoille on fanittajansa, vaikka epäuskottavat käänteet saavat ehkä monet tuhahtelemaan kriittisesti. Minä pidin, kuten pidin Bronten sisarusten Humisevasta harjusta ja Kotiopettajattaren romaanista, samoin kuin Daphne du Maurierin Rebecasta, joiden manttelinperijöitä Ennen kuolemaani ja Hiljainen lähde ovat.
Tyylilajina siis gotiikka, joka näkyi ensinnäkin miljöössä. Tremaynen kirjassa seikkailtiin Dartmooren nummilla, syrjässä olevalla maatilalla, ja Jamesin kirjassa Toscanan Fiesolessa, muusta maailmasta erossa pysyttäytyvässä kartanossa. Molempien kirjojen sankaritar on kovia kokenut ja itseään epäilevä. Ennen kuolemaani -romaanin Kath on selviytynyt auto-onnettomuudesta ja menettänyt muistinsa. Hänellä on erikoinen 9-vuotias tytär ja metsänvartija-aviomies, joka syyttää Kathia itsemurhayrityksestä. Hiljaisen lähteen Lucy pakenee traumaattista suhdetta Lontoosta Fiesoleen, josta hän saa kodinhoitajan paikan syrjäisestä kartanosta, jonka salaisuudet alkavat kiehtoa häntä.
Kummassakin kirjassa kuvataan ihmismielen selittämätöntä ja pimeää puolta. Pahat henkilöt ovat todella pahoja, julmia ja kieroutuneita. Taitavasti kirjailijat ujuttautuvat lukijankin ihon alle irrationaalisia pelkoja nostattamalla. Tyylilajille eli goottikauhulle ominaiset kaksoisolennon kohtaaminen, demoninen viettelijätär, paholaismaiset henkilöt, äärimmäiset tunnetilat, aaveiden tai kuolleiden vaistoaminen, yliluonnolliset kokemukset, demoninen ilmapiiri, hulluus toteutuvat. Kirjailijoiden taitavuutta tämän tyylilajin osaajina täytyy ihailla. Överiä on mutta se kuuluu asiaan.
Goottilaisesta romaanista poiketen yliluonnolliset asiat saavat lopussa selityksensä ja mysteerit selvitetään. Lukijaystävälliset happy endit siis. Näille kirjoille on fanittajansa, vaikka epäuskottavat käänteet saavat ehkä monet tuhahtelemaan kriittisesti. Minä pidin, kuten pidin Bronten sisarusten Humisevasta harjusta ja Kotiopettajattaren romaanista, samoin kuin Daphne du Maurierin Rebecasta, joiden manttelinperijöitä Ennen kuolemaani ja Hiljainen lähde ovat.
tiistai 17. heinäkuuta 2018
Epätodennäköisiä ihastumisia
Kirja pitää lukea kokonaan, jotta voi tietää, millainen se todella on ja ihastuuko siihen. Ihastuminen on täysin subjektiivista. Voi olla, että ei pidä kirjasta, vaikka muut olisivat sitä suitsuttaneet, tai itse ihastuu myös. Ja sitten voi mieltyä kirjaan, joka on jäänyt pimentoon. Luin juuri kolme kirjaa, joita kuvailen epätodennäköisiksi ihastuksiksi, sillä en takakansikuvailun perusteella voinut kuvitella viehättyväni.
Libby Pagen (suomentanut Natasha Vilokkinen) Pinnalla pysymisen taito sijoittuu Etelä-Lontooseen, Brixtoniin. Päähenkilöitä ovat 86-vuotias Rosemary ja 26-vuotias paikallislehden toimittaja Kate, jotka ystävystyvät ryhtyessään toimimaan lakkautusuhan alla olevan maauimalan puolesta. Kolmantena päähenkilönä on kettu, jonka silmin nähdään Lontoota, sekä myös itse maauimala, jonka kautta useita kirjan henkilöitä kuvaillaan. Vuoden kierto on aikajanana, keväästä kevääseen. Miten virkistävää lukea uimisesta heinäkuun helteiden lomassa! Kate on henkilö, joka kasvaa ja kehittyy. Hän kärsii ujoudesta ja paniikkihäiriökohtauksista, mutta oppii ylittämään itsensä puolustaessaan tärkeänä pitämäänsä ja laajempaan yhteisöön liittyvää asiaa. Ja rakkauskin astuu hänen elämäänsä. Rosemaryn elämän rakkaus on ollut George, hänen aviomiehensä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin. Heidän rakkaustarinansa kietoutuu maauimalan ympärille, jota Rosemary pitää toisena kotinaan.
Toinen kirja oli Kristiina Harjulan Samettiruusuja Harjutiellä, joka sijoittuu Tampereelle. Päähenkilö Aila muuttaa avioeron jälkeen Espoosta takaisin lapsuudenkotiinsa, vanhaan rapistuneeseen vuokra-asuntoon, jossa asuu lapsuuden ystäviä ja laitapuolen asukkaita. Aila käy päivittäin katsomassa kuolemaa tekevää äitiään vanhainkodin saattohoito-osastolla. Hän muistelee omaa isoäitiään ja yrittää solmia uudelleen yhteyden omaan tyttäreensä ja tämän lapseen. Outo vanha nainen, kuolema, lähestyy häntä mutta katoaa lopulta. Kristiina Harjulan ihmiskuvaus on aivan omaa luokkaansa. Hänen henkilönsä voi nähdä, kuulla ja tuntea, niin eläviä he ovat. Kuten Libby Pagen romaanissa, tässäkin kirjassa ihmiset joutuvat lopulta yhdistämään voimansa vuokratalon purun estämiseksi.
Kolmas kirja oli runokirja eli Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa, joka taisi juuri saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. Kummallinen kirja, kuten runokirjat nykyään tapaavat olla, ja samalla riemastuttavan ihana ja villi. Päähenkilöinä, jos runoteoksessa mitään henkilöitä yleensä on, ovat runon kertoja, kissa ja tuuli. Sanat yhdistyvät toisiinsa ennalta arvaamattomasti, kesyttömästi, luovasti, epätodennäköisesti ja saavat mielikuvituksen riehaantumaan. Virkistävää, kuin uiminen!
Libby Pagen (suomentanut Natasha Vilokkinen) Pinnalla pysymisen taito sijoittuu Etelä-Lontooseen, Brixtoniin. Päähenkilöitä ovat 86-vuotias Rosemary ja 26-vuotias paikallislehden toimittaja Kate, jotka ystävystyvät ryhtyessään toimimaan lakkautusuhan alla olevan maauimalan puolesta. Kolmantena päähenkilönä on kettu, jonka silmin nähdään Lontoota, sekä myös itse maauimala, jonka kautta useita kirjan henkilöitä kuvaillaan. Vuoden kierto on aikajanana, keväästä kevääseen. Miten virkistävää lukea uimisesta heinäkuun helteiden lomassa! Kate on henkilö, joka kasvaa ja kehittyy. Hän kärsii ujoudesta ja paniikkihäiriökohtauksista, mutta oppii ylittämään itsensä puolustaessaan tärkeänä pitämäänsä ja laajempaan yhteisöön liittyvää asiaa. Ja rakkauskin astuu hänen elämäänsä. Rosemaryn elämän rakkaus on ollut George, hänen aviomiehensä, joka on kuollut pari vuotta aiemmin. Heidän rakkaustarinansa kietoutuu maauimalan ympärille, jota Rosemary pitää toisena kotinaan.
Toinen kirja oli Kristiina Harjulan Samettiruusuja Harjutiellä, joka sijoittuu Tampereelle. Päähenkilö Aila muuttaa avioeron jälkeen Espoosta takaisin lapsuudenkotiinsa, vanhaan rapistuneeseen vuokra-asuntoon, jossa asuu lapsuuden ystäviä ja laitapuolen asukkaita. Aila käy päivittäin katsomassa kuolemaa tekevää äitiään vanhainkodin saattohoito-osastolla. Hän muistelee omaa isoäitiään ja yrittää solmia uudelleen yhteyden omaan tyttäreensä ja tämän lapseen. Outo vanha nainen, kuolema, lähestyy häntä mutta katoaa lopulta. Kristiina Harjulan ihmiskuvaus on aivan omaa luokkaansa. Hänen henkilönsä voi nähdä, kuulla ja tuntea, niin eläviä he ovat. Kuten Libby Pagen romaanissa, tässäkin kirjassa ihmiset joutuvat lopulta yhdistämään voimansa vuokratalon purun estämiseksi.
Kolmas kirja oli runokirja eli Lassi Hyvärisen Tuuli ja kissa, joka taisi juuri saada jonkin kirjallisuuspalkinnon. Kummallinen kirja, kuten runokirjat nykyään tapaavat olla, ja samalla riemastuttavan ihana ja villi. Päähenkilöinä, jos runoteoksessa mitään henkilöitä yleensä on, ovat runon kertoja, kissa ja tuuli. Sanat yhdistyvät toisiinsa ennalta arvaamattomasti, kesyttömästi, luovasti, epätodennäköisesti ja saavat mielikuvituksen riehaantumaan. Virkistävää, kuin uiminen!
torstai 21. kesäkuuta 2018
Juhannuskirjoja
Juhannuksena kuten muinakin juhlapyhinä (oikeastaan aina: "arkena ja sunnuntaina") tulee luetuksi paljon. Useat kirjabloggarit ovat tehneet listan juhannuskirjoistaan, joten miksen siis minäkin. :D
Sain juuri luetuksi Jenny Offillin kirjan Syvien pohdintojen jaosto (suomentaja Marianna Kurtto), jonka nimestä ensiksi lumouduin. Kun kirjalla on tuollainen nimi, sen täytyy olla hyvä. Takakansi on täynnä amerikkalaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden ylistyksiä. Ja mikä parasta: fonttikoko on suuri, vielä suurempi kuin omissa dekkareissani. Kirjaa oli monella tapaa helppo lukea. Teksti hengittää ja antaa lukijan vaipua omiin pohdintoihinsa. Päällisin puolin kirjassa on kyse kahdesta rakastavaisesta, jotka löytävät, kadottavat ja taas löytävät toisensa. Tarina kerrotaan ftagmentaarisesti, jolloin kaikenlaiset anekdootit, siteeraukset ym. katkaisevat minäkertojan ajatukset. Kirjan nimi tulee siitä, kun rakastavaiset lähettävät suhteensa alussa toisilleen kirjeitä, jonka osoitteeksi kirjoitetaan Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation).
Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika on tietokirja itsensä johtamisesta. Luin sen arvellen, että se antaisi potkua kolmannen dekkarini kirjoittamiseen (hanke on ollut hieman jäissä). Pidin kirjasta, joka oli pirteä ja täsmällinen ohjeissaan. Kuvituksessa oli käytetty taikateemaan sopivasti tiivistelmäkohdissa kättä, joka heilutti taikasauvaa. Kirjassa esiteltiin mm. Pomodoro-menetelmä, jonka ajattelin ottaa kirjoittamisessani käyttöön (pidän muutenkin tomaateista).
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sisältää esseitä. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin olevani liian vanha kirjalle (vaikka yritinkin ymmärtää ja olla ennakkoluuloton). Minun silmissäni kirja muuttui mielenkiintoisemmaksi loppua kohden, ja sen kolme viimeistä esseetä eli Aavikkokaupungin labyrintit (analysoi Dubaita), Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys olivat todella hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia.
Kirjapinossa lukemista odottavat Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä (Eurooppalainen matkakirja), Erkki Lehtirannan Todellisuuden lukutaito (Vinkkejä valaistumisen varalta) ja Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta (Lungfuls of Silence), jonka runot ovat suomeksi ja englanniksi.
Runokirjat ovat ihan must. Niiden lukeminen saa hyrisemään onnesta ja lähettää ajatukset lentoon. Jukka Itkosen runokirja Viisi vuodenaikaa on iki-ihana: sen runot sykähdyttävät oivalluksillaan, lapsenmielisyydellään, kauneudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Runoissa on myös sururunoja, ja kirja on omistettu kirjailijan edesmenneelle vaimolle Ingalle. Kesän kunniaksi lainaan tähän loppuun yhden Itkosen runon Kesällä on.
"Kesällä on
kymmenen varvasta,
kesällä on lehtevä asu.
Kesällä on
mökki saaressa
ja rannalla pyykkivasu.
Kesällä on
saaret silminä
ja koivulta tuoksuva tukka.
Tuuli on kesän hengitys
ja sen jalanjälki on kukka.
Kesä on
kirkasta valoa
ja ilmaan maalattu taulu.
Kesä on
tuulta purjeissa
ja kesä on linnun laulu.
Kesä on
kevään lapsia,
kesä on syksyn ovi.
Jos laittaisi kesän taskuunsa.
No, eihän se sinne sovi."
Sain juuri luetuksi Jenny Offillin kirjan Syvien pohdintojen jaosto (suomentaja Marianna Kurtto), jonka nimestä ensiksi lumouduin. Kun kirjalla on tuollainen nimi, sen täytyy olla hyvä. Takakansi on täynnä amerikkalaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden ylistyksiä. Ja mikä parasta: fonttikoko on suuri, vielä suurempi kuin omissa dekkareissani. Kirjaa oli monella tapaa helppo lukea. Teksti hengittää ja antaa lukijan vaipua omiin pohdintoihinsa. Päällisin puolin kirjassa on kyse kahdesta rakastavaisesta, jotka löytävät, kadottavat ja taas löytävät toisensa. Tarina kerrotaan ftagmentaarisesti, jolloin kaikenlaiset anekdootit, siteeraukset ym. katkaisevat minäkertojan ajatukset. Kirjan nimi tulee siitä, kun rakastavaiset lähettävät suhteensa alussa toisilleen kirjeitä, jonka osoitteeksi kirjoitetaan Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation).
Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika on tietokirja itsensä johtamisesta. Luin sen arvellen, että se antaisi potkua kolmannen dekkarini kirjoittamiseen (hanke on ollut hieman jäissä). Pidin kirjasta, joka oli pirteä ja täsmällinen ohjeissaan. Kuvituksessa oli käytetty taikateemaan sopivasti tiivistelmäkohdissa kättä, joka heilutti taikasauvaa. Kirjassa esiteltiin mm. Pomodoro-menetelmä, jonka ajattelin ottaa kirjoittamisessani käyttöön (pidän muutenkin tomaateista).
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sisältää esseitä. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin olevani liian vanha kirjalle (vaikka yritinkin ymmärtää ja olla ennakkoluuloton). Minun silmissäni kirja muuttui mielenkiintoisemmaksi loppua kohden, ja sen kolme viimeistä esseetä eli Aavikkokaupungin labyrintit (analysoi Dubaita), Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys olivat todella hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia.
Kirjapinossa lukemista odottavat Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä (Eurooppalainen matkakirja), Erkki Lehtirannan Todellisuuden lukutaito (Vinkkejä valaistumisen varalta) ja Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta (Lungfuls of Silence), jonka runot ovat suomeksi ja englanniksi.
Runokirjat ovat ihan must. Niiden lukeminen saa hyrisemään onnesta ja lähettää ajatukset lentoon. Jukka Itkosen runokirja Viisi vuodenaikaa on iki-ihana: sen runot sykähdyttävät oivalluksillaan, lapsenmielisyydellään, kauneudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Runoissa on myös sururunoja, ja kirja on omistettu kirjailijan edesmenneelle vaimolle Ingalle. Kesän kunniaksi lainaan tähän loppuun yhden Itkosen runon Kesällä on.
"Kesällä on
kymmenen varvasta,
kesällä on lehtevä asu.
Kesällä on
mökki saaressa
ja rannalla pyykkivasu.
Kesällä on
saaret silminä
ja koivulta tuoksuva tukka.
Tuuli on kesän hengitys
ja sen jalanjälki on kukka.
Kesä on
kirkasta valoa
ja ilmaan maalattu taulu.
Kesä on
tuulta purjeissa
ja kesä on linnun laulu.
Kesä on
kevään lapsia,
kesä on syksyn ovi.
Jos laittaisi kesän taskuunsa.
No, eihän se sinne sovi."
tiistai 29. toukokuuta 2018
Syytön harppuuna
Syytön harppuuna (2018) on perulais-suomalaisen Zoila Forssin toinen runokokoelma. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Revontulet, jonka runot ovat espanjaksi ja suomeksi, julkaistiin vuonna 2014 Perussa. Kirjoittamisen lisäksi Zoila Forss kääntää kaunokirjallisuutta, tekee graafista suunnittelua ja runovideoita. Hän toimii myös aktiivisesti monikielisessä Sivuvalo-kirjallisuusprojektissa. Zoila on viisihenkisen Runosvengi-esiintyjäryhmämme jäsen.
Syytön harppuuna -runokokoelman runot ovat suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Englanniksi runot on kääntänyt Anne Ketola. Ensimmäisenä mieleeni tuli Zoilan runoja lukiessa Pablo Neruda. Yhteistä on temperamentti, sanojen vyöry, voimakkaat kielikuvat, maanläheisyys, elämän rakastaminen. Tässä runokokoelmassa enemmän on enemmän. Mikään ei ole pientä ; sanat ja tunteet läikkyvät yli. Kaiken keskiössä on kieli, hyvin ilmaisuvoimainen ja rehevä kieli.
Syytön harppuuna jakautuu neljään osaan: Isku, Haava, Arpi ja Kielen kertaus.Kuten nimikin kertoo, ensimmäisessä osassa jahdataan harppuunalla haita, joka repii veden ihoa. Hai merkitsee jotain vaarallista, verenhimoista saalistajaa, tulenpalavaa intohimoa, joka ei jätä rauhaan. "Villin kuun silmät", "yhden silmän kello", "letitetyt äänet"; nämä kielikuvat miellyttivät minua erityisesti.
Toisessa osassa yritetään toipua iskun jättämästä haavasta. Lukijalle alkaa hahmottua, että kyseessä saattaa olla rakkausrunokirja. Mutta miten epäsovinnaisia ja tavallisuudesta poikkeavia ovat tuon rakkauden ilmaisut! Rakastetun kurlaava ääni on tehty suolasta ja sapesta, susituuli ulvoo, runon minä läimäyttää rannan pois, sade tanssii palavassa pellossa.
Kolmannessa osassa haava on sovittunut arveksi. Kauniita kielikuvia ovat esim. "sateen harmaa henkäys", "siemaus kotioveni kellon tuoksua", "selviytyvä tähkä kuohuvassa sateessa", "makeavesisilmä".
Neljäs osa, Kielen kertaus, pitää sisällään yhden runon. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
"Perjantai on juhla.
Siksi olen juuri yliajanut torstain,
tahallani ja ilman syyllisyyttä.
Perjantai on lintujen piilopaikka,
koiraani kauhistuneiden
rinnastani lentäneiden.
Perjantai on kerityn nurmikon tuoksu.
Nurmikon, joka antaa paljaille jaloilleni siivet
ja jossa voin olla räjähtävä runosäe.
Kun perjantai loppuu,
linnut palaavat rintaani,
tekevät viikonlopustani pesänsä
ja nukkuvat pelkäämättä koiraani.
Koirani on torstain vaanija
ja kyynelten jäljittäjä."
Syytön harppuuna -runokokoelman runot ovat suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Englanniksi runot on kääntänyt Anne Ketola. Ensimmäisenä mieleeni tuli Zoilan runoja lukiessa Pablo Neruda. Yhteistä on temperamentti, sanojen vyöry, voimakkaat kielikuvat, maanläheisyys, elämän rakastaminen. Tässä runokokoelmassa enemmän on enemmän. Mikään ei ole pientä ; sanat ja tunteet läikkyvät yli. Kaiken keskiössä on kieli, hyvin ilmaisuvoimainen ja rehevä kieli.
Syytön harppuuna jakautuu neljään osaan: Isku, Haava, Arpi ja Kielen kertaus.Kuten nimikin kertoo, ensimmäisessä osassa jahdataan harppuunalla haita, joka repii veden ihoa. Hai merkitsee jotain vaarallista, verenhimoista saalistajaa, tulenpalavaa intohimoa, joka ei jätä rauhaan. "Villin kuun silmät", "yhden silmän kello", "letitetyt äänet"; nämä kielikuvat miellyttivät minua erityisesti.
Toisessa osassa yritetään toipua iskun jättämästä haavasta. Lukijalle alkaa hahmottua, että kyseessä saattaa olla rakkausrunokirja. Mutta miten epäsovinnaisia ja tavallisuudesta poikkeavia ovat tuon rakkauden ilmaisut! Rakastetun kurlaava ääni on tehty suolasta ja sapesta, susituuli ulvoo, runon minä läimäyttää rannan pois, sade tanssii palavassa pellossa.
Kolmannessa osassa haava on sovittunut arveksi. Kauniita kielikuvia ovat esim. "sateen harmaa henkäys", "siemaus kotioveni kellon tuoksua", "selviytyvä tähkä kuohuvassa sateessa", "makeavesisilmä".
Neljäs osa, Kielen kertaus, pitää sisällään yhden runon. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
"Perjantai on juhla.
Siksi olen juuri yliajanut torstain,
tahallani ja ilman syyllisyyttä.
Perjantai on lintujen piilopaikka,
koiraani kauhistuneiden
rinnastani lentäneiden.
Perjantai on kerityn nurmikon tuoksu.
Nurmikon, joka antaa paljaille jaloilleni siivet
ja jossa voin olla räjähtävä runosäe.
Kun perjantai loppuu,
linnut palaavat rintaani,
tekevät viikonlopustani pesänsä
ja nukkuvat pelkäämättä koiraani.
Koirani on torstain vaanija
ja kyynelten jäljittäjä."
torstai 10. toukokuuta 2018
Kirjoja naisista jotka kulkevat omia polkujaan
Merete Mazzarellan Alma Edelläkävijän tarina kertoo Suomen ensimmäisestä naisprofessorista. Teos on fiktiivinen; tosin Helsingin Sanomissa sitä kutsuttiin puolidokumentaariseksi. Alma Söderhjelm oli uudisraivaaja suomalaisen naishistorian alalla. Häntä kuten kaikkia edelläkävijöitä saamme kiittää polusta, jonka he raivasivat meidän kulkea. Romaanissa vanha Alma muistelee kuolinvuoteellaan mennyttä. Punaisena lankana hänen elämässään tuntuu olleen ajatus, että hän halusi tulla nähdyksi yksilönä.
Alma Söderhjelm muistelee esimerkiksi tilannetta, jolloin hän ensi kerran uhmasi sovinnaistapoja, mikä luonteenpiirre myöhemmin osoittautuu hänelle ominaiseksi. Hän halusi myös osoittautua ihailemansa isoveljen Wernerin luottamuksen arvoiseksi. Alma rupesi opiskelemaan historiaa, koska ajatteli voivansa elävöittää historiallisia tapahtumia, eläytyä historiallisiin henkilöihin ja tulkita heitä. Hänen rakkautensa rehellisyyteen ja suoruuteen, vapaudentunteensa ja vakava suhtautuminen elämään saavat kolhuja mutta Alma on tinkimätön ja etenee urallaan, koska työskentelee ahkerasti. Hän rakastuu ja pettyy, tutustuu mielenkiintoisiin ihmisin ja matkustelee. Hän halusi omien sanojensa mukaan olla analyyttisen terävä ja selväsanainen mutta samalla eläytymiskykyinen ja intuitiivinen. Hän halusi olla sekä mies että nainen tai jokin kolmas: "En ole halunnut valita, en ole koskaan halunnut tyytyä."
Marjo Vilkon Vilpitön sydän (romanssi) -romaanin päähenkilö Franka on yksi niistä, jotka Alman tavoin kulkevat akateemista polkua ja yrittävät toteuttaa vapaan rakkauden ideaa omassa elämässään. Franka rakastuu 11 vuotta itseään nuorempaan Alvariin. Jos joku on joskus miettinyt, millainen on vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde, saa Vilpittömässä sydämessä siitä varsin tarkan kuvan. Rakkaus on hurjaa, mustasukkaista, repivää, masokistista mutta toisaalta autuaallista, kohtalokasta ja intohimoista. Lukija on läkähtyä moiseen tunteiden heittelyyn mutta haluaa nähdä, miten lopulta käy. Voiko suuri rakkaus säilyä ja millä ehdoilla?
Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (Carlin kirja) perustuu tositapahtumiin. Kirjailija menetti 25-vuotiaan poikansa onnettomuudessa. Teos on kuvaus surusta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ajasta. Aika muuttuu isoksi ympyräksi jossa ei ole reunaa. Kirjoittaja kulkee tuskan läpi, yrittäen ymmärtää sellaista, joka ei ole järjellä tajuttavissa. Alussa hän kokee, että kieli on ehtynyt eikä voi muodostaa lauseita. Hän tuntee vihaa ja pelkoa ja tuntee itsensä suruäidiksi, jota kukaan ei uskalla seurata hämäriin saleihin. Hän lukee muiden kirjailijoiden tekstejä surusta ja havaitsee, että suurin osa on fragmentaarista, kaoottista, koska surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Lopulta tuska hellittää otettaan, vaikka äiti toteaa, ettei poika koskaan katoa: "Hän on sisimmässäni."
Susanne Janssonin Uhrisuo on dekkari, jonka päähenkilö on nuori biologi, suotutkija Nathalie. Hän saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Salaperäinen ja uhkaava suo nousee päähenkilöksi Nathalien rinnalle. Suo kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, aivan kuten Nathalie ja paikalliset asukkaat. Uhrisuo on taitavasti suon ympärille punottu dekkari, joka harhauttaa lukijankin eksyksiin, kun usva nousee. Suo on uhreja vaativana ja pelottavana miljöönä piristävän uutta rikoskirjallisuudessa. Asiatietoja kaipaavalle löytyy kirjasta myös faktatietoja suosta.
Alma Söderhjelm muistelee esimerkiksi tilannetta, jolloin hän ensi kerran uhmasi sovinnaistapoja, mikä luonteenpiirre myöhemmin osoittautuu hänelle ominaiseksi. Hän halusi myös osoittautua ihailemansa isoveljen Wernerin luottamuksen arvoiseksi. Alma rupesi opiskelemaan historiaa, koska ajatteli voivansa elävöittää historiallisia tapahtumia, eläytyä historiallisiin henkilöihin ja tulkita heitä. Hänen rakkautensa rehellisyyteen ja suoruuteen, vapaudentunteensa ja vakava suhtautuminen elämään saavat kolhuja mutta Alma on tinkimätön ja etenee urallaan, koska työskentelee ahkerasti. Hän rakastuu ja pettyy, tutustuu mielenkiintoisiin ihmisin ja matkustelee. Hän halusi omien sanojensa mukaan olla analyyttisen terävä ja selväsanainen mutta samalla eläytymiskykyinen ja intuitiivinen. Hän halusi olla sekä mies että nainen tai jokin kolmas: "En ole halunnut valita, en ole koskaan halunnut tyytyä."
Marjo Vilkon Vilpitön sydän (romanssi) -romaanin päähenkilö Franka on yksi niistä, jotka Alman tavoin kulkevat akateemista polkua ja yrittävät toteuttaa vapaan rakkauden ideaa omassa elämässään. Franka rakastuu 11 vuotta itseään nuorempaan Alvariin. Jos joku on joskus miettinyt, millainen on vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde, saa Vilpittömässä sydämessä siitä varsin tarkan kuvan. Rakkaus on hurjaa, mustasukkaista, repivää, masokistista mutta toisaalta autuaallista, kohtalokasta ja intohimoista. Lukija on läkähtyä moiseen tunteiden heittelyyn mutta haluaa nähdä, miten lopulta käy. Voiko suuri rakkaus säilyä ja millä ehdoilla?
Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (Carlin kirja) perustuu tositapahtumiin. Kirjailija menetti 25-vuotiaan poikansa onnettomuudessa. Teos on kuvaus surusta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ajasta. Aika muuttuu isoksi ympyräksi jossa ei ole reunaa. Kirjoittaja kulkee tuskan läpi, yrittäen ymmärtää sellaista, joka ei ole järjellä tajuttavissa. Alussa hän kokee, että kieli on ehtynyt eikä voi muodostaa lauseita. Hän tuntee vihaa ja pelkoa ja tuntee itsensä suruäidiksi, jota kukaan ei uskalla seurata hämäriin saleihin. Hän lukee muiden kirjailijoiden tekstejä surusta ja havaitsee, että suurin osa on fragmentaarista, kaoottista, koska surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Lopulta tuska hellittää otettaan, vaikka äiti toteaa, ettei poika koskaan katoa: "Hän on sisimmässäni."
Susanne Janssonin Uhrisuo on dekkari, jonka päähenkilö on nuori biologi, suotutkija Nathalie. Hän saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Salaperäinen ja uhkaava suo nousee päähenkilöksi Nathalien rinnalle. Suo kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, aivan kuten Nathalie ja paikalliset asukkaat. Uhrisuo on taitavasti suon ympärille punottu dekkari, joka harhauttaa lukijankin eksyksiin, kun usva nousee. Suo on uhreja vaativana ja pelottavana miljöönä piristävän uutta rikoskirjallisuudessa. Asiatietoja kaipaavalle löytyy kirjasta myös faktatietoja suosta.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Salaattia, veripalttua ja jälkiruokaa
Kotimainen kirjakattaus, tällä kertaa ruokametaforilla kuvailtuna : Markku Envallin Tavaratalo taivasalla, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen, Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja Leena Krohnin Kadotus.
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Sivistyksen puolustus
Sari Kivistön ja Sami Pihlstömin Sivistyksen puolustus Miksi akateemista elämää tarvitaan? -teos pohtii, miksi tieteellistä tutkimusta harjoitetaan, mitä tarkoittavat sivistysyliopisto ja akateeminen vapaus ja miksi sivistys ja oppineisuus ovat nykymaailmassa tärkeitä. Varsin tarpeellinen ja tärkeä teos siis.
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Runorouvan riimit ja säkeet
Toinen runokirjani Runorouvan riimit ja säkeet (Mediapinta) on ilmestynyt. Kannen kuvan suunnittelin minä ja otti mieheni. Siinä näkyy puiden latvoja ja saippuakuplia kirkasta sinitaivasta vasten. Miksi saippuakuplia?
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
tiistai 13. maaliskuuta 2018
Musiikin kuvaamisen vaikeudesta ja herkullisuudesta
Olen jo pitemmän aikaa ollut kiinnostunut siitä, miten musiikkia kuvataan. Käytyäni konsertissa oli aina kiva lukea, miten musiikkiarvostelija konserttia kuvasi ( hehkuvaa, vuolaasti laulavaa, tasapainoista, lämpimän säteilevää). Sen huomasin, että adjektiiveja vilisi. Saatoin saksia lehdestä arvostelun äidinkielentuntia varten: oppilaat joutuivat alleviivaamaan kaikki löytämänsä adjektiivit. Musiikkiarvosteluille tyypillisiä olivat myös liikettä kuvailevat verbit: syöksyi, mateli, nousi, laski, ryöpsähti, hyökkäsi, putosi.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
lauantai 3. maaliskuuta 2018
Amarettoa ja raikasta vettä
Kaipa sitä vähitellen alkaa toipua: pakkasesta, flunssasta, surusta. Sen verran voipunut sitä on ollut, ettei ole muuta jaksanut lukea kuin runokirjoja. Saila Susiluodon Metropolis-runokirja oli barokkisen runsas, värikäs ja rehevä; kuin amarettoa olisi siemaillut. Harry Salmenniemen Yö ja lasi -runokokoelman lukeminen virkisti kuin raikas vesi.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
Metropoliksen kaupunki on kaikki kaupungit. Runon minä tuntee olevansa osa historiaa; ihminen on vuosituhannesta toiseen sama. Kaikki toistuu. Sodat eivät lopu. Uusia tauteja tulee kuin outoja verisiä kukkia jotka aukeavat asfalttiin. Lapset maistavat pimeää ja ahmivat valoa ja leikkivät pelotta vedenrajassa. Onni ja toivo kulkevat vuosisadasta toiseen jossain muodossa. (Elämän) runsaus on kirjailijan sanoin ihmisen syvin olomuoto. Metropolis on täynnä kauniita ja ilmeikkäitä kielikuvia: valojen maito, arpinen linnunrata, auringon kultarukki, helle kuin häkki, kirkonkellojen kalisevat hampaat, kerrostalojen harmaa lehto, pimeän hellä käsi, sade pieniä hopeahyönteisiä.
Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kirjasta tuli yksi lempikirjoistani. Sen aikaansaamaa lukukokemusta on vaikea sanallistaa. Runot lohduttivat, virkistivät, itkettivät jollain ihmeellisellä, salaperäisellä, melankolisella kauneudellaan. Joku on joskus sanonut, että runouden tehtävä on sanallistaa päivänvalossa puhutun alla piilevää kokemuksen tasoa. Näin juuri Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelman runot tekivät. Kuin musiikki tai tuoksut sen runot luotasivat tunteita ja aistimuksia, jotka pakenevat sanoja. Ne antoivat tilaa hengittää ja kuvitella.
Pysähtyminen sai aikaan myös jotain: se avasi oman kirjoittamiseni lukon. Yhtäkkiä runoja alkoi syntyä, vaivattomasti ja nopeasti. Kokosin nuo 50 runoa kokoelmaksi, jolle annoin humoristisen nimen Runorouvan riimit ja säkeet. Runoissani kuu loistaa teekuppiin, kukka meditoi ja nurinkurinen loitsu avaa lukot. Runorouva etsii sinistä kukkaa, täydellistä metaforaa ja kadonnutta sukkaa. Surullisten runojen lisäksi joukkoon on pujahtanut humoristisia runoja.
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
Nostalgia-trippi eli aikamatka 1960- ja 1970-luvuille
Aikamatkailu on sitten mukavaa! Äkkiseltään luulisi, ettei seitsemän vuotta vanhemmalla Hectorilla ja minulla, 1960- ja -70-lukujen kiltillä perhetytöllä, ole mitään yhteistä mutta niinpä vain onkin. Luin Hectorin kiinnostavan elämäkerran Asfalttihippi, ja elin nuo nuoruuteni vuodet pikakelauksella uudestaan. Kirjalla oli paljon annettavaa myös 1950-luvulla syntyneelle.
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
En koskaan oikeastaan ollut Hector-fani mutta nuoremmat sisareni olivat. Minun idolejani olivat Donovan, Leonard Cohen sekä Simon ja Garfunkel (jotka olivat myös Hectorin esikuvia, tosin monien muiden joukossa). Muistan 20-vuotissyntymäpäivilläni vuonna 1974 (siihen aikaan 20 vuotta oli täysi-ikäisyyden mitta), että kuuntelimme vieraideni kanssa sisareni omistamaa Hectorin levyä Herra Mirandos. Mieleeni jäivät tuolta levyltä ainakin Lumi teki enkelin eteiseen, Asfalttiprinssi, Olet lehdetön puu ja Olen hautausmaa. Tajusin ensimmäistä kertaa, että suomalaisellakin musiikilla voisi olla jotain annettavaa (rakastinhan myös runoja). Isämme oli puoli vuotta aikaisemmin kuollut, ja laulujen melankoliset sanat ja itse levyn kansikin hautausmaakuvineen vetosivat nuoreen kirjallisuudenopiskelijaan suuresti.
Hectorin muistelmissa on niin paljon tuttua ja tunnistettavaa. Ensiksi täytyy sanoa, että se on sangen hyvin kirjoitettu; rehellisesti, itseironisesti, humoristisestikin, jotenkin suomalaisen oloisesti (eli kohtuullisen vaatimattomasti mutta kuitenkin itseään arvostavasti). Hienointa oli mielestäni se, että Hector näkee asiat ja ilmiöt suurempaa taustaa vasten, osana kokonaisuutta. Ajankuva välittyy Asfalttihipistä elävästi, ja siksi sitä oli niin kiva lukea.
Esimerkiksi se, että 1960- ja 1970-luvuilla oli tavallista, että nuoret saattoivat viettää aikaa toistensa luona äänilevyä kuunnellen. Itsekin muistan, miten viikkorahoista monta kuukautta säästämällä saattoi tehdä tuon kallisarvoisen lp-hankinnan. Asfalttihippi on paitsi Hectorin historiaa, myös suomalaisen nuorison ja miksei myös eurooppalaisen ja amerikkalaisen nuorison historiaa. Ja tietysti myös rautalanka-, folk-, iskelmä-, rock- ja pop-musiikin historiaa.
Kirja palautti mieleeni tuon aikakauden Helsingin ( esim. jo hävinneet kivijalkaleffateatterit, perunatorin hipit), radiosta soineet tietyt kappaleet ja ohjelmat (kirjassa on ihania listoja lempikirjoista, -musiikkikappaleista, -leffoista ja jopa mieleenjääneistä tuoksuista), tuon ajan nuorisoliikehdinnän, johon en itse osallistunut mutta jota ystävieni kanssa seurasimme lehtien palstoilta ja televisiosta. Olimme maailmanparantajina samaa heimoa, vaikka etäältä seuraten.
Hector tuntuu tunteneen kaikki, joiden elämää seurasimme ja joiden musiikkia kuuntelimme. Näitä olivat esim. Anki ja Cumulus-yhtye, HootenannyTrio, Wigwam. Musiikkitoimittajana hän haastatteli mm. David Bowieta ja Donovania. Vastaavia nimiä on kymmeniä ellei satoja, mutta mistään name droppailusta ei ole kyse. Hector vain sattui olemaan joka paikassa, jossa tapahtui jotain historiallista. Aika jännää, ja lukijan kannalta kiinnostavaa. Jään kyllä odottamaan muistelmien toista osaa!
tiistai 13. helmikuuta 2018
Rouheita ja koskettavia tarinoita
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin postuumisti julkaistu kokoelma (suomentajana Kristiina Drews). Kirjan alussa on sekä Lydia Davisin että Stephen Emersonin esittelyt ja analyysit Berlinin novelleista ja tyylistä, joita kumpikin ylistää. Lukija ryhtyy siis sangen suurin odotuksin paneutumaan näihin "sähköisiin", yllätyksellisiin ja "säpinää" täynnä oleviin tarinoihin.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)