Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti