keskiviikko 21. kesäkuuta 2023

Neljä herkkää tarkkailijaa

 Neljä kirjaa, keskenään täysin erilaisia, mutta niiden päähenkilöt muistuttavat sisäisiltä maailmoiltaan toisiaan. He ovat aistiyliherkkiä, tunteensa kätkeviä mutta syvästi tuntevia, tarkkailijoita, näkijöitäkin. Intuitiivisia, itselleen uskollisia.

  Ranskalais-korealaisen Elisa Shua Dusapinin pienoisromaani Sokcho talvella (Siltala 2023, suomentanut Anu Partanen) sijoittuu Sokchon satamakaupunkiin, Etelä- ja Pohjois-Korean rajan lähelle. Nuori nainen (jolla on Korean kirjallisuuden ja ranskan kielen tutkinto Soulin yliopistosta) työskentelee hostellissa, jossa talvisin on vähän asiakkaita. Sinne saapuu ranskalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on kompleksinen luonteeltaan. Heidän välilleen syntyy suhde, joka on kuin piirtäjän sarjakuva-albumi: harmaasävyinen, musteella laveerattu, harvasanainen, henkilöhahmot usein pelkkiä varjoja.  Musteläiskät, mustekalat ja myrkylliset fugut luovat kerrontaan jännitettä. Näin päähenkilö kuvaa suhdetta:

  " Se ei ollut halua tai himoa. Ei voinut olla, ei hänen kanssaan, ranskalaisen, ulkomaalaisen kanssa. Ei, se oli varma, kyse ei ollut rakkaudesta eikä halusta. Olin huomannut miten hänen katseensa muuttui. Aluksi hän ei nähnyt minua. Sitten hän kiinnitti huomionsa minuun kuin vaaniva peto, kuin käärme joka valmistautuu luikertelemaan toisen sisään kun tämä nukkuu. Hänen fyysinen, kova katseensa tunkeutui minuun. Hän paljasti minulle jotakin mitä en ollut tiennyt siitä osasta minua siellä kaukana, toisella puolella maailmaa, enkä minä muuta halunnutkaan. Kuin elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa, hänen musteessaan, kylpeä siinä, ja hän unohtaisi kaikki muut. "

  Pohjoisirlantilaisen Maggie O'Farrellin Lucrezian muotokuva (Kustantamo S&S 2023, suomentanut Leena Ojalatva) sijoittuu 1550-luvun Firenzeen ja Ferraraan. Kun Sokcho talvella on tyyliltään minimalistinen, Lucrezian muotokuva puolestaan on värikäs ja yltäkylläinen. Tuon ajan Italia herää henkiin hajuineen ja makuineen, vaatteineen ja tapoineen. Se kuvaa herttuoiden ja herttuattarien palatsielämää päähenkilönään Lucrezia di Cosimo de' Medici, joka sisarensa kuoltua naitetaan 15-vuotiaana Ferraran herttualle Alfonso II d 'Estelle. Vajaan vuoden kuluttua hän on kuollut, huhun mukaan aviomiehensä murhaamana. Romaani perustuu todellisiin henkilöihin, mutta kirjailija on muuten käyttänyt mielikuvitustaan.

  Lucrezia on erilainen kuin sisaruksensa. Hän on levoton, viihtyy yksin, on taitava maalaamaan. Hän näkee ihmisten sisään, aistii näiden tunteet, oppii nopeasti:

  "Sanat painuivat hänen muistiinsa kuin kengänjälki pehmeään mutaan, joka sitten kuivui ja kovettui niin että jälki säilyi ikuisesti. Toisinaan  hänestä tuntui, että hän oli aivan täynnä, että hän oli venynyt äärimmilleen sanoista, kasvoista, nimistä, keskusteluista, ja hänen päässään jyskytti kipu, ja karttunut taakka sai hänet horjahtelemaan, törmäilemään pöytiin ja seiniin."

  Hän eläytyy toisten tunteisiin, myös palatsin kellariin tuodun tiikerin:

  " Lucrezia vaistosi eläimestä hohkaavan surumielen ja yksinäisyyden, kotikonnuiltaan väkisin riistetyn olennon järkytyksen, merellä vietettyjen loputtomien viikkojen kauheuden. Hän tunsi pedon saamat piiskaniskut ja niiden kirvelyn, aisti eläimen katkeran kaipuun viidakon usvaiseen, kosteaan katveeseen, vehreän aluskasvillisuuden muodostamiin kiehtoviin tunneleihin, seudulle, jota tämä naaras yksin hallitsi. Hän tunsi kivun, joka korvensi tiikerin sydäntä, kun se näki kalterit, jotka nyt sulkivat sen sisäänsä. Eikö toivoa ollut? tuntui tiikeri kysyvän Lucrezialta. Tännekö  minä jään? Enkö enää milloinkaan pääse kotiin?

  Tiikeristä tulee Lucrezian vertauskuva. 

  Kolmas kirja on Jonimatti Joutsijärven elämäkerta Mirkka Rekola Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin I (Into Kustannus 2023). Teos on taitavasti kirjoitettu, herkästi nähty muotokuva runoilija Mirkka Rekolasta, joka lapsesta asti sairasteli paljon ja sai jatkuvasti kuulla, ettei eläisi kauan. Sisäinen maailma, fabulointi ja mielikuvitus muodostuivat tärkeiksi. Yliherkkänä hän kärsi kaikenlaisesta vastakkainasettelusta. Hän näki asiat kokonaisvaltaisesti; hänelle kokemuksessa oli vertikaali taso, joka yhdisti vastakohtia. Joutsijärven sanoin: "Pyrkimys eheään maailmankuvaan, synteesiin olemisesta, oli Mirkan polttavin kiinnostus."  ja  "Hänelle näkeminen on ajan, tilan ja aistien rajoituksista vapaita näkökulmia maailmaan, menneeseen ja tulevaan tässä hetkessä."

  Neljäs teos on autofiktioksi nimetty Kati Tervon Tyttö joka olin (Otava 2023). Minähenkilö, teini-ikäinen tyttö elää nuoruuttaan 1960- ja 1970-luvulla. Hän kärsii kodin jännitteisestä ilmapiiristä, sodan käyneen isän hermostuneisuudesta ja isää myötäilevästä äidistä. Nuoruus merkitsee ystäviä ja kaikenlaisia kokeiluja, huonoa koulumenestystä ja ahdistusta Vietnamin sodasta mutta myös taiteen löytämistä. Herkkä tyttö ei säästy ikäviltäkään, jopa väkivaltaisilta kokemuksilta. Mutta kirjan lopussa hän ottaa ohjat omiin käsiinsä.

  

  


  

torstai 15. kesäkuuta 2023

Mammutti ja Ikaros

 Mammutti ja Ikaros (Kulttuurivihkot 2023)  on Pirjo Kotamäen yhdeksäs runokokoelma. Se kertoo oudosta ajastamme: ihmisen, luonnon ja teknologian monimutkaisesta suhteesta. Runokieli on tuoretta,  virtaavaa ja loihtii esiin kerroksia; mytologiaa, mennyttä, nykyistä ja dystooppista tulevaa samanaikaisesti. Kokoelman sävyjä ovat muun muassa ironia ja satiiri. Kuvat vyöryvät lukijan eteen, joka tuntee olevansa liikkeessä itsekin ja katsovansa voimattomana tuhon ja maailmanlopun kuvia. Viimeistään nyt on aika herätä, Kotamäki heristää sormea, tai pikemminkin nyrkkiä. Hän on amatsoni, kirjailija-amatsoni, aseenaan kynä ja sanat.

  Maailma on muuttunut vieraaksi ja kummallinen on ihminenkin, joka tuhoaa luonnon ja hävittää lajit mutta on valmis uhraamaan aikaa ja varoja herättääkseen mammutin eloon. Hän on Ikaros, joka yrittää lentää liian korkealle ja tuhoutuu, varoituksista välittämättä.

  Mammutti ja Ikaros liikkuu ajasta  ja paikasta toiseen. Itämerellä on hiki, se liikkuu kuin avonainen haava, ikimetsä palaa, maailman juuret katoavat. Happea ei enää riitä kaikille, ihminen muuttuu koneen kaltaiseksi, tärkeimpänä arvonaan tuottavuus. Toivottomuuden kuvia mutta runokokoelman loppu on toiveikas: ehkä kaikki alkaa vielä uudestaan.


Linnun kuiskaus


Mitä metsästä jäi jäljelle,

muuta kuin kuiskauksia ja huutoja,

jokin lintu jokin outo siivekäs, kun puut olivat hävinneet,

pysytteli se ilmassa jonkin tovin kunnes

hävisi pilveen,


polut tulivat höyryten näkyviin,

kuin mennyt kuvakirja avaruuden tasangoista,


kaikki puheet  leijuivat harmaina arkkeina pöydällä

joista kirjaimet irtosivat pikkuhiljaa roskakoriin ja

sitten vain delete ja linnun huuto, vielä kerran,


                                  ympäristönsuojelijat yrittivät mutta


sade ei tullut,

tuuli ei kuiskannut,

huolipuheet, rukoukset eivät auttaneet,

kun miekkamiehet rajoilla taistelivat taas kerran,

sitten uupuivat kun tanner tuli täyteen tulinauhoja ja

kivilinnat putosivat kaatuen maahan.


(ihminen omalla rajallaan, puolustusasemissa).



Pirjo Kotamäki, Mammutti ja Ikaros 2023

keskiviikko 7. kesäkuuta 2023

Levoton lukija

 Kirsi Pihan teosta Levoton lukija (WSOY 2023) oli nautinnollista lukea. Se on jokaiselle kirjallisuuden rakastajalle tarkoitettu. Piha esittelee lukemiaan kirjoja, pohdiskellen samalla sekä omaa elämäänsä että maailmanmenoa eikä kaihda kipeitäkään asioita (avioeroaan, isän itsemurhaa, masennusta). Hän kirjoittaa elävästi, kirpeästi, syvällisesti, hauskasti ja  tietää hurjan paljon kaikenlaista. Lukijakin sivistyy.

  Kirjan alussa Piha kertoo hakevansa kirjoista ymmärrystä: " Elämän, itseni, maailman, toisten, ihmissuhteiden, rakkauden, äitiyden. Haen ymmärrystä siitä, mitä oman ja muiden pään sisällä tapahtuu. Mistä elämästä oikein on kysymys? Haen toki iloa ja viihtymistäkin." Levottomuus lukijana tarkoittaa nopeaa siirtymistä tyylilajista ja genrestä toiseen, sitä, että antaa sattuman johdatella uusien kirjojen pariin. Piha varoittaa myös kirjansa olevan levoton: se on yritelmä oman elämän sanoittamiseen ja itselle tärkeiden ajankohtien ja muutosten läpi käymistä luettujen kirjojen avulla.

  Piha on omistanut teoksensa ystävälleen kirjailija Hannu Mäkelälle, jota pitää rehellisenä, aitona ja voimakkaana (lukijasta tuntuu, että samat adjektiivit kuvaavat myös Pihaa kirjoittajana). Hänen mielestään tämän tapa näyttää inhimillinen tunne-elämä arimmillaan ja rehellisimmillään tekee joka kerta vaikutuksen. Muita erityisen läheisiä kirjailijoita ovat mm. Fernando Pessoa, Tove Jansson, Virginia Woolf, Merete Mazzarella. Piha lukee paljon myös englanniksi, koska kaikkia mielenkiintoisia kirjoja ei ole suomennettu. Kuuden (tällä hetkellä) merkityksellisimmän kirjan joukossa on kaksi englanninkielistä: Marina Abramovicin Walk Through Walls ja Simone de Beauvoirin All Men Are Mortal. Muut neljä ovat kyllikki Villan Vanhan naisen lokikirja, Hanya Yanagiharan Pieni elämä, Fernando Pessoan En minä aina ole sama ja Marguerite Duras'n Kirjoitan.

  Muita kirjailijoita, joiden teoksista Piha tarinoi, ovat mm. Patti Smith, Markus Nummi, Donna Tartt, Jonathan Franzen, Annie Ernaux, Vivian Gornick, Amy Tann, Matt Haig, Natalie Goldberg, Lionel Shriver. Lukemiensa kirjojen lisäksi hän pohtii äänikirjoja, runoutta ("Runous ei ole väite vaan sävel"), kritiikkiä, kirjojen suosittelua, kirjojen paljoutta ja häviämistä nopeiden syklien maailmassa, kirjahyllyjä, elokuvia, ikää, vanhemmuutta ja äitiyttä, kieltä, kääntämistä, kirjailijoita pariskuntina, kahviloissa lukemista (ulkomailla), kirjoittamista eli kaikkea ihanaa ja herkullista, lukijalle maistuvaa.

  Piha vierastaa ajatusta, että lukeminen nähdään välineenä johonkin. Hän kysyy, eikö lukeminen voisi olla ihanaa ihan sellaisenaan: "Eikö se voisi olla tapa olla, nauttia erilaisista tarinoista, ihmiselämän uteliasta tarkastelua kaikissa sen muodoissa?" Pihan mukaan lukemisessa voi tavoittaa kokonaisuuden tilan, keskittyneen läsnäolevan, harmonisen ja uudistuneen. "Siinä tavoittaa elämän ytimen."

  

  

maanantai 5. kesäkuuta 2023

Jenny Hill

 Jenny Hill (WSOY 2023) on Minna Rytisalon uusin romaani. Se on sujuvasti kirjoitettu, sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Päähenkilö on viittäkymmentä lähestyvä Jenny Hill (entinen Jenni Mäki), joka uskaltautuu eroamaan uskottomasta aviomiehestä, jättämään merenrantakodin ja turvallisen elämän taakseen. Lukijan myötätunto on heti Jennyn puolella ja uteliaisuus kasvaa, kun seuraa Jennyn elämän uusia kuvioita. Romaanin kertoja toivoo, että Jenny oppii kyseenalaistamaan asioita. Terapeutilta Jenny saa tehtävän kirjoittaa tunteistaan kirjeitä, joita ei lähetetä. Hän valitsee vastaanottajaksi Brigitte Macronin. Toisen ulottuvuuden Ajattaret ( Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka)  seuraavat Jennyä ja kuiskivat hänen korvaansa. He edustavat väärinymmärrettyä ihanneminää. 

  Jenny on nainen, joka on etsinyt vastauksia itsensä ulkopuolelta ja noudattanut kiltisti ohjeita. Hän on elänyt toisia miellyttäen. Hän on yrittänyt toimia niin, ettei tekisi virheitä. Nyt Jenny alkaa miettiä, onko tehnyt elämässään vääriä valintoja. Minkä kaiken voi vielä valita toisin? Hän alkaa pikku hiljaa kuunnella itseään. Kapinoida hiljaisesti: pukee ylleen vaakaraitaa, joka vaatisi hoikempaa olemusta, käyttää huulipunaa ilman rajauskynää. Jennyllä on sisko, Johanna, joka yrittää saada siskoaan vapautumaan. Äitiys on merkinnyt Jennylle paljon, ja hänellä on läheiset välit aikuisiin lapsiinsa.

  Naispuoliset satuhahmot kertovat, miten kaikki oikeasti meni, ei niin kuin sadussa. He ovat vihaisia siitä, että heidän tarinaansa on vääristelty, romantisoitu ja muunneltu. Näitä uusversioita klassikkosaduista oli kiinnostavaa lukea. Tähkäpää esimerkiksi rakastaa ilonpitoa ja ihanuutta, myös seksiä. Tuhkimo hahmottaa maailman liikkeenä, tahtina ja tempona ja rakastaa tanssimista. Lumikin äitipuoli pitää häntä nälässä, ja Lumikki pakenee metsään, jossa miehet käyttävät häntä hyväkseen. Kerttu rakastaa herkkuja ja vastustaa laihduttamista.

  Terapian, Ajattarien kuiskimien neuvojen, menneisyyden muistelun ja tunteiden käsittelyn avulla Jenny uskaltaa päästää esiin myös kielteisiä tunteita. Hän myöntää vihansa ja löytää itsensä: "Hän on alkumeri ja veden liike, edestakainen kudosten hengitys, ja on niin, että toiset polut hänessä ovat kasvaneet umpeen ja toiset vasta tekeytyvät, sillä sellaista metsässäkin on."

torstai 1. kesäkuuta 2023

Miten kirjani ovat syntyneet 6

 Ville Hännisen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 6  (WSOY 2023) perustuu Hännisen tekemiin kirjailijahaastatteluihin. Miten kirjani ovat syntyneet  1-4  -teokset toimitti aikoinaan  Ritva Haavikko ja viidennen osan Markku Turunen. Olen lukenut kaikki, ja mielestäni ne kertovat kiinnostavasti ja kiehtovasti suomalaisten kirjailijoiden työstä. Niistä saa syvällistä tietoa sekä lukija, joka ei kauheasti ole perehtynyt esiteltyihin teoksiin, että teokset lukenut. Ihmeen analyyttisesti kirjailijat osaavatkin kertoa, millaisia ajatusprosesseja ja työvaiheita romaanien ja runokokoelmien työstäminen vaatii.

 Lukijalle-esipuheessa Hänninen kertoo kirjailijavalintojen perusteluista; moni osaava tekijä putosi hänen mukaansa listalta viime tingassa. Hän on valinnut teokseensa kirjailijat, joiden ura on jo nyt riittävän pitkä retrospektiiviseen tarkasteluun, mutta joilla on hedelmällisiä kirjoitusvuosia myös edessäpäin. He ovat Sirpa Kähkönen, Petri Tamminen, Johanna Venho, Pauliina Haasjoki, Mikko Rimminen, Maria Peura, Saila Susiluoto, Jaakko Yli-Juonikas, Katja Kettu, Hanna-Riikka Kuisma, Anneli Kanto, Laura Lindstedt, Antti Nylén, Harry Salmenniemi, Jukka Viikilä, Miki Liukkonen, Hassan Blasim ja Aki Ollikainen. 

  Kirjailijoiden työssä on tietysti sekä yhteisiä että persoonallisia piirteitä.  Joku haluaa, että kaikki historiallinen faktatieto pitää täsmällisesti paikkansa, joku taas haluaa kirjoittaa historiallisenkin romaanin impressionistisesti. Jollekulle tietty paikka on äärimmäisen tärkeä, toinen haluaa irtautua paikkojen rajoituksista. Kirjailijat kertovat kirjallisista esikuvistaan (esim. Modiano, Borges, Duras, Joyce, Pynchon) ja elämästään; siitä mikä on saanut heidät kirjoittamaan ja miten oma tyyli on löytynyt.

  Kaikille teoksen kirjailijoille kielikeskeinen lähtökohta on tärkeä. Mielestäni Miten kirjani ovat syntyneet -teoksen kiinnostavinta antia on oman tyylin esittely, joskin Hänninen on myös taitavasti apuna; hän kun on lukenut haastattelemiensa kirjailijoiden kaikki teokset ja osaa kiteyttää ja kuvailla eri teosten tyylejä, kaunopuheisesti ja herkkävireisesti. 

  Kirjailijat saavat virikkeitä ja inspiraatiota myös muista taidelajeista: teatterista, elokuvista, kuvataiteesta ja musiikista. Näin Miki Liukkonen kuvaa, miten musikaalisuus on olennaista  kirjoittamisessa:

  "Runous on kielen arvostamista, sen edessä nöyränä olemista. Jokainen sana on valittava tarkoin. Silloin pysyy sanojen alamaisena. Proosaakin kirjoittaessa tämän asenteen on säilyttävä. Samoin on oltava musikaalisen tarkkaavainen. Miksi Miles Davisin jokin sointuvaihdos kuulostaa hyvältä? Mikä tekee A-duurin vaihdoksen cis-molliksi niin hyväksi? Musiikki syntyy yksittäisten äänten väristä ja soinnista, mutta ennen kaikkea kahden äänen yhteisestä muodostumasta ja niiden rajaamasta hiljaisesta välitilasta. Kaksi sanaa muodostavat joskus kolmannen, näkymättömän sanan samaan yhteyteen. Se on se tärkein sana, se mitä ei voi sanoa, mutta jonka lukee kahden sanan lomaan silti. Hyvässä tekstissä pystyn kirjoittamaan siitä, mitä en pysty sanoilla sanallistamaan. Ja toivottavasti myös kauniisti."

          (Miki Liukkonen Miten kirjani ovat syntyneet 6, toim. Ville Hänninen, 2023)