Johanna Venhon kirjassa Kaukana jossain onnenmaa etsitään onnea. Kirjassa on kaksi näkökulmaa ja kaksi aikatasoa. Nykyhetki nähdään nelikymppisen työterveyspsykologi Otto Marraksen silmin ja 1970-luku hänen äitinsä Kaarinan näkökulmasta.
Kaikkihan onnea tavoittelevat. Kuka milläkin keinoin. Nykyaikana tuntuu, että on suorastaan velvollisuus olla onnellinen, kaiken aikaa. Ja masennus iskee, kun kuvitellaan, että muut ovat onnellisempia. Otto tekee kirjaa juuri tästä. Mielenkiintoista on lukea, mihin tulokseen hän kirjassa lopulta päätyy. Hänellä itselläänkin on onni hakusessa: vaimo on jättänyt hänet ja äitikin häipynyt ulkomaille onnea etsimään. Kaarina-äidin onnen tavoittelu on konkreettisempaa: hän aikoo turvautua plastiikkakirurgiaan ja saada uuden ulkonäkönsä avulla nuoruutensa ja kadonneen onnellisuutensa takaisin.
Ansiokkaasti on mielestäni kirjassa kuvattu Oton pojan Valon merkitys Otolle, Kaarinan ja naapurin Sirkan ystävyys ja Kaarinan ja Ramin avioliitto.
Johanna Venho on julkaissut aiemmin runokirjoja, lastenkirjoja ja yhden romaanin. Hän on aivan uusi kirjailija minulle, ja lukulistalle tulevatkin hänen kirjansa. Runoilijan ote näkyy myös tässä kirjassa eli sen kieli on paikoin erittäin kaunista ja runollista:
"Kaarina astui osaston ovesta ulos ihmeelliseen korkeaan kevätvaloon. Hän seisoi bussipysäkillä, nousi bussiin, laski kädet syliinsä, käänsi kämmenet ylöspäin. Sydän voi särkyä monta kertaa, hän ajatteli. Kun on asioita, jotka eivät sydämeen mahdu, se menee rikki. Lihaisa aukeava ja supistuva nyrkki rinnassa repeää, eikä koskaan palaa ennalleen. Sitä painuu lysyyn kivusta ja näkee paljaat puunjuuret, jotka sade on huuhtonut mullasta esiin, juurten välissä kuivia lehtiä, kosteassa kompuroiva muurahainen. Hajoilevan taivaan sirpaleet ropisevat niskaan.
Ja niitten pitääkin ropista.
Niin kuuluu olla, särkynytsydämisen kuuluu hautautua ja nukkua tuhat vuotta, yli valoisan kevään, yli kuhisevan kesän, yli syksyn kuuraisten iltojen, ja talven lumen alla, sillä hänen sydämeensä ei mahdu mitään, sen pitää kasvaa ehjäksi taas.
Sellaisilta repeämisiltä ja ehjäksi kasvamisilta ei voi suojautua, kun elää elämää."
Tässä on mielestäni kirjan hieno sanoma, niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin.
torstai 29. lokakuuta 2015
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Kirjan vankina
Olen nyt ollut viikon kirjan vankina. Iida Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta otti minut panttivangikseen, ja olen vasta nyt lukemista vastaan vapautunut. Huh!
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
tiistai 6. lokakuuta 2015
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi"
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi,
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)