Olipa kaunis ja runollinen kirja, kuin pulahdus viileään veteen! Tyynnyttävä ja viisas, taattua laatulukemista. Kyseessä on Joel Haahtelan romaani Marijan rakkaus (Otava 2024). Haahtelalla on uskollinen lukijakunta, johon minäkin kuulun. Se osaa odottaa lukukokemusta, jolla on syvästi hengellinen ja taiteellinen ulottuvuus, jokin mysteerin tapainen.
Romaanin minäkertoja, kirjailija, tapaa Triesten juna-asemalla nuoruudenrakastettunsa Marijan, 25 vuoden jälkeen. Tuo Prahassa (Melnická-kadun hotellissa) koettu kaksiviikkoinen kipeänsuloinen rakkaus on inspiroinut esikoisteoksen kirjoittamista ja johtanut kirjailijanuraan. Marija, joka katosi selittämättä, on jälleen kerran Haahtelan salaperäinen femme fatale, eräänlainen saavuttamaton naisihanne, joka kenties todellisuudessa onkin toinen.
Marijan rakkaus -romaani on kirjailija- ja maalaustaideviittauksia täynnä (ihanaa). Päähenkilö on kuullut, että kaikki Triestessä kerran majailleet (mm. Kafka ja James Joyce) palaavat kuolemansa jälkeen takaisin kaupunkiin ja vaeltavat sen syrjäisimmillä sivukaduilla hiljaisina kevätöinä. Paine kirjoittaa kasvaa liian suureksi, ja kirjailija päättää matkustaa Roomaan ja törmää Marijaan, joka on taidehistorioitsija. Marijan kautta kirjailija (ja lukija) perehdytetään mm. Cavallinin Viimeiseen tuomioon, Fra Angelicon Marian ilmestykseen ja ns. Noli me tangere - aiheisiin maalauksiin.
Paitsi taiteen suurta merkitystä Marijan rakkaus käsittelee myös muistoja ja aikaa. Päähenkilö viettää Marijan kanssa Roomassa aikaa ja kirjoittaa. Hän tuntee olevansa kuin hidastuneen ajan taskussa; kuin Antonionin tai Tarkovskin elokuvien unettavassa lumouksessa, siinä joka kuluttaa surun pois ja rauhoittaa hetkeksi perimmäisen kaipuun. Kuin rakastamissaan kotimuseoissa, ajan ulkopuolelle pudonneissa saarekkeissa, jotka lohduttavat pölyisellä muuttumattomuudellaan. Kuin menneiden aikojen kirjailijoiden ja kuuluisuuksien asuinpaikoilla, joissa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa. Kertoja uskoo, että on tiloja, jotka eivät pysy todessa eivätkä kuvitelmassa, jonkinlaisia häilyvän todellisuuden hetkiä. "Aika laskostui päällekkäin ja elimme yhtä aikaa kaikissa elämämme tapahtumissa ja vain pieneltä osin tässä hetkessä. Ruumis kulki maailmalla, mutta mieli jätti palasia jälkeen, ripotteli niitä kuin leivänmuruja polulle. Eikä aika kadonnut mihinkään."
Miksi ja mitä Marija pakeni? Onko todellisuuden Marija kuvitelmien veroinen? Onko kahden aikuisen suhde mahdollinen nykyhetkessä? Näihin kysymyksiin lukija saa vastauksen mutta kirjailijalle menneisyyden huoneen tavoittaminen on merkityksellisintä:
"Ja sana sanalta, lause lauseelta ja sivu sivulta näin huoneen tarkemmin, löysin lisää yksityiskohtia ja huomasin kuinka ne alkoivat yhdistyä toisiinsa, kutoa sisäänsä elämää. Sillä tavoin huone ja maailma loivat hitaasti itseään, ja minä tiesin, että jos jatkaisin kärsivällisesti, sana sanalta ja lause lauseelta, kaikki vahvistuisi ja olisi enemmän olemassa, ja jonakin hetkenä kirjoittaisin paperille kynnyksen, jonka yli pystyisin astumaan, kevyesti, helposti, ilman tuskaa."
Joel Haahtela Marijan rakkaus 2024
