Nyt on viimeinenkin runosvengiläinen lähtenyt pesästä. Leena Sainion runokirja Särmää serenadissa julkistettiin eilen, ja runot ovat lähteneet lentoon, maailmalle. Kirjoittaja ei ole untuvikko vaan joutsen, jonka komeaa lentoa on ilo seurata. Runokirja on kuvitettu Leenan omin hienoin akryyli- ja vesivärimaalauksin. Kustantaja on Pesä Kustannus, ja erittäin onnistuneesta graafisesta suunnittelusta vastaa Rosetta Versos (Zoila Forss).
Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.
Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!
Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.
Keitä he ovat? -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno. "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.
Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.
lauantai 4. toukokuuta 2019
keskiviikko 1. toukokuuta 2019
Joutsenlaulua, osa 2
Joutsenlaulua on Otto Mannisen symbolismia edustava runo, joka viittaa myyttiin, jonka mukaan joutsen laulaa vain kerran, kuollessaan. Runo kuvastaa vertauskuvallisesti taiteilijan luomistyötä, itsensä uhraamista taiteelle, elämän hinnalla. Vain tuskan kautta taiteilija pystyy luomaan. Elämä kuolee, taide voittaa. Tällä runolla on tärkeä osa kolmannessa dekkarissani Runoilija ja vaarallinen muusa.
Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen. Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.
Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).
Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan. Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.
Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.
Joutsen on dekkarissani myös muuten esillä. Aava Meri menee balettiin katsomaan Joutsenlampea, jonka pääroolissa, Odettena ja Odilena, tanssii hänen naapurinsa, Kansallisbaletin lumoava tähtitanssija Daniela Vuorio. Prima ballerinassa itsessään on myös kaksi puolta: kurinalainen ja työlleen omistautuva tanssija sekä eroottisella viehkeydellä leikittelevä nainen. Toinen baletti, Pavlovan ja Plisetskajan unohtumattomasti tanssima Kuoleva joutsen, osoittautuu kohtalokkaaksi joutsenlauluksi.
Joutsenlaulua-runon lisäksi kirjassani on tuttuun tapaan myös paljon muita runoja. Kannessa on balettitanssijan lisäksi kuva kymmenestä kynttilästä. Kymmenen pientä kynttilää on runokuvaelma, jota itse olin aikoinani esittämässä yhdeksän muun tytön kanssa kansakoulun toisella luokalla koulumme kuusijuhlassa. Kirjan tapahtumia kuljetetaan tuon monisäkeisen runon avulla eteenpäin (kynttilät sammuvat yksitellen, kuka mistäkin syystä).
Aava Meri, dekkarin yksityisetsivä, menee runokurssille opettelemaan runontekoa. Opettajana toimii vaativa ja säälimätön runoilija Sebastian Kaunisto, jolla on luurankoja kaapissaan. Kurssilaiset joutuvat perehtymään yöhön, tuohon demonien ja viettien arvaamattomaan aikaan. Aava vaeltaa yöllisillä kävelyretkillä, koska ei saa nukutuksi. Rivitalossa on liikkeellä pahoja voimia, jotka valvottavat. Ja sitten yllättäen yksityisetsivän työ laajeneekin kahden naisen etsivätoimistoksi, joka ratkoo synkeää rikosta.
Lumen ja kukkien jälkeen olen kolmannessa dekkarissani siirtynyt kiviin. Kävin elokuussa Helsingin Kalevankadun Somsolassa kivikurssilla, joka oli todella inspiroiva. Kivistä saamaani tietoa siirtyi dekkariini. Kivet värähtelevät ja nostavat energiatasoja. Kivettyminen merkitsee myös suruun jähmettymistä. Suru läheisen kuolemasta on yksi juonne dekkarissani.
Myös nuket, kuu, teen juominen, kaksoisolennot, peili, unet ja jopa ilmastonmuutos ovat löytäneet dekkariini. Filosofiasta vastaavat Aurelius eli stoalaisuus, Levinas ja wu wei. Kaikki itseäni kiinnostavia juttuja, joten ei ihme, että kuljetin ne mukaan. Hieman on myös pohdintaa muistoista ja kirjoittamisesta. En kutsuisi tätä sekasotkuksi vaan prismaksi, jonka särmät heijastelevat todellisuutta (ja fiktiota) monipuolisesti. Tähän hymiö :D Toivottavasti tämä dekkari ei jää omaksi joutsenlaulukseni eli viimeiseksi. Joitain ideoita seuraavaan on jo mielessä, mutta hiljaa hyvä tulee.
Joutsenlaulua, osa 1
Astrid Swanin omaelämäkerta Viimeinen kirjani (Kirjoituksia elämästä) on kaunis ja koskettava. Se on tunteisiin menevä olematta sentimentaalinen ja hienostuneen melankolinen välttäen banaaliuden. Tyyli on kaunokirjallinen, näkökulma älykäs ja pohtiva. Sen rytmissä tuntee rauhallisen hengityksen ja sydämenlyönnit. Nautin joka sanasta ja lauseesta.
Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten. Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan. Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:
"Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "
Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.
Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä. Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.
Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:
"Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."
Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.
Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin. Hän kuvailee myös luomisprosessiaan. Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.
Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.
Viimeinen kirjani päättyy lukuun Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten. Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan. Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:
"Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "
Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.
Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä. Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.
Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:
"Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."
Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.
Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin. Hän kuvailee myös luomisprosessiaan. Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.
Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.
Viimeinen kirjani päättyy lukuun Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)