Äkkiseltään luulisi, ettei kahdeksankymppisen kirjallisuusmiehen, Pekka Tarkan, muistelmakirjalla Onnen Pekka ja Riikka Pulkkisen romaanilla Lasten planeetta ole mitään yhteistä, mutta niinpä vain onkin. Kummankin kirjoittajat ovat syvällisiä pohtijoita, intohimoisia rakastajia, suvereeneja kirjoittajia ja kirjallisuuden puolestapuhujia. Yhteiskunnallinen ulottuvuuskin löytyy molemmista.
Riikka Pulkkisen Lasten planeetta on viiltävän paljas analyysi avioerosta. Kirjan mottona on katkelma Don DeLillon romaanista Valkoinen kohina, jossa minäkertoja ja hänen rakastettunsa Babette kertovat toisilleen kaiken. Tämä toimii Lasten planeetan Frederikan parisuhteen esikuvana ja ideaalina, jota ei voi saavuttaa ja joka ehkä rikkoo suhteen. Frederika on kirjailija, miehensä Henrikin mukaan yksi vitunmoinen sepittelijä, jonka pyrkimys aukottomaan tarinaan (valheellisuudesta, vallankäytöstä ja toiset varjoon jättämisestä piittaamatta) on tärkeintä. Ehkä tämä on kirjoittavan naisen (ja miehen) dilemma ylipäätään. Onko mahdollista elää täydesti ja samalla analysoida ja määritellä kokemansa, vangita kaikki mahdollisimman täsmällisesti sanoihin? Kirjoittaminen on kohtalo, intohimo, älyllinen nautinto vailla vertaa ja samalla taiteilua trapetsilla, planetaarisessa yksinäisyydessä, aina vaarassa pudota.
Lasten planeetta kertoo myös rakkaudesta lapseen (kirjan suloisimmat ja runollisimmat kohdat), kolmesta sisaresta ja neljän tytön ystävyydestä. Frederika-äiti ja tytär katselevat iltaisin vessapaperikaukoputkella taivaalle, toisiin planeettoihin. Samalla äiti kertoo iltasatua avaruusponista. Toinen romaanin fantasiataso syntyy, kun Pelon historia -nimisissä luvuissa kerrotaan Frederikan sisaren Julian psykoosista. Julia näkee yhtäkkiä maailman armon, rakkauden ja lohdullisuuden näkökulmasta. Hänelle kaikki tarkoittaa jotain. Psykoosi rinnastuu rakkauteen, kirjallisuuteen, kirjoittamiseen: "Kukin teema esittäytyy ensin pienissä yksityiskohdissa kunnes ilmestyy selvemmin näkyviin ja varioituu eri muodoiksi kertomuksen edetessä, kunnes päästään finaaliin, kuin sinfoniassa, jossa tuhon ja pelastuksen mahdollisuus mittelevät keskenään ennen kaiken kokoavaa katharsista." Ihminen taiteilee trapetsilla, hulluuden ja normaaliuden välissä; on vain pienestä kiinni, suistuuko hän pimeyteen.
Frederika parantaa maailmaa ystäviensä kanssa keskustelemalla. He ovat huolestuneita planeetta Maan ongelmista ja maailmanlopun skenaarioista. Ihmiset ovat kuin lapsia: he eivät tajua, mitä pahaa tekevät. Siitä tulee romaanin nimi Lasten planeetta. Toisaalta kirjan nimi merkitsee myös toivoa: ehkä tulevaisuuden lapset pelastavat planeettamme. Pulkkisen romaani on vakava mutta myös sävyiltään rikas. Raastavan tarkan pohdinnan ja fantasiafabuloinnin lisäksi siitä löytyy huumoria ja itseironiaakin.
Juuri huumori teki Pekka Tarkan muistelmateoksessa Onnen Pekka minuun vaikutuksen. Korkeaan ikään ehtineenä voikin tarkastella menneisyyttä lempeästi ja suvaitsevasti (ilkikurinen) hymy suupielessä karehtien. Toki kirja on paljon muutakin: suuria linjoja, tarkkaa ajankuvan analyysiä, kulttuurihistoriaa viisikymmenluvulta nykypäivään. Muun muassa kirjasotien selostus sai miettimään, miten erilainen yhteiskunta on nyt. Voisiko kirjasotia vielä syttyä? Voiko kirjallisuudella vielä olla yhteiskunnallista merkitystä? Onnen Pekassa minua viehättivät myös hauskat anekdootit erilaisista tapahtumista ja ihmisistä. Harvoin olen (oma)elämäkertaa lukiessani saanut yhtä paljon hihitellä.
Muistan Pekka Tarkan Helsingin Yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitokselta, joka sijaitsi 1970-luvulla vielä Liisankadulla, sekä opettajana että työtoverinakin, kun työskentelin runsaan vuoden laitoksen kirjastoamanuenssin (Leena Krohnin) sijaisena. Tarkka mainitsee teettäneensä okranvärisestä huonekalusametista takin ja housut, jotka hänellä oli yllään, kun hän toimi kirjallisuuden praktikumin vetäjänä. Muistetaan! Kirja on täynnä eläviä, mielenkiintoisia ja uskomattomia yksityiskohtia. Mikä norsun muisti kirjoittajalla on! Kiinnitin huomiota myös siihen, miten aistivoimaista muistelmien teksti on; varsinkin kirjoittajan hajuaisti tuntuu olleen omaa luokkaansa. Tyylilajien vaihtelevuuden takia muistelmia oli kiva lukea. Onnen Pekka ei todellakaan ole mikään pompöösi omaelämäkerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti