Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin postuumisti julkaistu kokoelma (suomentajana Kristiina Drews). Kirjan alussa on sekä Lydia Davisin että Stephen Emersonin esittelyt ja analyysit Berlinin novelleista ja tyylistä, joita kumpikin ylistää. Lukija ryhtyy siis sangen suurin odotuksin paneutumaan näihin "sähköisiin", yllätyksellisiin ja "säpinää" täynnä oleviin tarinoihin.
Lucia Berlin itse eli sangen värikkään elämän, johon mahtui sekä etuoikeutettua hienostoelämää että alkoholisoituneen yksihuoltajan arkea erilaisissa hanttihommissa. Hän siis todella eli elämän, josta saattoi kirjoittaa. Hän kuvaa kohtaamisia pikapesulassa, siivoojan ja ensiapupolihoitajan työtä, lapsuutta nunnakoulussa, kummallisia sukulaisuussuhteita, sukeltamaan opettelua, sairautta, vanhenemista. Mutta ei tietenkään kaikista, jotka elävät värikkään elämän, tule kirjailijoita. Tai hyviä ja koskettavia kirjailijoita. Lucia Berlin on sekä taitava että koskettava.
Taitavuus piilee luonnollisesti tyylissä. Rytmi on elävää ja vaihtelevaa. Berlin on tarkka havainnoija ja hyvä kuuntelija. Kertomuksten maailma on enimmäkseen ruman realistinen, mutta väliin mahtuu sekä yllättävää kauneutta että mustaa huumoria. Alkusanoissa kerrotaan, että Lucia Berlin piti Anton Tsehovia esikuvanaan. Viileä etäisyys yhdistyneenä myötätuntoon, konkreettiset yksityiskohdat ja taloudellinen ilmaisu yhdistävät näitä kahta mestaria. Tarinoista välittyy aito kerronnanilo, ja lukija kokee tulleensa palkituksi ajatellessaan kirjan suljettuaan: -Sellaista se elämä on, ihanaa ja kamalaa.
Vietin juuri viikon Lanzarotella, ja matkalukemisenani oli tämä kirja. Lanzaroten villissä tulivuorimaisemassa oli jotain samaa rouheutta ja sykähdyttävyyttä kuin Berlinin tarinoissa.
Oli minulla mukana toinenkin kertomuskokoelma eli Anna Gavaldan Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja (suomentanut Lotta Toivanen). Ensin ajattelin, että voi ei, olisi pitänyt lukea kirjat käänteisessä järjestyksessä, sillä Gavalda vaikutti ensialkuun pinnalliselta ja liian kevyeltä. Mutta ensivaikutelma oli todellakin vain pintaa, ja Gavaldakin pystyi koskettamaan. Eivät tosin ihan sielunsiskoksia olleet nämä Berlin ja Gavalda mutta ainakin serkuksia tai pikkuserkkuja.
Gavaldan seitsemän novellin ympäristönä on enimmäkseen Pariisi. Niitä yhdistää se, että kaikissa on minäkertoja. Tällä tavoin kertomuksiin tulee intiimi sävy, ja lukijalle ikään kuin uskoudutaan, kerrotaan salaisuuksia. Erittäin viehättävää. Ääneen pääsevät älykäs ja rempseä lähiömimmi, yksinhuoltajaäiti, lapsensa ja koiransa menettänyt rekkakuski, kaksi isää, tehtaanomistaja ja kolmekymppinen nuorimies. Tarinat ovat sekä ranskalaisen elegantteja että koskettavia. Ja tietysti niissäkin on yllättävä loppu, ja lukija nauttii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti