Vuosi alkaa olla lopuillaan, mutta on vielä kirjoitettava kirjasta, joka lumosi ja liikutti. Tomi Kontion runokirja Saattaa, olla on niin kaunis ja koskettava, että siitä on vaikea kirjoittaa, kuten runoudesta yleensäkin. Runous pakenee määrittelyjä ja kiinniottoa, koska se itse yrittää antaa sanat sellaisille kokemuksille, joita on vaikea sanallistaa.
Luin neljä arviointia kirjasta, koska halusin katsoa, miten muut ovat onnistuneet kuvaamaan Kontion runokirjan herättämiä tunteita. Kaikki ovat olleet haltioissaan, kuinkas muuten, ja arvioinnitkin ovat olleet silkkaa runoa ja kielen kauneutta tulvillaan. Onpa ihanaa, että on ilmestynyt runokirja, joka saa aikaan niin voimakkaita lukukokemuksia!
Tuli tunne, että haluaisin kertoa omasta lukukokemuksestani vähemmän runollisesti. Miten mahtaa onnistua? Saattaa, olla kertoo läheisen kuolemasta, siitä, miten tämä on kuoltuaan läsnäolevampi kuin eläessään. Siitä, miten vaikea elämässä on päästä toisen lähelle, vaikka ihot koskettaisivat toisiaan ja vaikka kaksi sulautuisi yhdeksi. Rakkaus ja kuolema, pimeä ja valo, talvi ja kesä sekoittuvat. Rakkaus ei synny eikä elä tyhjiössä vaan samassa maailmassa kuin mekin. Siinä maailmassa, jossa on myös rumuutta, väkivaltaa ja kuolemaa. Elämässä, samoin kuin runon kirjoittamisessa, voi vain tavoitella, jotain, aina löytämäisillään.
Kömpelöitä ovat sanat, kun yrittää sanoa jotain kokonaisesta runoteoksesta, josta on suuresti viehättynyt. Runoja pitää kypsytellä mielessään, tutkistella sydämessään. Sanoille pitää antautua, kuunnella niiden musiikkia ja jälkikaikuja. Lopuksi en lainaakaan kokonaista runoa vaan säkeitä, jotka menivät ihoni alle.
Me kuolemme, me rakastamme,
sinä, kuuta jyrsivä pimeys,
sinä, tähdet murskaava valo,
----
Ja kun pimeä tulee, rakkaani,
silmäsi majakat sammuvat
ja alkaa haaksirikkoisten aika.
---
nähdä on niin vähän,
sanoa niin vähän, kirjoittaa
kuin tyhjää rakentaisi, tyhjää.
---
ja talvessa, joka kasvatti valkoista viljaa pellolle
ja sulki järvet kuin vainajan silmät.
---
Kun muistiton lumi sataa,
kun viima piiskaa
vaikeroivia metsiä.
---
Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.
jne.jne. loputtomiin lumousta ja sanojen lumoa .......
Oli muistaakseni Sibelius, joka lausui tuon "Elämän paatoksesta älä hellitä!" :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti