Tuuli Salmisen Surulintu on kirja surusta, kauniisti ja taidokkaasti kerrottuna. Kuolema on asettunut taloksi ja odottaa kärsivällisesti kruununhakalaisessa arvokodissa. Se lähenee päivä päivältä, samalla kun ympyrän muotoon asettuneet linnut veden päällä vähenevät, uni unelta kuolevan kirjailijan, Jaakob Karan, suljettujen silmien takana.
Kirjan päähenkilö on Jaakob Karan vaimo Ellen, jonka murheellinen menneisyys on tehnyt hänestä omaa varjoaan säikkyvän surulinnun. Kirjailijan elämän kaksi muuta tärkeää naista ovat sisar Rhea ja tämän tytär Miriam. Kolmen naisen välit ovat huonot, vaikka Jaakob toivoisi heidän lähentyvän. Lisäjännitteitä kirja saa pinnan alla väijyvistä salaisuuksista, jotka loppua kohden paljastuvat. Lukija mieltyy Jaakobiin, eikä voi aluksi ymmärtää, miten hän voi olla naimisissa niin kummallisen ja kylmän naisen kanssa kuin Ellen. Mutta vähitellen lukija alkaa ymmärtää Elleniä ja lopussa jopa toivoo hänelle hyvää.
Tarina on kiinnostava monimutkaisine ihmissuhteineen ja kirjailijantyön kuvauksineen, mutta se, mikä (taas kerran) teki Surulinnusta vaikuttavan lukukokemuksen, oli kirjailijan tarkka, havainnollinen ja paikoin runollinen tyyli. Se veti mukaansa ensi riveiltä asti ja sai toivomaan, ettei kirja koskaan päättyisi. Ja lopulta jätti jälkeensä haikean, surumielisen ja kevyen olon.
HS:n nuori mieskriitikkokin piti kirjasta muttei sen nimestä. Surulintu-nimi liittää kuitenkin kirjan suomalaiseen luonnonrakkauteen ja kansanrunouteen. Kantelettaren lyyristen runojen lintuvertaukset kuvastivat kodittomuutta ja orpoutta. Surulinnusta mieleeni tulivat tutut kansanrunon säkeet: alahalla on allin mieli, uiessa vilua vettä. Kalevalassa alli on Tuonelan joutsenen rinnakkaisnimi, ja vertauskuvallisesti se tarkoittaa nuorta neitoa. Mikä olisi sopivampi ja suomalaisempi nimi sydämensä särkeneelle tytölle kuin surulintu? Tytölle, jonka elämää suru ja kuolema on varjostanut pienestä pitäen.
Kirjassa oli lukuisia koskettavan kauniita kohtia. Lainaan tähän lopuksi niistä yhtä:
"Jos tietäisin, että joskus ajalla on taipumus laskostua lähes symmetrisille taitoksille, näkisin parin vuosikymmenen taakse, hetkeen, joka ulkopuolisesta saattaisi näyttää identtiseltä tämän hetken kanssa. Näkisin takkutukkaisen tytön, joka ei näytä Elleniltä. Tytöllä olisi värikkäät puuhelmet kaulassaan, ja hänen vieressään istuva mies katselisi hänen profiiliaan. Kuulisin saman kuin nyt, seinän takana asuvan miehen soittamassa haitaria. Mies olisi vielä nuori, hänen vaimonsa istuisi vieressä ja kuuntelisi soittoa. Jos avaisin ajan pehmeästi taittamat laskokset, näkisin auringon, joka rohkeudellaan värittäisi lintujen pyrstösulat kultaisista miltei valkoisiksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti