torstai 9. marraskuuta 2017

Jälleenrakentajien lasten monet äänet

Luin mielenkiintoisen ja erittäin koskettavan kirjan sotienjälkeisestä Suomesta lapsen silmin. Kävin Kirjamessuilla kuuntelemassa, kun Anna Kortelainen haastatteli Jälleenrankentajien lapset -kirjan tekijöitä, Antti Malista ja Tuomo Tammista.  Yleisö koostui ikäisistäni eli 50-luvulla syntyneistä ja kymmenkunta vuotta vanhemmista eli 40-luvulla syntyneistä seniorikansalaisista. Kaikki kuuntelivat keskittyneesti ja vakavissaan.

Lasten näkökulman tavoittamiseksi kirjan tekijät keräsivät laajan lähteistön, joka koostuu sekä lasten itse tuottamista aikalaisaineistoista että sodanjälkeisestä lapsuutta koskevasta muistitiedosta.

Etsin kirjasta jotain tuttua ja samastuttavaa, omalle ikäpolvelleni ominaista. Löysinkö?  Kyllä ja en. Kirjan haastatelluista valtaosa oli lapsia 40-luvulla, itse olen syntynyt 50-luvulla, jolloin sodan vaikutus ei enää ollut niin suuri. Vanhempani, joiden kummankin nuoruus kului rintamalla, kertoivat kyllä nuorena sotilaana ja lottana toimimisesta, mutta leppoisasti ja viisaasti, kauheudet sensuroiden. Jo edesmennyt isäni oli lempeimpiä ja hienoimpia  tuntemiani miehiä.

Kuten kirjan tekijätkin painottavat, sotienjälkeisen ajan lapset eivät ole mikään yhtenäinen ikäluokka. Erottavia asioita oli enemmän kuin yhdistäviä. Kaikkien isät eivät palanneet sodasta ollenkaan, osa palasi fyysisesti tai henkisesti invalidisoituneina. Jotkut isät eivät osanneet tai halunneet puhua kokemuksistaan tai tunteistaan ja näkivät sitten painajaisia ja hukuttivat murheensa alkoholiin. Osa lapsista sai kärsiä aikuisten arvaamattomasta väkivallasta.

Yhteisenä kasvatusihanteena sodan aikana ja sen jälkeen oli lasten kannustaminen itsenäiseen pärjäämiseen ja ongelmien omaehtoiseen ratkaisemiseen. Osa lapsista joutui tekemään raskasta työtä esim. maatiloilla vanhempiaan auttaen. Aikuisilla ei usein ollut aikaa tai halua kohdata lapsiaan ja heidän huoliaan. Tämä oli asia, jota useat kirjan muistelijoista pitivät kaikkein murheellisimpana. Puhumattomuus ja torjuva, etäinen käytös satutti ja aiheutti ahdistusta. Aikuiset halusivat katsoa eteenpäin, eikä tunteita tai pelkoja, omia tai lasten, osattu tai haluttu käsitellä. Lapsia ei nähty aikuisten tukea tarvitsevina yksilöinä vaan ihanteena oli tottelevainen ja sopeutuva lapsi.

Kasvatusmenetelmänä oli usein ruumiillinen kuritus tai sillä pelottelu. Lastenhoito-ohjeissa varoteltiin liiallisesta hellyydestä, joka estää ja hidastuttaa lapsen kehitystä. Erittäin puhutteleva on kirjassa taulukko lasten kasvun ja kehityksen tarpeista ja kehistyshaasteista 1940-1950-lukujen Suomessa. Kyllä nykyihmisen silmät pyöristyvät hämmästyksestä sitä lukiessa. Mutta aikakin oli erilainen, samoin kuin käsitykset siitä, millainen lapsen tuli olla.

Kirjassa kerrotaan, miten valtaosa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla syntyneistä lapsista muistaa lapsuutensa hyvin valoisana. Nykypäivänä 1950-luku näyttäytyy usein kultakautena, jolloin Suomi alkoi nousta sodan tuhkasta entistä ehompana ja jolloin optimistiset, yhteisöllisyyttä korostavat tuulet alkoivat puhaltaa ja vauraus lisääntyä. Lapsia oli paljon ja leikkitovereita löytyi. Kirjassa mainittuja leikkejä (esim.kymmenen tikkua laudalla, peili, tervapata, viimeinen pari uunista ulos) muistan minäkin leikkineeni. Lapset saivat olla aika vapaasti, mikä osaltaan vaikutti pärjäämisen tunteeseen. Toisaalta lasten odotettiin selviytyvän itsekseen ja ratkaisevan itse omat ongelmansa.


Kirjassa tuodaan esiin myös muistamiseen liittyviä ongelmia. Muistelussa on kysymys aktiivisesta asioiden yhteyksien jälleenrakentamisesta eikä pelkästään joskus tapahtuneen muiston mieleen palauttamisesta. Muistellessaan ihminen myös tulkitsee ja antaa muistolle uusia merkityksiä nykyhetken näkökulmasta käsin. Saman perheen sisarukset  saattavat muistaa asiat kukin omalla tavallaan, eikä tämä tarkoita, että yksi muistaisi väärin ja muut oikein. Tärkeä havainto on, että kirjassa ei ole kyse vain siitä,  mitä jälleenrakentajien lasten lapsuudessa on todella ja tarkalleen ottaen tapahtunut. Tärkeintä on se, mitkä asiat he ovat itse kokeneet tärkeiksi ja miten nämä asiat ovat vaikuttaneet heidän myöhempään elämäänsä.


Toinen tärkeä havainto on, että kukaan kirjan muistelijoista ei ajatellut, etteivät vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Heillä vain ei ollut aikaa tai kykyä näyttää sitä. Päällimmäinen tunne vanhempia kohtaan on jonkinlainen ymmärrys. Ymmärretään isän sotakokemukset ja äidin raskas työtaakka.

Jälleenrakentajien lapset on hieno kirja, tunteisiin menevä. Opin siitä paljon, itsestäni, omasta sukupolvestani ja vanhempieni sukupolvesta, vaikka kirjan esiinnostama todellisuus ei olekaan yhdenlainen vaan  moniääninen. Oli mukava saada tietoa, millainen on ollut se Suomi, josta 1950-luvulla syntyneet ja sodan varjossa kasvaneet  ovat lähtöisin.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti