Astrid Swanin omaelämäkerta Viimeinen kirjani (Kirjoituksia elämästä) on kaunis ja koskettava. Se on tunteisiin menevä olematta sentimentaalinen ja hienostuneen melankolinen välttäen banaaliuden. Tyyli on kaunokirjallinen, näkökulma älykäs ja pohtiva. Sen rytmissä tuntee rauhallisen hengityksen ja sydämenlyönnit. Nautin joka sanasta ja lauseesta.
Viimeinen kirjani -teoksen kirjoittaja on aina halunnut olla kirjailija. Hän on lukenut paljon ja kirjoittanut runoja, lauluja ja päiväkirjaa. Saadessaan diagnoosin parantumattomasta sairaudesta hän päättää vihdoin toteuttaa haaveensa. Hän aloittaa kirjansa tapahtumien keskeltä, rikkinäisenä, pelokkaana, vihaisena mutta kuitenkin elämästä innostuneena. Hän kokee piilotelleensa lauluissaan ja haluaa nyt tutkia tähänastista elämäänsä kuolemaa vasten. Kirjoittaminen merkitsee liikettä pysähtymisen ja vaikenemisen sijaan. Kirjoittaja kokee itsekin olleensa kuin tuuli, jolle menneisyyden pysähdykset ja mustat aukot ovat hetkellisiä. Mutta myös pimeys on olemassa:
"Pimeyden ja tuulen välissä on todellisuuteni. Sen täytyy olla. Jotakin, mikä on ikuisesti liikkeessä. En voi välttää surua, kipua ja vihaa. En voi olla lamaantumatta, masentumatta ja toimimatta typerästi. Mutta kun elän, teen paljon sellaista, missä haavat ja arvet eivät ole pääroolissa, eivätkä edes sivuroolissa.
Luovun ajatuksesta, että sysipimeys on hallittavissa oleva voima, joka on uhannut minua menneisyydessä. Ei se ole. Se on aaltoa, se on liikkeessä ja se vaikuttaa. Elämä ei ole hallinnassani. Mikään ei ole. "
Viimeinen kirjani on jaettu osiin teemojen mukaan. Teemoja ovat mm. säröt, taiteilijuus, rakkaus, äitiys, sairaus. Se ei etene kronologisesti, vaan ikään kuin spiraalin tavoin: teemoihin palaten ja niitä syventäen. Swan on sydäntä särkevän paljas ja rehellinen; hän haluaa kertoa esimerkiksi kaunistelematta turvattomasta ja pelottavasta lapsuudestaan alkoholismin ja mielisairauden varjossa sekä rikkinäisestä nuoruudesta, joiden aikana hän koki olevansa näkymätön. Toisaalta pieni tyttö on jo varhain valmistautunut olemaan taiteilija. Hän on varma kutsumuksestaan, ja musiikin tekeminen muuttuu nuorena päämäärätietoiseksi. Alusta asti tuleva taiteilija haluaa vallan määrittää itsensä.
Swan tutkii sukuaan ja löytää taakkasiirtymiä ja osattomuutta, joka merkitsee samaan aikaan kuulumista moneen paikkaan ja kuulumattomuutta mihinkään. Ylisukupolvista reikäistä hiljaisuutta. Isoisän takana kulkee musta viitta, näkymätön, raskas ja tukahduttavan pimeä. Swan ei usko lineaariseen ajankuluun eikä vaikuttimien yksisuuntaisuuteen. Häntä kiinnostaa lapsuudenkokemuksia enemmän se, mitä hän kuljettaa mukanaan ja miksi; mitä merkityksiä hän niille antaa. Muistot pieniksi palasiksi pirstaloituneina ja uudelleen järjesteltyinä rakentavat sen, mitä voi hahmottaa tässä hetkessä. Suvussa on myös taiteilijoita, esimerkiksi isotäti Astrid.
Parikymppisenä Swan muutti pois kotoa:
"Olin patsaaksi muuttuva lasinainen, jonka jäänsininen silkkimekko liehui riekaleina tuulessa. Silkkiriekaleet olivat siteitä menneisiin tapahtumiin, kipuihin ja vääryyksiin, rakkauteen ja ihmisiin. Sain seisoa itsekseni, irrallaan ja omalla jalustallani, mutta se ei ollut mitään oikeaa etäisyyttä, sillä sieltä näin rakkaimpieni tuskan ja surun ja kivun ihan samalla tavalla kuin lapsenakin."
Vapauden hinta on masennus. Lojaalisuus säilyy.
Taide ja keikkailu ulkomailla mahdollistavat lisää irtiottoja. On kiinnostavaa lukea Swanin tiestä taiteilijaksi. Täytyy ihailla hänen rohkeuttaan ja uskoa itseensä. Hän on sekä säveltäjä, sanoittaja, esiintyjä ja kirjoittaja. Ja välillä oma managerinsakin. Hän kuvailee myös luomisprosessiaan. Oma perhe tuo tasapainoa. Aviomies, muusikko hänkin, ymmärtää ja tukee. Elämää rikastaa myös kaksi lasta: yksi yhteinen ja toinen miehen ensimmäisestä liitosta.
Sairaudesta ja kuolemasta Swan kirjoittaa tietysti paljon. Hän kokee, että sairastaminen antoi hänelle luvan miettiä, mitä haluaa. Se pakotti madaltamaan odotuksia, nauttimaan perheen yhteisestä ajasta ja hymähtämään jatkuvalle epäesteettiselle muutokselle, väsymykselle ja aikaisempien odotusten pikkumaisuudelle. Se opetti, että elämässä on kyse virheiden, säröjen, puutteiden ja surujen kanssa olemisesta - jatkuvasta muuttumisesta ja ikuisesta keskeneräisyydestä.
Viimeinen kirjani päättyy lukuun Jälkeeni. Siinä Swan kuvittelee, miten aviomies ja lapsi jatkavat elämää ilman häntä. Hän muuttuu vähitellen tarinaksi, hahmoksi, joka elää läheisten muistoissa ja tavaroissa, tavoissa ja yllättävissäkin tilanteissa. Mutta vielä voi herätä aamulla ja nauttia elämästä.
keskiviikko 1. toukokuuta 2019
maanantai 1. huhtikuuta 2019
Kevään kirjoja
Kustantamoilla on nykyään monta julkaisuajankohtaa: syksyn lisäksi kevät ja jopa kesä. Oikeastaan uutuuskirjoja ilmestyy kaiken aikaa, mikä on kyllä lukijan hemmottelua. On varaa mistä valita. Ainoa huono puoli on, että kaikkea ei oikein ehdi lukea, ei edes tällainen oloneuvoksetar.
Jeffrey Eugenides on amerikkalainen kirjailija, jonka sanotaan olevan sukupolvensa keskeisiä kirjailijoita. Olen nähnyt hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Virgin Suicides, jonka Sofia Coppola ohjasi. Vastikään ilmestynyt novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suomentanut Arto Schroderus) on ensimmäinen kirja, johon tutustuin. Häneltä on suomennettu myös romaanit Middlesex ja Naimapuuhia.
Jokainen Oikukkaiden puutarhojen kymmenestä novellista on taitavasti kirjoitettu oma maailmansa. Mielenkiinto pysyy hereillä alusta alkaen, ja lukija haluaa kiihkeästi tietää, miten henkilöiden käy. Nuori mies etsii itseään kaukana kotoa, nelikymmenvuotias nainen haluaa tulla raskaaksi, vanha nainen pelastaa ystävänsä hoivakodista, perheenisä haluaa soittaa klavikordia keskellä ruuhkavuosia. Kaikilla on suunnitelmia, jotka harvoin onnistuvat. Kirjailijan katse on tarkka muttei säälimätön. Lempeä huumori saa ajattelemaan: - Tuollaisia me nykyihmiset olemme. Novellien tapahtumapaikkoina ovat Yhdysvaltojen eri osavaltiot, Thaimaa, Saksa, Intia, Irlanti, Englanti. Eugenidesin novellit toivat mieleen kaksi henkistä sukulaiskirjailijaa: Lucia Berlinin ja Elisabeth Stroutin, joiden novelleissa on paljon samaa.
Joel Haahtelan Adèlen kysymys on myös tämän kevään kirjoja. Sen miespäähenkilö lähtee eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun naisen tarinaa. Kirjan tunnelma on viehättävä ja raikas, surumielinenkin. Korkealla lumihuippuisten vuorten suojassa on hiljaista ja viileää. Haahtela on lumientusiasti kuten minäkin, ja kirjan aloitus on yksi kauneimpia lukemiani:
"Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa."
Kaunis on myös Aki Salmelan runokirja Eläimen varjo, joka on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Kirjoitin siitä muistiin yhden aforistisen säkeen: "Runoudessa kirjallisuus uneksii." Onpa hieno ilmaus!
Paljon on vielä kirjastosta varaamiani kirjoja tulematta. Odotan kovasti mm. Ritva Ylösen Saima Harmaja -elämäkertaa, Sally Rooneyn romaania Keskusteluja ystävien kesken, Maggie Nelsonin Sinelmiä, Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestaria, Kazuo Ishiguron Surullista pianistia, Rachel Cuskin Siirtymää.
Ja onhan kevään uutuuskirjojen joukossa myös oma dekkarini Runoilija ja vaarallinen muusa, joka on Aava Meri -sarjan kolmas dekkari ja edustaa ns. kodikasta mysteeriä (cozy mystery). Runoilija Sebastian Kauniston ympäriltä tuntuu kaikki särkyvän. Mutta onko hän murhaaja? Balettia, runoja ja muusia. Unissakävelyä, nukkeja ja rakkautta. Kiviä, teeseremonioita ja kuolemaa. Rivitalo, jonka asukkailla on synkkiä salaisuuksia. Tapahtuu murha, ja yksityisetsivä Aava Meri saa taas rikoksen ratkaistavakseen.
Jeffrey Eugenides on amerikkalainen kirjailija, jonka sanotaan olevan sukupolvensa keskeisiä kirjailijoita. Olen nähnyt hänen kirjaansa perustuvan elokuvan Virgin Suicides, jonka Sofia Coppola ohjasi. Vastikään ilmestynyt novellikokoelma Oikukkaat puutarhat (suomentanut Arto Schroderus) on ensimmäinen kirja, johon tutustuin. Häneltä on suomennettu myös romaanit Middlesex ja Naimapuuhia.
Jokainen Oikukkaiden puutarhojen kymmenestä novellista on taitavasti kirjoitettu oma maailmansa. Mielenkiinto pysyy hereillä alusta alkaen, ja lukija haluaa kiihkeästi tietää, miten henkilöiden käy. Nuori mies etsii itseään kaukana kotoa, nelikymmenvuotias nainen haluaa tulla raskaaksi, vanha nainen pelastaa ystävänsä hoivakodista, perheenisä haluaa soittaa klavikordia keskellä ruuhkavuosia. Kaikilla on suunnitelmia, jotka harvoin onnistuvat. Kirjailijan katse on tarkka muttei säälimätön. Lempeä huumori saa ajattelemaan: - Tuollaisia me nykyihmiset olemme. Novellien tapahtumapaikkoina ovat Yhdysvaltojen eri osavaltiot, Thaimaa, Saksa, Intia, Irlanti, Englanti. Eugenidesin novellit toivat mieleen kaksi henkistä sukulaiskirjailijaa: Lucia Berlinin ja Elisabeth Stroutin, joiden novelleissa on paljon samaa.
Joel Haahtelan Adèlen kysymys on myös tämän kevään kirjoja. Sen miespäähenkilö lähtee eteläranskalaiseen luostariin tutkimaan pyhimykseksi julistetun naisen tarinaa. Kirjan tunnelma on viehättävä ja raikas, surumielinenkin. Korkealla lumihuippuisten vuorten suojassa on hiljaista ja viileää. Haahtela on lumientusiasti kuten minäkin, ja kirjan aloitus on yksi kauneimpia lukemiani:
"Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa."
Kaunis on myös Aki Salmelan runokirja Eläimen varjo, joka on hänen kahdeksas runokokoelmansa. Kirjoitin siitä muistiin yhden aforistisen säkeen: "Runoudessa kirjallisuus uneksii." Onpa hieno ilmaus!
Paljon on vielä kirjastosta varaamiani kirjoja tulematta. Odotan kovasti mm. Ritva Ylösen Saima Harmaja -elämäkertaa, Sally Rooneyn romaania Keskusteluja ystävien kesken, Maggie Nelsonin Sinelmiä, Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestaria, Kazuo Ishiguron Surullista pianistia, Rachel Cuskin Siirtymää.
Ja onhan kevään uutuuskirjojen joukossa myös oma dekkarini Runoilija ja vaarallinen muusa, joka on Aava Meri -sarjan kolmas dekkari ja edustaa ns. kodikasta mysteeriä (cozy mystery). Runoilija Sebastian Kauniston ympäriltä tuntuu kaikki särkyvän. Mutta onko hän murhaaja? Balettia, runoja ja muusia. Unissakävelyä, nukkeja ja rakkautta. Kiviä, teeseremonioita ja kuolemaa. Rivitalo, jonka asukkailla on synkkiä salaisuuksia. Tapahtuu murha, ja yksityisetsivä Aava Meri saa taas rikoksen ratkaistavakseen.
lauantai 16. maaliskuuta 2019
Elio ja Oliver
Tällä kertaa elokuva ensin ja sitten vasta kirja eli Kutsu minua nimelläsi. Ensin ajattelin, että elokuva päihitti kirjan, mutta lopulta tulin siihen tulokseen, että aika tasaväkisiä olivat. Romaanin tarina ja tunnelma oli kyllä vangitsevasti saatu "käännetyksi" elokuvan kielelle. Mikä André Acimanin romaanissa sitten viehätti?
Kutsu minua nimelläsi on rakkaustarina, 17-vuotiaan älykkään ja herkän Elion ja tämän perheeseen tulevan amerikkalaisen, kaikki hurmaavan jatko-opiskelijan, 24-vuotiaan Oliverin. Tapahtumapaikka on merenrantahuvila Italiassa ja tapahtuma-aika kuusi viikkoa heinä-elokuussa vuonna 1987. Tyyli on erittäin aistillista. Kesäinen italialainen luonto, ensirakkauden hurma ja epävarmuus, rosmariinin tuoksu, kaskaiden kiihkeä säksätys, aprikoosin mehukas maku ja rakastetun iho kuvataan niin, että lukija näkee ja tuntee kaiken:
"... laakson kumpuilevat, kukkuloille nousevat pellot näyttivät lepäävän oliivinvihreässä, nousevassa udussa: auringonkukat, viiniköynnökset, laventelitilkut ja nuo kumarat ja nöyrät oliivipuut jotka kyyristelivät kuin vanhat, kyhmyräiset variksenpelätit toljottamassa ikkunasta sisään, kun me makasimme alasti sängylläni, hänen hikensä haju, joka oli minun hikeni haju, ja minun vieressäni oma miesnaiseni jonka miesnainen minä olin, ja kaikkialla ympärillämme Mafaldan huuhteluaineen kamomillantuoksu, joka oli kotimme kuuman iltapäivämaailman tuoksu."
Näkökulma on Elion, jonka ihaileva ja rakastava katse seuraa Oliveria läpi romaanin. Hän antaa Oliverin vaaleansiniselle paidalle nimen Hulmu ja saa sen lopulta omakseen, muistona rakastetustaan. Romaanin muita henkilöitä ovat Elion professori-isä ja äiti, heidän lukuisat vieraansa, naapurinsa ja palvelijansa sekä pikkukaupungin asukkaat. Tämä kaupunki B. on täynnä historiaa: sen rannalle hukkui runoilija Shelley, sen maisemat ikuisti Monet ja sen Piavejoen varrelle menehtyivät lukuisat nuoret miehet ensimmäisessä maailmansodassa.
Elokuva erosi joiltain kohdin kirjasta. Elokuva muistaakseni loppui siihen, että Elio saa puhelimessa kuulla Oliverin menneen naimisiin ja isä lohduttaa häntä. Kirjassa, sen loppupuolella annetaan ajan kulua 15 vuotta eteenpäin. Elio menee tapaamaan Oliveria yliopistolle Uuteen-Englantiin. Mikään ei ole muuttunut. Elio rakastaa yhä Oliveria:
"Niinä viikkoina, jolloin meidät oli tuona kesänä heitetty yhteen, elämämme olivat hädin tuskin koskettaneet toisiaan, mutta me olimme päässeet vastarannalle, missä aika pysähtyy ja taivas kurottaa maahan ja antaa meille annoksen sitä mikä syntymästä saakka on jumalaisesti meidän. -- Olimme löytäneet tähdet, sinä ja minä. Ja sellaista voi saada osakseen vain kerran."
Kuluu vielä viisi vuotta, ja Oliver tulee käymään merenrantahuvilassa. "Kaksikymmentä vuotta oli eilen, ja eilen oli vasta äsken tänä aamuna, ja aamu tuntui olevan valovuosien päässä." Romaani päättyy Elion toiveeseen kuulla Oliverin kutsuvan häntä nimellään. Tunteikasta muttei sentimentaalista. Lukijaa jää kaihon valtaan: miten kauniisti ja viisaasti kuvattu rakkaustarina.
Kutsu minua nimelläsi on rakkaustarina, 17-vuotiaan älykkään ja herkän Elion ja tämän perheeseen tulevan amerikkalaisen, kaikki hurmaavan jatko-opiskelijan, 24-vuotiaan Oliverin. Tapahtumapaikka on merenrantahuvila Italiassa ja tapahtuma-aika kuusi viikkoa heinä-elokuussa vuonna 1987. Tyyli on erittäin aistillista. Kesäinen italialainen luonto, ensirakkauden hurma ja epävarmuus, rosmariinin tuoksu, kaskaiden kiihkeä säksätys, aprikoosin mehukas maku ja rakastetun iho kuvataan niin, että lukija näkee ja tuntee kaiken:
"... laakson kumpuilevat, kukkuloille nousevat pellot näyttivät lepäävän oliivinvihreässä, nousevassa udussa: auringonkukat, viiniköynnökset, laventelitilkut ja nuo kumarat ja nöyrät oliivipuut jotka kyyristelivät kuin vanhat, kyhmyräiset variksenpelätit toljottamassa ikkunasta sisään, kun me makasimme alasti sängylläni, hänen hikensä haju, joka oli minun hikeni haju, ja minun vieressäni oma miesnaiseni jonka miesnainen minä olin, ja kaikkialla ympärillämme Mafaldan huuhteluaineen kamomillantuoksu, joka oli kotimme kuuman iltapäivämaailman tuoksu."
Näkökulma on Elion, jonka ihaileva ja rakastava katse seuraa Oliveria läpi romaanin. Hän antaa Oliverin vaaleansiniselle paidalle nimen Hulmu ja saa sen lopulta omakseen, muistona rakastetustaan. Romaanin muita henkilöitä ovat Elion professori-isä ja äiti, heidän lukuisat vieraansa, naapurinsa ja palvelijansa sekä pikkukaupungin asukkaat. Tämä kaupunki B. on täynnä historiaa: sen rannalle hukkui runoilija Shelley, sen maisemat ikuisti Monet ja sen Piavejoen varrelle menehtyivät lukuisat nuoret miehet ensimmäisessä maailmansodassa.
Elokuva erosi joiltain kohdin kirjasta. Elokuva muistaakseni loppui siihen, että Elio saa puhelimessa kuulla Oliverin menneen naimisiin ja isä lohduttaa häntä. Kirjassa, sen loppupuolella annetaan ajan kulua 15 vuotta eteenpäin. Elio menee tapaamaan Oliveria yliopistolle Uuteen-Englantiin. Mikään ei ole muuttunut. Elio rakastaa yhä Oliveria:
"Niinä viikkoina, jolloin meidät oli tuona kesänä heitetty yhteen, elämämme olivat hädin tuskin koskettaneet toisiaan, mutta me olimme päässeet vastarannalle, missä aika pysähtyy ja taivas kurottaa maahan ja antaa meille annoksen sitä mikä syntymästä saakka on jumalaisesti meidän. -- Olimme löytäneet tähdet, sinä ja minä. Ja sellaista voi saada osakseen vain kerran."
Kuluu vielä viisi vuotta, ja Oliver tulee käymään merenrantahuvilassa. "Kaksikymmentä vuotta oli eilen, ja eilen oli vasta äsken tänä aamuna, ja aamu tuntui olevan valovuosien päässä." Romaani päättyy Elion toiveeseen kuulla Oliverin kutsuvan häntä nimellään. Tunteikasta muttei sentimentaalista. Lukijaa jää kaihon valtaan: miten kauniisti ja viisaasti kuvattu rakkaustarina.
keskiviikko 27. helmikuuta 2019
Me tulemme taas! sekä outoja esseitä
Pohjalaiset vahvat naiset ovat täällä taas! Luin juuri Paula Nivukosken esikoisromaanin Nopeasti piirretyt pilvet (miten runollinen nimi!) ja tykästyin. Kriittinen lukija voisi ajatella, että onhan näitä vahvoja pohjalaisia naisia kirjallisuudessa nähty (Orvokki Autio, Satu Vasantola, muun muassa), mutta niin hyvin Paula Nivukoski Liisan tarinan kertoo, "notta oksat pois ja pala larvaa". Kulunutta sanontaa käyttäen: kyseessä on vahva esikoisteos.
Miksi pidin kirjasta? Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja: lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!
Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus". Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.
Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.
Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."
Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.
Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.
Miksi pidin kirjasta? Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja: lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!
Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus". Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.
Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.
Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."
Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.
Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.
perjantai 1. helmikuuta 2019
Varovainen matkailija Amazon-risteilyllä ja Australiassa
Merete Mazzarellan uusimmassa kirjassa Varovainen matkailija matkustetaan mutta myös pohditaan matkustamista, muuttoja, paluuta ja menneisyyttä. Juuri tämä filosofinen pohdinta ja nuorekkaat havainnot elämästä ja sen menosta saavat minut tarttumaan Mazzarellan kirjoihin. Lukijana koen saavani hänen kirjoistaan henkistä virkistystä ja uusia näkökulmia, niin kuin nytkin.
Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan. Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.
Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä. Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).
Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.
Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen. Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon. Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.
Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!
Kirjansa alkupuolella Mazzarella siteeraa George Steineriä, jonka mukaan ihmiselle on tärkeämpää, että hänellä on jalat kuin juuret. Liikkuminen omien ympyröidensä ulkopuolelle on ihmiselle luontaista, mutta matkustamiseen on ilmastonmuutoksen takia tullut ambivalentti piirre, jonka Mazzarellakin aika ajoin tuo kirjassaan esiin. Hän mainitsee jopa käsitteen "flygskam" (lentohäpeä), jota jotkut tuntevat tai saadaan tuntemaan. Lentäminen saastuttaa mutta niin tekevät myös risteilijät.
Itse en ole koskaan kiinnostunut laivaristeilyistä, koska ajattelen, että laivalla saattaisi iskeä klaustrofobia. Olen kuitenkin miettinyt, millaista olisi viettää useita viikkoja suurella risteilyaluksella. Mazzarella on tottunut risteilijä ja osaa kuvata kokemaansa niin havainnollisesti, että tuntui kuin olisi ollut mukana. Hän kuvailee monia mahdollisuuksia, joita matkailijalla on viihdyttää itseään, keskustelujaan muiden kanssa ja satamista tehtyjä retkiä. Mazzarella määrittelee risteilykulttuurin tutkimisensa osallistuvaksi havainnoinniksi, etnografiseen tyyliin (mikä kuulostaa aika hauskalta).
Kirjailija on jonkin verran vanhempi kuin minä, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea hänen pohdintojaan vanhenemisesta, ajan kulusta, lapsuudesta, vanhemmista ja parisuhteesta. Vanhemmiten aika tuntuu kuluvan nopeammin, ja yksi keino hidastaa tätä ilmiötä on hankkia uusia virikkeitä ja elämyksiä. Matkustamisen nautinto on Mazzarellan mukaan totutun ja vieraan välisessä jännityksessä. Matkalla oleminen on hänen mielestään yritystä kuvitella aivan toisenlaisia elämiä. Matkustaessa joutuu asettamaan itsensä alttiiksi. Todellinen matkailija näkee omin silmin eikä vain sen mitä on tullut katsomaan.
Matkalla ollessa on aikaa myös miettiä kaikenlaista. Varovainen matkailija alkaa tuntea huonoa omaatuntoa, kun muistelee parikymmentä vuotta vanhempaa entistä aviomiestään, jonka jätti rakastuttuaan toiseen mieheen. Hän alkaa yllättäen myös muistella isäänsä, joka tuntui jääneen äidin varjoon. Muisteleminen on sovinnollista, kevyttä, kuin ruususenunta. Matkalla olo on väliaikaista, mutta kokenut matkailija tietää, että samoin on elämässä - viime kädessä kaikki on lainaa.
Mazzarellan puolisolle tarjotaan kuuden viikon filosofian vierailijaprofessuuria Queenslandin yliopistossa Brisbanessa Australian itärannikolla, ja pariskunta lähtee matkaan. He ihastuvat maahan ja palaavat sinne vielä kahdesti. Ja sitten lukija saa sukeltaa maanosan historiaan ja nykypäivään, sen kauheisiin ja kauniisiin piirteisiin samalla kertaa. Miten ihanaa nojatuolimatkailua! Merete Mazzarellan elävän ja tarkan havainnoinnin ja syvällisen, itseironisenkin pohdinnan kombinaatio on kerrassaan vastustamaton!
maanantai 7. tammikuuta 2019
Kirjoja, joita lukiessani ajattelin: "En soisi tämän päättyvän."
Vuosi 2019 alkoi sivistyneessä ja antoisassa seurassa eli kahden esseekokoelman parissa, jotka olivat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput ja Sara Ehnholm Hielmin Ja sydän oli minun (suomennos Kaisa Sivenius). Molempia voin suositella lämpimästi.
Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.
Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.
Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan. Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.
Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin. Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.
Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan. Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy. Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.
Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.
Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä) kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."
Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta. Ne ovat ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.
Maailmojen loput ei kerro maailmanlopuista vaan teosten maailmojen lopuista eli kirjojen lopetuksista. Mikä runsaudensarvi esseekokoelma onkaan! Se jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on tekijöiden dialogia eli keskustelua ja jälkimmäisessä osassa on 30 pienoisesseetä vanhemmasta ja uudemmasta kirjallisuudesta. Luin teosta säästellen, niin inspiroiva ja monipuolinen se oli.
Tekijät halusivat vastata mm. kysymyksiin: Miksi monet hyvätkin romaanit hiipuvat loppua kohti? Miksi sykähdyttävien loppujen tai lopetusten kirjoittaminen on vaikeaa? Miksi ikimuistoisia romaanien aloituksia on paljon enemmän kuin ikimuistoisia lopetuksia? He painottavat, että esseekirjoittamisessa on kyse pikemminkin kysymyksistä ja pohdinnasta kuin valmiista vastauksista.
Vuolan mielestä kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Ne luottavat paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan. Melenderin mukaan yksikään romaani ei voi ammentaa kielestään ja kerronnastaan loputtomasti uutta energiaa, vaan ennemmin tai myöhemmin ilmaisuvoima alkaa ehtyä ja kirjalliset keinot menettää tehoaan. Kieli hylkää kirjoittajan, ja teos sulkeutuu.
Vuolan mukaan toisinaan loppu ja alku muodostavat kehän: lopussa voidaan toistaa, varioida tai muuten kaiuttaa tilannetta, ajatusta, teemaa, esinettä tai henkilöä, joka alussa esiteltiin. Melenderin mielestä vaihtoehtoiset loput voivat avartaa lukukokemusta ja luoda kirjaan ylimääräisen tason, joka asettaa myös muun teosaineksen uuteen valoon.
Vuola ja Melender pohtivat myös omaa kirjoittamistaan. Vuola näkee teoksen lopun visiona: häiritsevänä (manaavana, viettelevänä) välähdyskuvana. Melenderillä loppu ei ole aloittaessa selvä, sillä hän kokee kirjoittavansa ottaakseen selvää, mihin päätyy. Loppu alkaa hahmottua vasta, kun hän lähestyy sitä konkreettisesti eli kun tekstin sisäinen logiikka tai dynamiikka ilmoittaa, että vastaranta tai määränpää on ilmestymässä näkyviin.
Melender esittelee Zadie Smithin kuvailemat makro- ja mikrosuunnittelijat. Edelliset laativat romaanilleen tarkat sisältöä, rakennetta ja kerrontaa koskevat etukäteissuunnitelmat, jälkimmäiset puolestaan etenevät tietämättä tarkkaan, mihin ovat menossa. Tekijät esittelevät myös erilaisia kirjoitusoppaita ja niiden ohjeita romaanien lopetuksiin.
Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelman Ja sydän oli minun (Lukea, kirjoittaa, kaivata ja elää. Esseitä) kiehtovuutta lisää paitsi omakohtainen kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelu myös se, että kirjoittaja perheineen vietti vuoden Roomassa. Lukija pääsee läheltä seuraamaan kustannusalalla toimivan, neljän tyttären äidin ja intohimoisen kirjallisuusihmisen ja kirjoittajan elämää. Roomaa kuvataan romanttisesti ja realistisesti. Se on kiehtova tausta kirjoittamiselle, jonka tarkoitusta kuvataan lempikirjailija Ferranten sanoin: "Hän kirjoittaa, toisin sanoen kamppailee järjestääkseen tekstin muotoon sen, mitä hän tietää, mutta ei saa selväksi omassa päässään."
Esseet sisältävät paljon lainauksia eri kirjailijoilta. Ne ovat ääniä, joiden kanssa kirjoittaja keskustelee, haluten samalla etsiä oman äänensä, löytääkseen pois marginaalista, toisen tarinasta. Hän haluaa tulla nähdyksi. Mutta kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä siihen pitää laittaa niin paljon omaa persoonallisuutta likoon, nostaa oma haavoittuva sydän esille. "Kirjoittaa niin kuin pelissä olisi kaikki. Kirjoittaa niin kuin kukaan ei olisi katsomassa." Mutta vähitellen unelma lähtee lentoon; se mitä on tuntenut sydämessään, saa vihdoin sanat.
maanantai 17. joulukuuta 2018
Dandyn elegia
Antti Nylénin Häviö on herättänyt jonkin verran huomiota poleemisuudellaan. Ei se nyt mielestäni niin kauhean poleeminen ollut, pikemminkin humanistin hätähuuto arvokkaamman elämän puolesta. Olen aiemmin lukenut Nylénin esseekirjoja ja pitänyt varsinkin hänen kaunokirjallisesta tyylistään. Pidin myös Häviöstä.
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
Alkuasetelma on jopa kauhuromanttinen. Kirjoittaja kuvailee olevansa noiduttu ja riivattu, sillä kirjoittamista on alituisesti ajateltava. Päässä on taukoamatta käynnissä ylimääräinen prosessi, "kuin rinnakkaiskanava tai uoma", joka kuluttaa henkisiä voimia. Vaikka usko kirjallisuuden merkitykseen on suuri, työn mielekkyyden epäileminen ja taloushuolet kuluttavat psyykeä. Itse kirjoittaminen vie vain osan ajasta, sillä aikaa vievintä ja hitainta on pohdiskelu, suunnittelu, ideoiminen. Se on jatkuvaa, eikä kirjailija ole lomalla koskaan.
Nylén etsii kirjailijana itselleen yhteiskuntaluokkaa. Onko se valkokaulusköyhälistö? Hän potee luokkakodittomuutta ja rinnastaa itsensä marttyyriin ja kerjäläiseen, joka elää almuilla (apurahoilla). Kirjailijan työhön nykyisin kuuluvaa julkista esiintymistä Nylén pitää narrin työnä. Hän puhuu suunsa puhtaaksi myös apurahajärjestelmästä, jota pitää nöyryyttävänä, ja tuntee tulleensa tien päähän: "Piti sanoa: En jaksa enää. Minä lopetan. Luovutan. Lähden. Häviän. Olen hävinnyt jo! Tunnustan häviöni."
Tietenkään ei ole kyse lopettamisesta. Nylénin tyyliin kuuluu kärjistäminen ja vereslihainen suoruus. Sitä on toisaalta virkistävää lukea, toisaalta ajattelee, että tähänkö on taas tultu. Kirjailijan pitää paljastaa kaikki, iskeä kortit pöydälle, että lukija havahtuisi. Että turvallisessa pumpulimaailmassa elelevä poroporvari saisi jotain ajattelemisen aihetta, tuntisi edes hieman epämukavuutta joutuessaan pohtimaan, millaisen kuilun partaalla luovan työn tekijät joutuvat elämään.
Nylén sanoo vihaavansa "taideorjana ja lohtumiehenä" oloaan, jolle jaellaan tulevaisuutta (taloudellista turvallisuutta) vain mielivaltaisen pituinen jakso kerrallaan. Apurahajärjestelmä kaihtaa hänen mielestään luovuutta, spontaaniutta ja riskien ottamista. Hän käy läpi kirjailijanuraansa ja selostaa taidefilosofiaansa. Häviön lopuksi hän esittää kolme keinoa korjata taiteilijan yhteiskunnallista asemaa.
Ensimmäinen keino on nihilistinen: taiteilijoita ei tuettaisi enää ollenkaan, jolloin "taide jäisi rikkaiden ja joutilaiden harrastelijoiden, kuten "vireiden eläkeläisten" (!) ja iltaisin taiteilevien pontevien, maanisten työikäisten vastuulle". Toinen suunnitelma on "maltillisen reformistinen". Apurahajärjestelmää uudistettaisiin hieman, ja sen tärkeimpänä tehtävänä olisi taiteilijoiden toimeentulon järjestäminen.
Kolmannessa ehdotuksessa taiteilijan työtä ruvettaisiin todella pitämään ammattina muiden joukossa. Alettaisiin maksaa taiteilijapalkkaa, joka vastaisi lastentarhanopettajan ansiotasoa. Ja mistä rahat -kysymykseen Nylén vastaa (tämä oli ehkä se kirjan poleemisin osuus): julkisista varoista, esimerkiksi poliisien palkoista. Tämä kaikki merkitsisi kirjailijan sanoin (myös Häviön loppusanat):
"Millaiseen onneen ja kauneuteen tämä siunauksellinen päätös meidät sysäisikään!
Millainen voitto se olisikaan!
Millaiseen kulta-aikaan ja mestariteosten runsauteen me huomispäivänä heräisimmekään!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)