Pohjalaiset vahvat naiset ovat täällä taas! Luin juuri Paula Nivukosken esikoisromaanin Nopeasti piirretyt pilvet (miten runollinen nimi!) ja tykästyin. Kriittinen lukija voisi ajatella, että onhan näitä vahvoja pohjalaisia naisia kirjallisuudessa nähty (Orvokki Autio, Satu Vasantola, muun muassa), mutta niin hyvin Paula Nivukoski Liisan tarinan kertoo, "notta oksat pois ja pala larvaa". Kulunutta sanontaa käyttäen: kyseessä on vahva esikoisteos.
Miksi pidin kirjasta? Nivukoski on taitava ihmiskuvaaja: lukija uskoo hänen Liisaansa, jonka esikuva (luin jostain) on kirjailijan oma isoäiti. Tyylien kirjo on laaja: on lyyristä luonnonkuvausta ja herkkää tunnelmointia, on realistista maatalon raskaiden töiden kuvausta ja kylän juoruakkojen ilkeilyä, on ihanista ihanin eteläpohjalainen murre ja huumori. Omat isänpuoleiset juureni ovat Etelä-Pohjanmaalla, ja tämän kirjan myötä tein aikamatkan isäni kotiseudulle. Kyllä Nivukoski pohjalaisen luonteen ja maiseman tuntee!
Romaanin aikaväli on syyskuusta vuonna 1909 heinäkuuhun 1926, jona aikana Liisa kasvaa pienestä tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hänen isänsä on kuolinvuoteellaan pyytänyt Liisalta: "Pirä sinä tila suvus". Tämä pyyntö toimii Liisan elämän kannustimena ja saa hänet ylittämään itsensä, kerta toisensa jälkeen: kun aviomies lähtee Amerikkaan ja maatila ja kolme lasta jäävät Liisan vastuulle, kun äiti moittii ja kylän naiset juoruavat, kun tila tuottaa huonosti ja navetta palaa. Liisa on kaikkien naisten sankari ja voimakkaista voimakkain. Lukija elää hänen mukanaan ja huokaa tyytyväisenä, kun Liisan käy lopulta hyvin. Romaanista huokui jokin nostalginen ja viaton, kuin olisi vanhaa kunnon Suomi-filmiä katsonut. Agraari-Suomi sai taas kerran kuvaajansa ja erittäin taitavan. Akselin ja Elinan valssi soi taustalla, kun Liisa rakastuu, jopa kahdesti. Ja sitten on se verhottu, kätketty suhde eli Liisan sisaren Sennin, mikä viisaasti jätetään vain oivallettavaksi.
Outokuoriaiset on Jaana Seppäsen esseekokoelman nimi. Esseet ovat taitolaji ja kiinnostavat erityisesti nyt, kun olen Antti Arnkilin esseekurssilla ja tehtävänä on saada aikaan oma essee. Hui kauhistus! Ihailen esseen kirjoittajia mutta miksi oikeastaan? Ensinnäkin pitää tietää niin paljon, lainailla fiksusti kaiken maailman viisailta kirjoittajilta ja kirjailijoilta. Toiseksi pitää tuoda omaa persoonaansa ja persoonallisuuttaan esiin, sillä ilman omakohtaisuutta essee jää vajaaksi. Kolmanneksi kaikki on kiinni tyylistä. Tyyli nostaa esseen uuteen ulottuvuuteen; essee nousee tai kaatuu tyylin mukana.
Outokuoriaiset on yritys tekijänsä omakuvaksi, ja tämä tuo mukanaan pohdintaa toden ja valheen suhteesta. Jaana Seppänen on erittäin kultturelli, ja hänen tyylinsä tarkoittaa muun muassa yllättävien asioiden yhdistelemistä. Lukija pääsee mukaan hurjaan menoon, ajatusten ja oivallusten vuoristorataan. Ihanaa, ei yhtään tylsää hetkeä! Seppäsen esseet ovat lihaa ja verta, ja hän sanookin perustavansa uskonsa ihmisruumiiseen. Kirjoitus on hänelle ääni, puhetta ja hengitystä. Kirjoittaminen "lähtee kitkasta ja konfliktista, se lähtee hengen haukkomisesta, ruumiistani, riidanhalustani, itseruoskinnasta. Kaikki kivettyneet käsitykset, suunnitelmat, kaavailut hiiteen! Tämä on rakastumista, psykoottista hehkua, joka panee tekemään ja sanomaan sellaista, jossa oma minä räjähtää kappaleiksi. Niitä riekaleita sitten keräillään - se on sitä kirjoittamista."
Seppäsen esseet käsittelevät mm. Louis-Ferdinand Célineä, Emil Ciorania, Clarice Lispectoria, Michelangelo Antonionia, Markku Lahtelaa ja Vladimir Putinia. Muistan hyvin Jeanne Moreaun Antonionin elokuvassa Yö (1961). Muistan hänet kävelemässä läpi elokuvan. Nykykatsojasta tuo käveleminen voi tuntua kummalliselta, yksitoikkoiselta. Miten hienosti Seppänen analysoikaan Moreaun näyttelemän Lidian kävelyn vertauskuvallisuuden! Olen riemuissani, kun vihdoin saan selityksen.
Kävely merkitsee ensiaskeleiden ottoa maailmassa. Seppäsen sanoin kävelemään lähteminen tarkoittaa ympäristön tutkimista omin voimin, omassa tahdissa, oman pään mukaan. Elokuvassa luodaan uudeksi ja eläväksi naista, joka oli jähmettynyt miehen uneksi ja ideaaliseksi kuvaksi. Kävely on pientä liikettä, pieni alku mutta kapinaa ja lopulta osa naisten vallankumousta. Haa, mikä tulkinta! Kyllä Jaana Seppänen osaa! Se, mikä aluksi vaikuttaa oudolta, muuttuu siihen tutustuessa toiseksi. Tähän tarvitsemme Seppäsen tarkkaa katsetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti