Nyt on viimeinenkin runosvengiläinen lähtenyt pesästä. Leena Sainion runokirja Särmää serenadissa julkistettiin eilen, ja runot ovat lähteneet lentoon, maailmalle. Kirjoittaja ei ole untuvikko vaan joutsen, jonka komeaa lentoa on ilo seurata. Runokirja on kuvitettu Leenan omin hienoin akryyli- ja vesivärimaalauksin. Kustantaja on Pesä Kustannus, ja erittäin onnistuneesta graafisesta suunnittelusta vastaa Rosetta Versos (Zoila Forss).
Runokokoelma on aina valinta; kaikki kirjoitetut runot eivät pääse mukaan ja jäljelle jäävien paikkaa kokoelmassa punnitaan tarkasti. Särmää serenadissa on onnistunut kokonaisuus, ja lukija pääsee sen mukana iloitsemaan, huokaamaan, ihmettelemään ja kyynelehtimäänkin. Leena Sainio on särmikäs julistaja, humoristi, herkkä lyyrikko, pienen ihmisen puolustaja, kultivoitunut maailmanparantaja, äiti ja nainen, kaikkea tätä. Mutta ennen kaikkea kielellä ilotteleva ja sanoilla leikittelevä runoilija. Särmää serenadissa -runokokoelma on serenadi elämälle, jonka moniulotteisuutta runojen särmät heijastavat.
Leena Sainio on laulupedagogi, ja muusikon tausta näkyy tai oikeastaan kuuluu hänen runoissaan. Ne ovat parhaimmillaan ääneen lausuttuina, kuultuina. Olenkin usein kuullut Leenan esittävän runojaan (esim. Maatuska, Sammen itku, Ampiaispesä), ja pitkän runon esittäminen on itsessään kuin performanssi. Leena jatkaa suomalaisen kansanrunouden perinnettä, jolloin runoja esitettiin laulaen. Leena Sainio on uusi Larin Paraske!
Runokokoelman esittely on hankalaa, koska oikeastaan jokainen runo pitäisi erikseen esitellä. Särmää serenadissa -runokokoelman runot ansaitsisivat jokainen oman analyysinsä ja ihailunsa. Omia suosikkejani kokoelman runoista ovat Pitkät hiukset, Miksi katsot minua niin surullisesti?, Vaikka kuinka kumarsi kuuta, Ja käki kukkuu, Laulu ruususta, Keitä he ovat?, Valmistautuminen, Talo, Neljäs silmä, Itsensä perään on katsottava ja Korttipeli. Minkä niistä laittaisi tähän esille? Vaikeaa, vaikeaa, valinnanvaraa on niin paljon.
Keitä he ovat? -runossa kysytään ja lopussa vastataan. Runo on siis eräänlainen arvoitusruno. "He" ovat paradoksaalisesti täällä mutta muualla, lähtevät pois juuri saavuttuaan. Kiipeilevät puissa ja kiljuvat ja putoilevat. Runon puhuja istuu kannolla ja nakertaa kärpässientä, kuin aito shamaani konsanaan, valmiina lankeamaan loveen. Kaunis vastaus löytyy lopusta: kyse on lapsista mutta myös synnytetyistä, luoduista runoista, runolapsista, jotka lopulta lähtevät maailmalle, eikä niiden äiti enää muuta voi kuin toivoa parasta.
Keitä he ovat, nuo, jotka ovat täällä mutta muualla?
Keitä he ovat, nuo, joille voi puhua mutta ei voi?
Jotka lähtevät pois juuri saavuttuaan.
Jotka näyttävät joskus siltä etteivät tuntisi enää vaikka tuntevat.
Ja että se katseen kuuma kiinnostus
suuntautuu jonnekin, mistä
minä en tiedä mitään.
Että he ovat jotenkin suurempia kuin minä.
Keitä he ovat, nuo, jotka elävät ohitseni?
Kiipeävät puihin, taittavat oksia, putoilevat
keinuvat latvuksissa kuin onnenoravat ja kiljuvat
samalla kun minä kyhjötän kannon päässä ja
nakerran kärpässientä
pieni pala kerrallaan.
Niin, arvaan, tiedän.
He ovat minun lapsiani, keitäpä he muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti