lauantai 1. kesäkuuta 2019

Sinelmiä ja Ei, ei ja vielä kerran ei

Maggie Nelsonin Sinelmiä (suomentanut Kaijamari Sivill) on kirja niille, jotka rakastavat sinistä väriä (kirjan mukaan puolet länsimaiden aikuisista ilmoittaa lempivärikseen sinisen). Se koostuu 240 katkelmasta, fragmentista. Laajuudeltaan Sinelmiä on 93-sivuinen mutta niin tiheää, merkityksillä ladattua tekstiä, että sitä piti lukea hitaasti, annostellen.

  Siniset esineet tarkoittavat kertojalle Jumalan sormenjälkiä. Sininen sytyttää toivon mutta viittaa myös alakuloon. Se on pyhä väri, joka merkitsee lumoukseen lankeamista: sininen säteilee.  Sinikuume alkoi, kun kertoja rakastui. Hän menettää rakastettunsa, ja samaan aikaan hänen ystävänsä halvaantuu. Sinisen tutkiminen on surutyötä; se on farmakon, lääke ja myrkky samanaikaisesti.

  Leonard Cohenin Famous Blue Raincoat, puoliympyrä sokaisevan turkoosia merta, Joni Mitchellin Blue, Goethen Värioppi, Wittgensteinin Huomautuksia väreistä, Yves Kleinin ja Cezannen siniset maalaukset, Novaliksen kaipuun sininen kukka, siniset ihmiset (tuaregit); muun muassa nämä saavat kertojan niukan mutta painavan huomion. Sinelmien teksti on filosofista, runollista mutta myös konkreettista, lihallista, kun hän muistelee rakastelua, "sitä vartaloiden ja hengityksen kuplaa, jonka me muodostimme".

  Poimin Sinelmistä lainauksia, jotka kuulostivat ihanilta, vaikkeivat ehkä tarkoita  mitään:

"Katselimme taivaan asuurinsinistä väriä ihailevasti. Keskitaivaan värin intensiteetti näytti vastaavan sinenmittaajan 41. astetta." ( Ross, Humboldt's Travels)

"Sininen rakastaa  minua kun olen yksinäinen /ja panee minut etusijalle."  (Lucinda Williams)

"Jokainen pala sinistä on varhainen."  (Gertrude Stein)

"Pitkä ja valkoinen tie kiemurtelee kuin käärme kohti kaukaisia sinisiä seutuja, maailman kirkkaita ääriä."   (Isabelle Eberhardt, The Oblivion Seekers)

"Päivä / ja minä keräilin sakean sinisen sirpaleita."  ( Joseph Cornell)

"Mitä runoutesi tekee?  -Kai se antaa kielelle sinisen huuhtelun."  (John Ashbery)


Norjalaisen Nina Lykken romaani Ei, ei ja vielä kerran ei (suomentanut Sanna Manninen) on henkisesti sukua Nelsonin blue-kirjalle. Blues-ääni on keski-ikäisen opettajan Ingridin, joka on väsynyt elämäänsä: työhönsä, suureen omakotitaloon, avioliittoonsa ja kotona asuviin parikymppisiin poikiinsa, jotka eivät tunnu koskaan aikuistuvan. Koska aviopuolisot ovat etääntyneet, tilaa jää 15 vuotta nuoremmalle Hannelle, joka kaipaa vapaan elämisensä sijaan sitoutumista. Hän ajautuu salasuhteeseen Ingridin miehen, Janin kanssa.

  Triangelidraama on melko yleinen romaanin aihe. Lykken raastava rehellisyys, musta huumori ja tarkat havainnot eli herkullinen tyyli tekivät romaanista nautittavan lukuelämyksen. Jos luin Nelsonin Sinelmiä-kirjaa säästellen, Lykken romaania ahmin, enkä malttanut lopettaa sen lukemista, ennen kuin sain tietää, mitä henkilöille tapahtui. Ratkaisu oli ja ei ollut ilmeinen; Ingrid sanoo lopulta ei kaikelle: talolle, perhe-elämälle ja työlle. Hänestä tulee kulkuri.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti