Kolme kotimaista kirjaa, joilla ei ole mitään yhteistä mutta joista jokainen on hykerryttävän ihana: Aino Kiven Maailman kaunein tyttö, Leena Krohnin Kirje Buddhalle ja Maija Paavilaisen Lumikukkia. Syksyn kirjauutuuksia, joita voin suositella lämpimästi.
Aino Kivi oli minulle aivan uusi tuttavuus ja nuori lahjakkuus. Kyllä Suomessa sentään on hienoja kirjailijoita, joiden teoksia on tänäkin syksynä ilmestynyt kuin sieniä sateella (vaikka onkin ollut kuiva syksy :D). Hänen esikoisromaaninsa kertoo sivistyneestä perheestä, jossa on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Ja taas käy traagisesti, kuten niin usein: huolimatta vanhempien hyvistä aikomuksista ja samanlaisista kasvuolosuhteista sisarista kasvaa aivan erilaisia. Yksi tuhoutuu, yhdestä tulee järkevä (lääkäri), kaksi selviää juuri ja juuri itsetuhoisilta kasvukivuilta ja itsensä etsimiseltä. Miten kolmekymppinen voikin kirjoittaa näin elävästi ja kypsästi! Uskomatonta. Mielestäni hänen tyyliään voisi verrata Riikka Pulkkiseen, jos johonkuhun nyt täytyy verrata. Aino Kivi on ehkä kuitenkin rosoisempi.
Leenan Krohnin Kirje Buddhalle on tarinallinen runo, jota voivat lukea sekä lapset että aikuiset. Posteljooni saa tehtäväkseen viedä kirjeen Buddhalle, ilman osoitetta. Ja niin hän lähtee kulkemaan ympäri maailman ja ennättää jopa kuuhun saakka. Mutta kuka häntä odottaa kotona, jonne hän lopulta saapuu uupuneena? Posteljoonin tarusta tuli mieleeni ainakin Pikku prinssi, joka kohtasi matkallaan monenmoista. Lempeä huumori ja itämainen viisaus tihkuvat rivien välistä. Kirjeen salaisuus ei paljastu, vaan lukija osallistetaan tarinaan keksimään sille loppu. Aika ovelaa; mielikuvitukseni lähti heti laukkaamaan. Kirje Buddhalle on kuvitettu Leena Krohnin omista miniatyyrimaailmoista otetuin valokuvin. Kummat mahtoivat olla ensin: pienoismaailmat vai runot?
Olen lukenut kaikki Maija Paavilaisen kirjat. En oikein tiedä, miksi kirjallisuudenlajiksi hänen pieniä kuvitettuja mietelmiään voisi kutsua. Oivalluksia, runoja, kuitenkin jotain, joka saa hyvälle mielelle ja odottamaan lisää. Lumikukkia on nimensä mukaisesti talvinen kirja lumikukista, "talven perhosista, jotka heijastavat aurinkoa ja auttavat uskomaan että on muutakin kuin pimeää". Ne ovat pieniä elämänfilosofisia toteamuksia, joiden sanoma on olla itselleen armollinen. Lopuksi muutama lainaus:
ei ole kiire
olen matkalla ihmiseksi
en kauas
miksi pitäisi olla parempi
kun tuntuu ihanalta
olla hyvä ...
uusi lumi on mahdollisuus
uusiin alkuihin
kulku lumen valossa
on aina pyhiinvaellusta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti