Luin peräkkäin kaksi hyvin erilaista romaania, mutta niissä olikin yllättäen paljon samaa: ne ylistivät kauneutta! Rakastuin kumpaankin, vaikka jotain pientä kriittistäkin voisi sanoa vaan enpä sano. Kirjat olivat syksyn uutuuskirjoja: Muriel Barberyn Haltiaelämää ja Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi.
Muriel Barberyn Siilin eleganssin tietävät kaikki kirjan ystävät, eikä siihen voinut olla ihastumatta. Kuvittelen, että kirjailijalla oli kovat paineet luoda samanveroinen, mikä ehkä hieman näkyi Haltiaelämän ylenpalttisessa tyylissä. Mutta parempi niin kuin hissutellen, ja kuka on sanonut, että kirjailijan tyylin pitäisi joka kirjassa olla sama. Haltiaelämää on nimensä mukaisesti fantasiakirja, joka kertoo sekä erityislahjakkaista tytöistä että näkymättömän maailman haltioista sekä hyvän ja pahan taistelusta. Kirjassa kuvattiin runollisen kauniisti Ranskan maaseutua, Burgundia, sekä Italian maalaismaisemia ja Roomaa. Luonnonkuvauksen lisäksi ihastusta herätti musiikin kuvailu, mikä on tietysti äärimmäisen vaikeaa, kuten kaiken sanattoman yleensä.
Silkkaa kauneuden ylistystä oli myös Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi, joka on hänen kolmas kirjansa. Samalla se oli tutkielma nykyajasta, jossa ihmiset haluavat esittää vain täydellisen kauniin puolen itsestään, virtuaalisesti ja muutenkin, siis eräänlainen moderni Narkissos-tarina. Päähenkilö oli salaperäinen Dora G, naispuolinen vastine Dorian Graylle. Hän kirjoittaa lifestyle-blogia, jolla on tuhansia seuraajia. Toinen tärkeä henkilö oli tutkija, joka kirjoittaa tutkielmaa Oscar Wildestä ja ihmisten vaihtuvista, itse luoduista identiteeteistä. Hän alkaa seurata Dora G:n blogia ja edustaa romaanissa älyllistä näkökulmaa nykyajan naamioleikkeihin.
Kiehtovaa oli lukea siitä, kuinka Dora rajasi elämästään kaiken muun paitsi kauniin pois, miten hän uskoi omiin roosanvärisiin (juuri oikeansävyisiin) valheisiinsa. Miten hienosti nimettömäksi jäänyt tutkija muisteli lapsuuttaan Kasvitieteellisessä puutarhassa ja miten runollisen maalailevasti hän Oscar Wilden elämän esitti. Kauneutta jahdataan kirjassa monin tavoin, ja siihen juuri ihastuin. Sitä edustavat Doran elämässä vaatteet, sisustus, hajuvedet, kukat, oikeanlainen valo; tutkijan elämässä muistot lapsuudesta ja erilaiset puutarhat sekä taide. Romaanin loppu on hieman arvoituksellinen. Valheelliset kulissit sortuvat, ja Doran ainoa todella läheinen ystävä Henriikka astuu esiin varjosta. Joku ottaa vihdoin häntä kädestä, mutta kuka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti