maanantai 9. marraskuuta 2015

Helmen hohtoa

Hieman epäillen tartuin kirjaan, jota KAIKKI ovat hehkuttaneet: John Williamsin Stoneriin. Ajattelin, voiko se tosiaan olla niin hyvä ja koskettava. Usein en olekaan ollut samaa mieltä enemmistön kanssa, oli kysymyksessä sitten kirja, elokuva tai näytelmä. Ja taisin Stonerissakin edetä yli kolmannekseen, ennen kuin sytyin.


Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö.  Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.

Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.

Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin.  Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.

Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä.  Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta.  Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?

Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee.  Ja lukija huokaisee: -Miesparka! 

Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis.  Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti