Onnea etsimässä

Johanna Venhon kirjassa Kaukana jossain onnenmaa etsitään onnea. Kirjassa on kaksi näkökulmaa ja kaksi aikatasoa. Nykyhetki nähdään nelikymppisen työterveyspsykologi Otto Marraksen silmin ja 1970-luku hänen äitinsä Kaarinan näkökulmasta.

Kaikkihan onnea tavoittelevat. Kuka milläkin keinoin. Nykyaikana tuntuu, että on suorastaan velvollisuus olla onnellinen, kaiken aikaa. Ja masennus iskee, kun kuvitellaan, että muut ovat onnellisempia. Otto tekee kirjaa juuri tästä. Mielenkiintoista on lukea, mihin tulokseen hän kirjassa lopulta päätyy. Hänellä itselläänkin on onni hakusessa: vaimo on jättänyt hänet ja äitikin häipynyt ulkomaille onnea etsimään. Kaarina-äidin onnen tavoittelu on konkreettisempaa: hän aikoo turvautua plastiikkakirurgiaan ja saada uuden ulkonäkönsä avulla nuoruutensa ja kadonneen onnellisuutensa takaisin.

Ansiokkaasti on mielestäni kirjassa kuvattu Oton pojan Valon merkitys Otolle, Kaarinan ja naapurin Sirkan ystävyys ja Kaarinan ja Ramin avioliitto.


Johanna Venho on julkaissut aiemmin runokirjoja, lastenkirjoja ja yhden romaanin. Hän on aivan uusi kirjailija minulle, ja lukulistalle tulevatkin hänen kirjansa. Runoilijan ote näkyy myös tässä kirjassa eli sen kieli on paikoin erittäin kaunista ja runollista:

"Kaarina astui osaston ovesta ulos ihmeelliseen korkeaan kevätvaloon. Hän seisoi bussipysäkillä, nousi bussiin, laski kädet syliinsä, käänsi kämmenet ylöspäin. Sydän voi särkyä monta kertaa, hän ajatteli. Kun on asioita, jotka eivät sydämeen mahdu, se menee rikki. Lihaisa aukeava ja supistuva nyrkki rinnassa repeää, eikä koskaan palaa ennalleen. Sitä painuu lysyyn kivusta ja näkee paljaat puunjuuret, jotka sade on huuhtonut mullasta esiin, juurten välissä kuivia lehtiä, kosteassa kompuroiva muurahainen. Hajoilevan taivaan sirpaleet ropisevat niskaan.

Ja niitten pitääkin ropista.

Niin kuuluu olla, särkynytsydämisen kuuluu hautautua ja nukkua tuhat vuotta, yli valoisan kevään, yli kuhisevan kesän, yli syksyn kuuraisten iltojen, ja talven lumen alla, sillä hänen sydämeensä ei mahdu mitään, sen pitää kasvaa ehjäksi taas.

Sellaisilta repeämisiltä ja ehjäksi kasvamisilta ei voi suojautua, kun elää elämää."

Tässä on mielestäni kirjan hieno sanoma, niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin.