Juhannuksena kuten muinakin juhlapyhinä (oikeastaan aina: "arkena ja sunnuntaina") tulee luetuksi paljon. Useat kirjabloggarit ovat tehneet listan juhannuskirjoistaan, joten miksen siis minäkin. :D
Sain juuri luetuksi Jenny Offillin kirjan Syvien pohdintojen jaosto (suomentaja Marianna Kurtto), jonka nimestä ensiksi lumouduin. Kun kirjalla on tuollainen nimi, sen täytyy olla hyvä. Takakansi on täynnä amerikkalaisten kirjailijoiden ja kriitikoiden ylistyksiä. Ja mikä parasta: fonttikoko on suuri, vielä suurempi kuin omissa dekkareissani. Kirjaa oli monella tapaa helppo lukea. Teksti hengittää ja antaa lukijan vaipua omiin pohdintoihinsa. Päällisin puolin kirjassa on kyse kahdesta rakastavaisesta, jotka löytävät, kadottavat ja taas löytävät toisensa. Tarina kerrotaan ftagmentaarisesti, jolloin kaikenlaiset anekdootit, siteeraukset ym. katkaisevat minäkertojan ajatukset. Kirjan nimi tulee siitä, kun rakastavaiset lähettävät suhteensa alussa toisilleen kirjeitä, jonka osoitteeksi kirjoitetaan Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation).
Satu Pihlajan Aikaansaamisen taika on tietokirja itsensä johtamisesta. Luin sen arvellen, että se antaisi potkua kolmannen dekkarini kirjoittamiseen (hanke on ollut hieman jäissä). Pidin kirjasta, joka oli pirteä ja täsmällinen ohjeissaan. Kuvituksessa oli käytetty taikateemaan sopivasti tiivistelmäkohdissa kättä, joka heilutti taikasauvaa. Kirjassa esiteltiin mm. Pomodoro-menetelmä, jonka ajattelin ottaa kirjoittamisessani käyttöön (pidän muutenkin tomaateista).
Silvia Hosseinin Pölyn ylistys sisältää esseitä. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin olevani liian vanha kirjalle (vaikka yritinkin ymmärtää ja olla ennakkoluuloton). Minun silmissäni kirja muuttui mielenkiintoisemmaksi loppua kohden, ja sen kolme viimeistä esseetä eli Aavikkokaupungin labyrintit (analysoi Dubaita), Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys olivat todella hyvin kirjoitettuja ja oivaltavia.
Kirjapinossa lukemista odottavat Tarmo Kunnaksen Hyvää kotiseutua etsimässä (Eurooppalainen matkakirja), Erkki Lehtirannan Todellisuuden lukutaito (Vinkkejä valaistumisen varalta) ja Pekka Kytömäen, Arto Lapin ja Niklas Salmen Keuhkojen täydeltä hiljaisuutta (Lungfuls of Silence), jonka runot ovat suomeksi ja englanniksi.
Runokirjat ovat ihan must. Niiden lukeminen saa hyrisemään onnesta ja lähettää ajatukset lentoon. Jukka Itkosen runokirja Viisi vuodenaikaa on iki-ihana: sen runot sykähdyttävät oivalluksillaan, lapsenmielisyydellään, kauneudellaan ja hiljaisella huumorillaan. Runoissa on myös sururunoja, ja kirja on omistettu kirjailijan edesmenneelle vaimolle Ingalle. Kesän kunniaksi lainaan tähän loppuun yhden Itkosen runon Kesällä on.
"Kesällä on
kymmenen varvasta,
kesällä on lehtevä asu.
Kesällä on
mökki saaressa
ja rannalla pyykkivasu.
Kesällä on
saaret silminä
ja koivulta tuoksuva tukka.
Tuuli on kesän hengitys
ja sen jalanjälki on kukka.
Kesä on
kirkasta valoa
ja ilmaan maalattu taulu.
Kesä on
tuulta purjeissa
ja kesä on linnun laulu.
Kesä on
kevään lapsia,
kesä on syksyn ovi.
Jos laittaisi kesän taskuunsa.
No, eihän se sinne sovi."
torstai 21. kesäkuuta 2018
tiistai 29. toukokuuta 2018
Syytön harppuuna
Syytön harppuuna (2018) on perulais-suomalaisen Zoila Forssin toinen runokokoelma. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Revontulet, jonka runot ovat espanjaksi ja suomeksi, julkaistiin vuonna 2014 Perussa. Kirjoittamisen lisäksi Zoila Forss kääntää kaunokirjallisuutta, tekee graafista suunnittelua ja runovideoita. Hän toimii myös aktiivisesti monikielisessä Sivuvalo-kirjallisuusprojektissa. Zoila on viisihenkisen Runosvengi-esiintyjäryhmämme jäsen.
Syytön harppuuna -runokokoelman runot ovat suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Englanniksi runot on kääntänyt Anne Ketola. Ensimmäisenä mieleeni tuli Zoilan runoja lukiessa Pablo Neruda. Yhteistä on temperamentti, sanojen vyöry, voimakkaat kielikuvat, maanläheisyys, elämän rakastaminen. Tässä runokokoelmassa enemmän on enemmän. Mikään ei ole pientä ; sanat ja tunteet läikkyvät yli. Kaiken keskiössä on kieli, hyvin ilmaisuvoimainen ja rehevä kieli.
Syytön harppuuna jakautuu neljään osaan: Isku, Haava, Arpi ja Kielen kertaus.Kuten nimikin kertoo, ensimmäisessä osassa jahdataan harppuunalla haita, joka repii veden ihoa. Hai merkitsee jotain vaarallista, verenhimoista saalistajaa, tulenpalavaa intohimoa, joka ei jätä rauhaan. "Villin kuun silmät", "yhden silmän kello", "letitetyt äänet"; nämä kielikuvat miellyttivät minua erityisesti.
Toisessa osassa yritetään toipua iskun jättämästä haavasta. Lukijalle alkaa hahmottua, että kyseessä saattaa olla rakkausrunokirja. Mutta miten epäsovinnaisia ja tavallisuudesta poikkeavia ovat tuon rakkauden ilmaisut! Rakastetun kurlaava ääni on tehty suolasta ja sapesta, susituuli ulvoo, runon minä läimäyttää rannan pois, sade tanssii palavassa pellossa.
Kolmannessa osassa haava on sovittunut arveksi. Kauniita kielikuvia ovat esim. "sateen harmaa henkäys", "siemaus kotioveni kellon tuoksua", "selviytyvä tähkä kuohuvassa sateessa", "makeavesisilmä".
Neljäs osa, Kielen kertaus, pitää sisällään yhden runon. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
"Perjantai on juhla.
Siksi olen juuri yliajanut torstain,
tahallani ja ilman syyllisyyttä.
Perjantai on lintujen piilopaikka,
koiraani kauhistuneiden
rinnastani lentäneiden.
Perjantai on kerityn nurmikon tuoksu.
Nurmikon, joka antaa paljaille jaloilleni siivet
ja jossa voin olla räjähtävä runosäe.
Kun perjantai loppuu,
linnut palaavat rintaani,
tekevät viikonlopustani pesänsä
ja nukkuvat pelkäämättä koiraani.
Koirani on torstain vaanija
ja kyynelten jäljittäjä."
Syytön harppuuna -runokokoelman runot ovat suomeksi, espanjaksi ja englanniksi. Englanniksi runot on kääntänyt Anne Ketola. Ensimmäisenä mieleeni tuli Zoilan runoja lukiessa Pablo Neruda. Yhteistä on temperamentti, sanojen vyöry, voimakkaat kielikuvat, maanläheisyys, elämän rakastaminen. Tässä runokokoelmassa enemmän on enemmän. Mikään ei ole pientä ; sanat ja tunteet läikkyvät yli. Kaiken keskiössä on kieli, hyvin ilmaisuvoimainen ja rehevä kieli.
Syytön harppuuna jakautuu neljään osaan: Isku, Haava, Arpi ja Kielen kertaus.Kuten nimikin kertoo, ensimmäisessä osassa jahdataan harppuunalla haita, joka repii veden ihoa. Hai merkitsee jotain vaarallista, verenhimoista saalistajaa, tulenpalavaa intohimoa, joka ei jätä rauhaan. "Villin kuun silmät", "yhden silmän kello", "letitetyt äänet"; nämä kielikuvat miellyttivät minua erityisesti.
Toisessa osassa yritetään toipua iskun jättämästä haavasta. Lukijalle alkaa hahmottua, että kyseessä saattaa olla rakkausrunokirja. Mutta miten epäsovinnaisia ja tavallisuudesta poikkeavia ovat tuon rakkauden ilmaisut! Rakastetun kurlaava ääni on tehty suolasta ja sapesta, susituuli ulvoo, runon minä läimäyttää rannan pois, sade tanssii palavassa pellossa.
Kolmannessa osassa haava on sovittunut arveksi. Kauniita kielikuvia ovat esim. "sateen harmaa henkäys", "siemaus kotioveni kellon tuoksua", "selviytyvä tähkä kuohuvassa sateessa", "makeavesisilmä".
Neljäs osa, Kielen kertaus, pitää sisällään yhden runon. Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:
"Perjantai on juhla.
Siksi olen juuri yliajanut torstain,
tahallani ja ilman syyllisyyttä.
Perjantai on lintujen piilopaikka,
koiraani kauhistuneiden
rinnastani lentäneiden.
Perjantai on kerityn nurmikon tuoksu.
Nurmikon, joka antaa paljaille jaloilleni siivet
ja jossa voin olla räjähtävä runosäe.
Kun perjantai loppuu,
linnut palaavat rintaani,
tekevät viikonlopustani pesänsä
ja nukkuvat pelkäämättä koiraani.
Koirani on torstain vaanija
ja kyynelten jäljittäjä."
torstai 10. toukokuuta 2018
Kirjoja naisista jotka kulkevat omia polkujaan
Merete Mazzarellan Alma Edelläkävijän tarina kertoo Suomen ensimmäisestä naisprofessorista. Teos on fiktiivinen; tosin Helsingin Sanomissa sitä kutsuttiin puolidokumentaariseksi. Alma Söderhjelm oli uudisraivaaja suomalaisen naishistorian alalla. Häntä kuten kaikkia edelläkävijöitä saamme kiittää polusta, jonka he raivasivat meidän kulkea. Romaanissa vanha Alma muistelee kuolinvuoteellaan mennyttä. Punaisena lankana hänen elämässään tuntuu olleen ajatus, että hän halusi tulla nähdyksi yksilönä.
Alma Söderhjelm muistelee esimerkiksi tilannetta, jolloin hän ensi kerran uhmasi sovinnaistapoja, mikä luonteenpiirre myöhemmin osoittautuu hänelle ominaiseksi. Hän halusi myös osoittautua ihailemansa isoveljen Wernerin luottamuksen arvoiseksi. Alma rupesi opiskelemaan historiaa, koska ajatteli voivansa elävöittää historiallisia tapahtumia, eläytyä historiallisiin henkilöihin ja tulkita heitä. Hänen rakkautensa rehellisyyteen ja suoruuteen, vapaudentunteensa ja vakava suhtautuminen elämään saavat kolhuja mutta Alma on tinkimätön ja etenee urallaan, koska työskentelee ahkerasti. Hän rakastuu ja pettyy, tutustuu mielenkiintoisiin ihmisin ja matkustelee. Hän halusi omien sanojensa mukaan olla analyyttisen terävä ja selväsanainen mutta samalla eläytymiskykyinen ja intuitiivinen. Hän halusi olla sekä mies että nainen tai jokin kolmas: "En ole halunnut valita, en ole koskaan halunnut tyytyä."
Marjo Vilkon Vilpitön sydän (romanssi) -romaanin päähenkilö Franka on yksi niistä, jotka Alman tavoin kulkevat akateemista polkua ja yrittävät toteuttaa vapaan rakkauden ideaa omassa elämässään. Franka rakastuu 11 vuotta itseään nuorempaan Alvariin. Jos joku on joskus miettinyt, millainen on vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde, saa Vilpittömässä sydämessä siitä varsin tarkan kuvan. Rakkaus on hurjaa, mustasukkaista, repivää, masokistista mutta toisaalta autuaallista, kohtalokasta ja intohimoista. Lukija on läkähtyä moiseen tunteiden heittelyyn mutta haluaa nähdä, miten lopulta käy. Voiko suuri rakkaus säilyä ja millä ehdoilla?
Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (Carlin kirja) perustuu tositapahtumiin. Kirjailija menetti 25-vuotiaan poikansa onnettomuudessa. Teos on kuvaus surusta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ajasta. Aika muuttuu isoksi ympyräksi jossa ei ole reunaa. Kirjoittaja kulkee tuskan läpi, yrittäen ymmärtää sellaista, joka ei ole järjellä tajuttavissa. Alussa hän kokee, että kieli on ehtynyt eikä voi muodostaa lauseita. Hän tuntee vihaa ja pelkoa ja tuntee itsensä suruäidiksi, jota kukaan ei uskalla seurata hämäriin saleihin. Hän lukee muiden kirjailijoiden tekstejä surusta ja havaitsee, että suurin osa on fragmentaarista, kaoottista, koska surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Lopulta tuska hellittää otettaan, vaikka äiti toteaa, ettei poika koskaan katoa: "Hän on sisimmässäni."
Susanne Janssonin Uhrisuo on dekkari, jonka päähenkilö on nuori biologi, suotutkija Nathalie. Hän saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Salaperäinen ja uhkaava suo nousee päähenkilöksi Nathalien rinnalle. Suo kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, aivan kuten Nathalie ja paikalliset asukkaat. Uhrisuo on taitavasti suon ympärille punottu dekkari, joka harhauttaa lukijankin eksyksiin, kun usva nousee. Suo on uhreja vaativana ja pelottavana miljöönä piristävän uutta rikoskirjallisuudessa. Asiatietoja kaipaavalle löytyy kirjasta myös faktatietoja suosta.
Alma Söderhjelm muistelee esimerkiksi tilannetta, jolloin hän ensi kerran uhmasi sovinnaistapoja, mikä luonteenpiirre myöhemmin osoittautuu hänelle ominaiseksi. Hän halusi myös osoittautua ihailemansa isoveljen Wernerin luottamuksen arvoiseksi. Alma rupesi opiskelemaan historiaa, koska ajatteli voivansa elävöittää historiallisia tapahtumia, eläytyä historiallisiin henkilöihin ja tulkita heitä. Hänen rakkautensa rehellisyyteen ja suoruuteen, vapaudentunteensa ja vakava suhtautuminen elämään saavat kolhuja mutta Alma on tinkimätön ja etenee urallaan, koska työskentelee ahkerasti. Hän rakastuu ja pettyy, tutustuu mielenkiintoisiin ihmisin ja matkustelee. Hän halusi omien sanojensa mukaan olla analyyttisen terävä ja selväsanainen mutta samalla eläytymiskykyinen ja intuitiivinen. Hän halusi olla sekä mies että nainen tai jokin kolmas: "En ole halunnut valita, en ole koskaan halunnut tyytyä."
Marjo Vilkon Vilpitön sydän (romanssi) -romaanin päähenkilö Franka on yksi niistä, jotka Alman tavoin kulkevat akateemista polkua ja yrittävät toteuttaa vapaan rakkauden ideaa omassa elämässään. Franka rakastuu 11 vuotta itseään nuorempaan Alvariin. Jos joku on joskus miettinyt, millainen on vanhemman naisen ja nuoren miehen suhde, saa Vilpittömässä sydämessä siitä varsin tarkan kuvan. Rakkaus on hurjaa, mustasukkaista, repivää, masokistista mutta toisaalta autuaallista, kohtalokasta ja intohimoista. Lukija on läkähtyä moiseen tunteiden heittelyyn mutta haluaa nähdä, miten lopulta käy. Voiko suuri rakkaus säilyä ja millä ehdoilla?
Naja Marie Aidtin kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin (Carlin kirja) perustuu tositapahtumiin. Kirjailija menetti 25-vuotiaan poikansa onnettomuudessa. Teos on kuvaus surusta, joka muuttaa käsityksen todellisuudesta ja ajasta. Aika muuttuu isoksi ympyräksi jossa ei ole reunaa. Kirjoittaja kulkee tuskan läpi, yrittäen ymmärtää sellaista, joka ei ole järjellä tajuttavissa. Alussa hän kokee, että kieli on ehtynyt eikä voi muodostaa lauseita. Hän tuntee vihaa ja pelkoa ja tuntee itsensä suruäidiksi, jota kukaan ei uskalla seurata hämäriin saleihin. Hän lukee muiden kirjailijoiden tekstejä surusta ja havaitsee, että suurin osa on fragmentaarista, kaoottista, koska surun olemus on keskeneräinen, epätäydellinen. Lopulta tuska hellittää otettaan, vaikka äiti toteaa, ettei poika koskaan katoa: "Hän on sisimmässäni."
Susanne Janssonin Uhrisuo on dekkari, jonka päähenkilö on nuori biologi, suotutkija Nathalie. Hän saapuu Mossmarkenin suomaille tekemään kokeita väitöskirjaansa varten. Salaperäinen ja uhkaava suo nousee päähenkilöksi Nathalien rinnalle. Suo kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, aivan kuten Nathalie ja paikalliset asukkaat. Uhrisuo on taitavasti suon ympärille punottu dekkari, joka harhauttaa lukijankin eksyksiin, kun usva nousee. Suo on uhreja vaativana ja pelottavana miljöönä piristävän uutta rikoskirjallisuudessa. Asiatietoja kaipaavalle löytyy kirjasta myös faktatietoja suosta.
keskiviikko 25. huhtikuuta 2018
Salaattia, veripalttua ja jälkiruokaa
Kotimainen kirjakattaus, tällä kertaa ruokametaforilla kuvailtuna : Markku Envallin Tavaratalo taivasalla, Satu Vasantolan En palaa takaisin koskaan, luulen, Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät ja Leena Krohnin Kadotus.
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
Aluksi siis raikasta salaattia. Olen lukenut kaiken mahdollisen Markku Envallilta enkä ole koskaan pettynyt. Tavaratalo taivasalla on esseekokoelma, joka sisältää sekä filosofista pohdintaa elämisen ilmiöistä (markkinoista, katututuista, nopeuden ja hitauden suhteesta, pimeydestä, tulevaisuudesta) että taide-esseitä. Taide-esseiden joukossa on mm. analyysejä mielikirjoistani (Tolstoin Anna Kareninasta, Gogolin Kuolleista sieluista, Shakespearen Macbethistä, Leinon Helkavirsistä, Mazzarellan Marraskuusta). Kirjan päättää essee Ilo, ihanista ihanin pohdinta ilosta; aihe, jota minäkin olen viime aikoina miettinyt.
Veripalttu on eteläpohjalainen perinneruoka. Se sopii kuvaamaan teosta, jonka juuret ovat syvällä eteläpohjalaisuudessa ja jossa sakea veri virtaa. Satu Vasantolan romaani kertoo myös (Ferranten teoksen nimeä lainatakseni) niistä jotka lähtevät ja niistä jotka jäävät. Susanna on yksi niistä, joka jättää Peräseinäjoen taakseen ja kouluttautuu Helsingissä juristiksi. Hän auttaa Suomeen tulleita pakolaisia ja tarjoaa kodin Fatiman perheelle. Susannan kautta kirjan tapahtumiin avautuu laajempi näkökulma. En palaa takaisin koskaan, luulen on myös sukutarina, romaani suvun neljästä sukupolvesta. Martta on voimakas isomumma ja Tapio hänen rakkain lapsensa. Veri ei ole aina vettä sakeampaa, ja Susannalle hänen Tapio-setänsä vaimoineen on läheisempi kuin omat vanhemmat. En palaa takaisin, luulen on hurja romaani, hyvin verevästi kerrottu. Sen luettuaan omakin veri tuntui virtaavan voimakkaammin.
Ja jälkiruokana kaksi kertomuskokoelmaa. Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät on matkakertomuskokoelma. Ibn Battutan "Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" toimii kirjan mottona. Rannelan mukaan matkalla olemme toisenlaisia ja katseemme on tarkempi. Matkailija muuttuu seikkailijaksi, kokijaksi, jolle voi tapahtua mitä vain. Matkalla tapahtuu usein niin paljon lyhyessä ajassa, että muisti on koetuksella. Ja tähän tulee tietysti avuksi matkapäiväkirja. Terhi Rannela on kirjailija, jonka työ kulkee aina mukana, joten hän on vapaa matkustamaan. Pidin paljon näistä havainnollisista ja kevyistä matkakertomuksista.
Leena Krohnin Kadotus kertoo löytötavaratoimistosta, johon ihmiset toimittavat löytämiään esineitä. Ja sitten tuon tavaran ja sen omistajan tarina kerrotaan. Kertomukset sijoittuvat samaan aikaan ja paikkaan eli nimettömäksi jäävään kaupunkiin ja sen yhteen iltaan, taiteiden iltaan. Krohnille ominainen filosofisuus, kauneuden rakastaminen, outous ja vaimea kauhukin ovat läsnä myös tässä kirjassa. Löytötavaratoimiston virkailija on syvällinen pohdiskelija hänkin:
"Minua vetävät puoleensa ihmiset, jotka tekevät sitä, mitä kutsutaan taiteeksi ja mikä ei ole ollenkaan välttämätöntä ja kuitenkin on. Sillä jotta ihmiset eivät tulisi hulluiksi, he tarvitsevat vähän hulluutta. He tarvitsevat juuri sitä, mikä ankarasti ajatellen on tarpeettominta, kuten leikkiä, taikaa ja unennäköä. Tarpeettomin on kaiken tarpeellisen perusta, niin minä ajattelen. Siitä, mikä on leikkiä, alkaa todellisuus, siitä, mikä on unta, syntyy tarmo ja työ, ja kaikki se mikä on kaunista, on elävää, toimivaa, ikuista.
Minä ylistän niitä, jotka harjoittavat tuota tarpeettomuutta ja jakavat sitä toisillekin, kysymättä kenelle, niitä, jotka levittävät lumousta ja valoa, värejä ja vapautta. En kadehdi, sillä onhan minullakin teos, mitä uudistaa: oma elämäni."
tiistai 10. huhtikuuta 2018
Sivistyksen puolustus
Sari Kivistön ja Sami Pihlstömin Sivistyksen puolustus Miksi akateemista elämää tarvitaan? -teos pohtii, miksi tieteellistä tutkimusta harjoitetaan, mitä tarkoittavat sivistysyliopisto ja akateeminen vapaus ja miksi sivistys ja oppineisuus ovat nykymaailmassa tärkeitä. Varsin tarpeellinen ja tärkeä teos siis.
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
Kirjan pääsanoma on, että kapea ja välineellistävä näkemys tiedosta ja tutkimuksesta on vaarallinen ja uhkaa totuuden tavoittelua. Erityisesti humanistinen ala on vaarassa, vaikka humanistinen tutkimus on vaikuttanut ihmisten elämään ja yhteiskuntien kehitykseen kymmenien ja jopa satojen vuosien ajan. Sivistystä vaalimalla voidaan vastata populismin ja totuudenjälkeisen ajan haasteeseen.
Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, jotka ovat Sivistysprojekti ja avoin elitismi, Tiedon metaforista, Pitkäjänteisyys ja yksilöllinen kirjoittaminen, Akateemisen elämänmuodon mahdollisuuden ehdoista, Tutkimuksen vaikuttavuus ja moninaisuus, Välineellistämisen ongelmat, Kirjastojen merkitys ja Akateeminen ikääntyminen. Itse yliopistosta valmistuneena minusta tuntuu hurjalta, että asioiden tutkimista ja näin saatua syvällistä tietoa pitää puolustaa. On itsestään selvää, että tutkittavaa tietoa ei saada noin vain sormia napsauttamalla ja nopeasti. Kaikki arvokas vaatii pitkäjänteistä paneutumista ja asialle omistautumista.
Kirjassa oli minulle paljon tuttua, ja humanistina jaan kirjoittajien arvot ja huolet. Erittäin mielenkiintoisena pidin lukua Välineellistämisen ongelmat. Se jotenkin antoi sanat omille epämääräisille tuntemuksilleni, kun olen ajatellut, että sana "hyöty" on jotenkin kummallinen kirjallisuudesta ja lukemisesta puhuttaessa. Kirjoittajien mukaan kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen kytkeminen henkilökohtaiseen hyvinvointiin on oireellista ajallemme, jossa vallitsevat erilaiset välineellistävät ajattelu- ja puhetavat. He nostavat esiin kirjallisuuden emeritusprofessori John Careyn kirjan What Good Are the Arts? Siinä esitetään ajatus, että kirjallisuus antaa lukijoilleen ajattelun välineitä tarjoamatta valmiita vastauksia, miltä hyvää kirjallisuutta suojelevat sen sisäinen ristiriitaisuus ja moniäänisyys, vastakkaisten ja eriävien näkemysten sisällyttäminen yhteen ja samaan tarinaan. Tarjoamatta nopeaa tyydytystä tai hyötyä hyvä kirjallisuus siis kannustaa kyseenalaistamaan ja oleman kriittinen.
Sivistyksen puolustus on paitsi tietokirja myös akateeminen opinnäyte viittauksineen, toisilta kirjoittajilta lainaamisineen ja lähdeluetteloineen. Esimerkkinä monista on lainattu Rush Rheesiä: "Kirjallisuus voi suojella meitä kielen köyhtymiseltä ja sitä kautta ajattelun yksioikoistumiselta ja ajatusalueen kapenemiselta. Kirjallisuus voi mahdollistaa sen, että on ylipäänsä mahdollista ajatella syvempiä ajatuksia. Jos meillä ei olisi kirjallisuutta, meillä ei olisi myöskään merkityksellistä kieltä, tai, paremminkin, kirjallisuuden mahdollisuutta voidaan pitää kielen ja merkityksen mahdollisuuden välttämättömänä ennakkoehtona."
Eläköön ikuisesti yliopisto, akateeminen tutkimus ja kirjallisuus!
keskiviikko 4. huhtikuuta 2018
Runorouvan riimit ja säkeet
Toinen runokirjani Runorouvan riimit ja säkeet (Mediapinta) on ilmestynyt. Kannen kuvan suunnittelin minä ja otti mieheni. Siinä näkyy puiden latvoja ja saippuakuplia kirkasta sinitaivasta vasten. Miksi saippuakuplia?
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
Olen aina rakastanut saippuakuplia. Niiden puhaltamiseen liittyy keveitä ja huolettomia muistikuvia omasta lapsuudestani ja omien lasteni lapsuudesta. Ne ovat siis kauneuden ja kepeyden ja samalla hetken ja katoavaisuuden vertauskuvia, juhlallisesti ilmaistuna. Kuten kukat ja lumihiutaleet aikaisemmissa kirjoissani.
Runokirjassani on 50 runoa, jotka olen jakanut kuuteen osaan: Arjen pieniä ihmeitä, Runonluontia, Runorouvan riimit ja säkeet, Onko suru suuri kivi, Sadun jäljessä ja Kaihoa. Arjen pienissä ihmeissä juodaan teetä:
ensimmäisen teekupillisen jälkeen
pilvet liikkuivat hitaasti
niitty ja savu maistuivat suussani
toisen kupillisen jälkeen
bambut kahisivat ja sateen puhdas tuoksu täytti sieraimeni
kolmannen jälkeen unohdin maailman hälyn
olin temppelikellon kajahdus
virtaava vesi
ja teekuppiin loistava kuu
neljännen teekupin jälkeen
tiikeri karjui yössä
ja lohikäärmeen tuli värjäsi taivaan punaiseksi ja kullaksi
Runonluontia-osassa on runoja runojen tekemisestä eli eräänlaisia metarunoja siis.
maanantaina multasin metaforat
tiistaina jalostin oksymoronia ja kirjoitin valkoisella musteella
keskiviikkona perkasin kliseitä
torstaina puhkoin hengitysaukkoja säkeiden lomaan
perjantaina tuoreutin kieltä
lauantaina väsähdin; halusin vain olla lamppu pimeässä, tai edes tulitikku
sunnuntaina kirjaimet kasasin, sanat suoristin ja lauseet viikkasin
lopuksi hengen puhalsin ja matkaan lähetin
Runorouva, kokoelman päähenkilö ja primadonna, pääsee ääneen Runorouvan riimit ja säkeet -osassa.
runorouva istuu keittiössä
auringonläikkä otsallaan
kynä on pysähtynyt miettimään
runoni on hetken lapsi
ei raskas ja ikuinen
suostu ei seisomaan säyseästi
pujahtaa piiloon helposti
runo on rakas ja lohduttava
hellä ja vallaton
ei se siitä muuksi muutu
vaikka käsken ja komennan
Onko suru suuri kivi -osa sisältää runoja, jotka liittyvät suruun ja kuolemaan, ihmiselämän väistämättömään osaan.
onko suru
suuri kivi
yö ja talvi
vai
kevätpäivä kun valo vihloo silmiä
tyhjä huone
jonka läpi aurinko kulkee
lattiaan palava varjo
Sadun jäljessä -osaston runot liittyvät sadun ja ihmeen maailmaan.
olen arvoitus
jota ei tarvitse ratkaista
istu viereeni katsoman
kuinka kurjet lentävät
vuorten yli
Kaihoa-osassa kaihotaan mennyttä, palataan alkuun ja uumoillaan tulevaa.
odotan jotain
joka vielä puuttuu
tiistai 13. maaliskuuta 2018
Musiikin kuvaamisen vaikeudesta ja herkullisuudesta
Olen jo pitemmän aikaa ollut kiinnostunut siitä, miten musiikkia kuvataan. Käytyäni konsertissa oli aina kiva lukea, miten musiikkiarvostelija konserttia kuvasi ( hehkuvaa, vuolaasti laulavaa, tasapainoista, lämpimän säteilevää). Sen huomasin, että adjektiiveja vilisi. Saatoin saksia lehdestä arvostelun äidinkielentuntia varten: oppilaat joutuivat alleviivaamaan kaikki löytämänsä adjektiivit. Musiikkiarvosteluille tyypillisiä olivat myös liikettä kuvailevat verbit: syöksyi, mateli, nousi, laski, ryöpsähti, hyökkäsi, putosi.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
Musiikin aikaansaamaa elämystä on vaikea sanallistaa. Tässä mielessä se muistuttaa runoutta, tuoksuja, värejä. Musiikki on aikataidetta ja resonoi eri taajuuksilla eri ruumiiinosiin. Se vetoaa paitsi kuuloon myös tuntoaistiin. Musiikki tuntuu meissä väreinä, tunteina, kosketuksina, sisäisenä liikkeenä, mielikuvina. Lisäksi sillä on yhteys myös tiedostamattomaan ja muistiin.
"Musiikki pakottaa minut unohtamaan itseni, oman todellisen tilani, siirtää minut johonkin toiseen, minulle vieraaseen tilaan; musiikin vaikutuksesta minusta tuntuu, että tunnen sellaista, mitä en ymmärrä, ja voin tehdä sellaista, mitä en voi." Tämä katkelma on Tolstoin Kreutzer-sonaatista, jonka intohimomurhatarinassa musiikilla on tärkeä merkitys. Se on varmaan ensimmäinen lukemani kirja, jota luin tietoisesti tarkkailen, miten musiikkia on kuvattu. Ajattelin, että vain mestari pystyy siihen, koska se on niin vaikeaa.
Pari vuotta sitten ilmestyi Siilin eleganssin tekijän Muriel Barberyn Haltiaelämää, joka kertoo kahdesta yliluonnollisen lahjakkaasta tytöstä. Toinen heistä, kymmenvuotias Clara, soittaa taiturilllisen hienosti pianoa. Hänen soittonsa on jotakin mystisen ylimaallista ja lumoaa kaikki. Rakastuin kirjaan, ja ajattelin, että vihdoinkin joku uskaltautuu musiikin lumon kuvaamiseen.
Ja sitten ilmestyi Ben Kallandin hieno romaani Vien sinut kotiin, jossa nuori Ellen soitti viulua. Romaani kuvasi Jehovan todistajien suljettua yhteisöä, mutta Ellenillä ja hänen viulunsoitollaan oli kirjassa tärkeä osa. Marjo Heiskasen Mustat koskettimet kuvasi ansiokkaasti ammattimuusikoiden elämää (tyylilajina minuun vetoava musta ja absurdi huumori).
Eilen päätin Maritta Lintusen Stella-romaanin, jossa niin ikään musiikilla on merkittävä osa. Kyse on taiteesta ylipäätään: uskaltaako kutsumusta seurata ja onko vain huippulahjakkailla tähän oikeus. Stella-nimi toimii vertauskuvallisesti tähtenä, valona, joka ei loista kaikille. Kirjassa on oikeastaan kolme päähenkilöä: unohduksiin painunut entinen laulajatar Sylvi Indrenius,hänen nuori alivuokralaisensa Liisa ja tämän poika Juri. Aikahaitari on laaja: 1930-luvulta nykypäivään. Stella on erittäin viehättävästi ja taitavasti kirjoitettu kirja, suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)