Pirjo Kotamäen runokirja Ihmeellinen luontoni kuuluu samaan Suomi 100 runokirjaa -sarjaan kuin omani. Kyseessä on tekijän kolmas runokirja. Aiemmat runokirjat ovat Ilmi (2009) ja Tomuaikaa (2014). Aion etsiä nuokin kirjat käsiini, sillä ihastuin uuteen runokirjaan kovasti. Mikäpä Ihmeellinen luontoni -runokirjassa sitten viehätti?
Merta ja metsää, kallioita ja lintuja on kuvattu persoonallisesti ja tuoreesti, huumoriakaan unohtamatta. Runot ovat oodeja tekijän asuinpaikalle, Vuosaarelle ja sen luonnolle. Entisenä lauttasaarelaisena pystyin hyvin samastumaan kotiseuturakkauteen: hengitin runojen rakkolevän ja rantaniityn tuoksua, painoin poskeni puuvanhuksen halkeilevalle iholle, katselin taivaan kellumista meressä.
Vuosaari on vain kiintopiste, josta runot lähtevät lentoon. Ne puhuvat luonnosta, luonnon puolesta, saarnaamatta. Runon minä on osa luontoa: hänellä on asunto kallion kolossa ja hän laskostaa ruumiinsa hämähäkin punomaan säteeseen, hän jää aurinkoon kiinni pilvien vaeltaessa silmissä, hän puhuu metsää ja vihreää, suussa sulavaa valoa. Kaunista ja virtaavaa, moneen suuntaan assosioivaa ja kaikkiin aisteihin vetoavaa on runokirjan kieli.
Pirjo Kotamäki on ammattimainen runotaituri. Niin helpon tuntuisesti onnistuvat häneltä runojen rakentamisen perusasiat: metaforat, vertaukset, personifikaatiot, alluusiot, homonyymit jne. Runot eivät lukittaudu yhteen merkitykseen vaan aukeavat moneen suuntaan, mysteerinsä säilyttäen. Sanat saattavat liittyä toisiinsa oikullisesti, arvaamattomasti. Niissä on jotain villiä, kuten luonnossakin.
"Tuhansien öiden maahan käy tie,
tuhannet siivet lentävät yli ja kuiskivat
kaavin kosteaa kuorta iholtani ja neulaset varisevat,
perhoset pakenevat ja
keltainen työntyy läpi, hapan marja,
hikikanavat auki, purot ja
karpalo suolla makaa vain poimittavaksi."
"Ajan hermokudos
Merihiekkaa alkoi kerääntyä olohuoneen lattialle,
pikku hiljaa
koppakuoriaiset, nilviäiset ja muut koteloeläimet
makasivat maassa,
ihan hiljaa, simpukan kuoret aukenivat
enkä jaksanut enää imuroida lattialta avautuvaa
merivuokkoa; sen juuret painuivat lattian läpi maan sisään,
kellarin uumeniin ja hiekkaa valui koko ajan sisään
kuin tiimalasista ..."
"Veneiden hylyt,
kuivalla maalla askeleeni,
parahtavat kiinni hiekkaan.
Sammakko loikkaa tien yli kuin pieni kostea hevonen.
Ratsuni.
Prinssini."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti