Elämyksiä; kirjallisia, tanssillisia ja musiikillisia

Philip Teirin romaani Tällä tavalla maailma loppuu viehätti minua suuresti. Tyylissä oli jotain, joka vetäisi heti mukaansa, vastustelematta.  Tunnustaudun himolukijaksi, mutten ihastu läheskään kaikkeen, en edes puoleen lukemaaani. Pitäisi joskus tutkia tarkemmin, mikä tekee tyylistä (minun mielestäni) kiehtovan.

Tietysti kirjan sisältökin oli mielenkiintoinen. Pidän ns. huvilaromaaneista, jotka sijoittuvat kesään, tässä tapauksessa pieneen suomalaiseen merenrantakaupunkiin ja sen kolmeen kesäkuukauteen. Päähenkilönä on suomenruotsalainen perhe, jonka jokaisen jäsenen ajatuksia ja tunteita pääsee seuraamaan. Henkilögalleria laajenee isovanhempiin, veljeen ja kahden naapurihuvilan asukkaisiin.

Kesäinen huvilaidylli rikkoutuu monella tapaa.  Perheenisä Erik on saanut potkut eikä uskalla kertoa niistä vaimolleen Julialle, joka yrittää kirjoittaa toista romaaniaan. Lähihuvilaa asuttaa erikoinen maailmanloppua julistava ekopessimistien joukko, johon romaanin perhe tutustuu. Tuntui, että kirjailija sai ekopessimistien avulla julistaa oman näkemyksensä luonnon tämänhetkisestä tilasta, ja hyvä niin. Se toi kirjaan syvyyttä ja vakavuutta, ihmissuhdekiemuroiden oheen.  Toisessa naapurihuvilassa asuu arvoituksellinen nainen, jonka salaisuus selviää kirjan lopussa.

Tartuin myös runokirjaan, Silja Kejosen Vihkilumen taloon. Se muistutti Philip Teirin romaania valoisuudellaan ja keveydellään. Sisältö oli nykyrunon tapaan absurdi, unen logiikkaa seuraileva. Yritin tutkia, mikä sai aikaan minussa heränneen ilon ja innostuksen runoja lukiessani. Yksi seikka oli, että sanat liittyivät toisiinsa epäodotuksenmukaisella ja yllättävällä tavalla. Oudosti ja hurmaavasti. Täytyy varmaan ostaa kirja omaksi, en saa runoista kyllikseni. Yksi esimerkki, kirjan takakanteenkin laitettu:


"En tahtoisi häiritä, mutta krookukset ovat taas syvemmällä, joka yö
kuulen, kuinka ne kaivautuvat. Yöpöydällä unen johtimet, vesilasi
puoleksi mykkä, työnnän verhot multaan. En tahtoisi olla vaivaksi,
mutta puolivälissä pihamaata minä makaan ylösalaisin.

Hiukset nousevat toukokuussa, kaikki menee sääriin. Sydän hakkaa
mattoa, talon takana hyasintit työntävät muistoa maasta."



Jemina, The Great American Show, Kaapelitehtaan Pannuhallissa oli jälleen riemastuttava. Se yhdisteli tanssia, musiikkia, kabareeta, drag-show'ta, pantomiimia, teatteria ja oli kaikessa riemunkirjavuudessaan ja ylenpalttisuudessaan pähkähullu ja siekailemattoman viihdyttävä.  Välillä tyyli vaihtui groteskiksi, hyvän maun rajoja koettelevaksi, välillä suomittiin nykymenon kummallisuuksia. Maailma ympärillämme on muuttunut yhtä absurdiksi ja villiksi kuin show. Virkistävää ja yllättävää!


Aivan uudenlaista musiikkia puolestaan esitettiin Musiikkitalon black boxissa. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian Kehtolauluja aikuisille oli kokeilu musiikin ja kuvan vuorovaikutuksesta. Näin sanottiin esittelylehtisessä:

"Kehtolauluja aikuisille on teos, jossa väliin lempeästi, väliin ankarammin tulkitaan musiikin suodattamana sitä uutisten ja somemaailman kuva- ja äänivirtaa, joka tunkee tajuntaamme maailman myllerryksien keskellä. 100-vuotias Suomi on osa maailmaa, jossa jaamme yhteiset kauhut ja pelot, mutta samalla myös pienet arjen asiat. Kehtolaulut ovat maailman historiassa toisaalta tuudittaneet lapsia uneen, toisaalta kertoneet maailman kauheuksista. Kehtolaulujen dynamiikka on konsertin dramaturgian pohjana."

Lähes sinfoniaalinen musiikki säesti valtavien jäälohkareiden putoamista mereen Etelämantereella, kilometrien pituisten pakolaisjonojen vyörymistä, pommien autioittamaa Syyriaa, pakolaisia täynnä olevien veneiden kaatumista Välimerellä.  Ehkä vieläkin vaikuttavampaa oli, kun musiikki vaihtui hypnoottisen rauhoittavaksi tuutulauluksi. Ristiriita kuvan ja musiikin välillä meni luihin ja ytimiin saakka.