Elokuun vaihtelevassa säässä on tullut luetuksi kirjoja, jotka mielessäni muodostavat ketjun. Teokset ovat kaikki mieleeni. Tulin jostain syystä ajatelleeksi, onko niin, että lukijan oma mielentila vaikuttaa hänen lukukokemukseensa? Sain äskettäin tiedon erään henkilön kuolemasta. Uutinen oli järkytys, ja kaikki lukemani vaikutti yhtäkkiä surulliselta, elämän sattumanvaraisuuden ja ainaisen yllättävyyden ilmentymältä. Sääkin myötäilee ja heittää yhtäkkiä vesikuuron niskaan. Pisarat vain tippuvat oksien päistä.
Hollantilais-israelilaisen Yael van der Woudenin esikoisromaani Paljon vartija (Gummerus 2026, suom. Marianna Kurtto) vaikuttaa ensin sisarus- eli perhetarinalta. Sitten se muuttuu aistilliseksi kielletyn rakkauden kuvaukseksi ja lopulta järkyttäväksi dokumentiksi historiallisesta tapahtumasta: miten kammottavalla tavalla keskitysleireiltä selvinneet juutalaiset otettiin vastaan Alankomaissa. Loppu on kuitenkin sovinnollinen, ja lukija saa kaivatun lopun. Teoksen henkilöitä ovat Isabel velineen ja toisen veljen tyttöystävä Eva. Päähenkilönä voi pitää suurta taloa, jolla on sekä konkreettinen että vertauskuvallinen merkitys ja tehtävä.
Näyte kirjasta:
"Ymmärrys syntyi välähdyksittäin. Totuus pilkahteli säleikön läpi, oli ensin siinä ja sitten poissa: juhlissa vapaaksi laskettu jänis, lelukirstu ullakolla, lapsen väriliiduilla tekemä hevospiirustus kaapinoven sisäpuolella. Raparperi. Puut. Joka päivä hän heräsi, ja joka päivä talo avautui hänen ympärillään kuin synkkä kämmen. Hän kallistui huoneita kohti, ja huoneet kallistuivat hänestä poispäin. "
Yael van der Wouden Paljon vartija 2026
Talo on myös keskeinen Kristiina Wallinin romaanissa Laituri (Kustantamo S & S 2026). Kirjan mottona onkin: "Eivät talot ole vain arkkitehtuuria, vaan myös muistoja; muistettuja ja unohdettuja liikahduksia ajan läpi." Hanna ja Einar ovat kahdeksankymppinen taiteilijapariskunta, joka viettää viimeistä kesää ja syksyä meren rannalla sijaitsevassa talossaan. He tietävät, etteivät jaksa enää uutta talvea rapistuneessa kodissaan, joka on alkanut vaatia liian paljon. Vaikeaa on kuitenkin jättää koti, jossa Einar on kirjoittanut kaikki kirjansa, Hannan ateljee, jossa hän on luonut maalauksensa, puutarha, vaahterarinne ja varsinkin meri. Hanna maalaa vielä viimeisiä taulujaan tulossa olevaan näyttelyynsä. Hän maalaa kuolleita läheisiään, jotka hänen kuvitelmissaan asuvat meressä. Laituri toimii siltana heidän ja elävien välissä.
Laituri kuvaa kauniisti ja raastavasti luopumista. Luopumista taiteen teosta, rakkaaksi kasvaneesta ympäristöstä, liioista tavaroista ja kaikesta ylimääräisestä, voimantunnosta ja terveydestä ja lopulta rakkaistakin. Ja myös hyväksymistä: vanhenemisen, väsymisen ja rajallisuuden. Taitavasti Wallin kuvaa myös taiteen merkitystä tekijöilleen. Se on ollut ydin, jonka ympärille arki on rakentunut.
Einar on runoilija, joka ei enää jaksa kirjoittaa. Hänelle on ollut tärkeää kieli ja kirjoitus ajattelemisen tapana. Einar on ajatellut, että runojen kontrolloitu tarkkuus sisältää suurimman mahdollisen vapauden irrottaessaan meidät arkiajattelusta: "Se häntä on ajanut eteenpäin, usko siihen, että kielen tarkkuudesta tulee loppujen lopuksi ajatuksen vapautta." (Kristiina Wallin Laituri 2026)
Juuri tuo kielen tarkkuus ja avaruus kuvaavat osuvasti Atte Koskisen toista runokokoelmaa Ääri (WSOY 2026). Runot jakautuvat kolmeen osastoon: Pysähtyminen, Päätös ja Paluu. Esittelytekstissä kerrotaan, että teos tutkii merkityksen syntymistä osana ihmiselämää: "Miten pysähtyminen, keskittyminen ja valintojen tekeminen syventävät kokemuksia? Entä millainen rooli on muistilla ja unohduksella?" Näitä teemoja käsittelevät myös Paljon vartija ja Laituri. Ikiaikaisia aiheita, joissa ei ole yhtä ainoaa vastausta. Koskisen runot ovat aforistisen tarkkoja, moniselitteisiä, avautuvat joka lukukerralla eri tavoin.
Näyte kirjasta:
(Muistio)
Kaikki kirjoittaminen on odottamista,
ajankulun muistiin merkitsemistä,
jokainen kirjoitettu sana kertoo, katso,
aika on virrannut minussa kuin vesi, kirkkain,
Atte Koskinen Ääri 2026
Silja Kejosen neljäs runokokoelma Versailles (Gummerus 2026) on Marie Antoinetten ympärille rakennettu. Se on hyvin aistivoimainen: runokuvat liittyvät syömiseen, puutarhaan, ruumiin tuntemuksiin, konttaamiseen (ilman päätä), suihkulähteisiin, eritteisiin. Runoissa on runsautta, liioittelua, burleskia, mikä sopii hyvin aiheeseen: Marie Antoinetten elämässä on sattumuksia ja käänteitä, joista valita. Versailles on uniikki ja tavoittaa tyylillään hyvin hedonistisen ja hupakoivan kuningattaren uskomattomat elämänvaiheet, jotka ovat kiinnostaneet mm. lukuisia elokuvaohjaajia ja kirjailijoita. Kuten Kejonen taitavasti ilmaisee, Marie Antoinetten elämä ja kuolema on paradoksi:
"Minusta tulee kuolematon.
Ensin menetän pääni,
sen jälkeen kaikki on mahdollista.
Jokaisen katkaistun pään tilalle kasvaa kaksi uutta."
Silja Kejonen Versailles 2026
Olin lukevinani Kejosen runokokoelmasta paitsi puhujana toimivan Marie Antoinetten myös sivupuhujan äänen: kirjoittajan. Kuin leivoksia ahmien tämä nielee sisäänsä kaiken tiedon, joka liittyy kevytmieliseen kuningattareen. Ja tietoa riittää. Kirjailijan työ on aiheena myös Riitta Jalosen uusimmassa romaanissa Henkivakuutus (Tammi 2026). Sen tyyli on hiottua, pelkistettyä, juuri sellaista jota rakastan. Kuten Jalonen itsekin Henkivakuutuksen päähenkilö on alkanut tauon jälkeen kirjoittaa uudestaan. Se ei ole helppoa, mutta alkaa lopulta sujua: havaintoja, muistoja, yölauseita kirjekuoriin.
Näyte kirjasta:
"Kirjoittaessa tarvitsin avukseni minusta irronneen fiktiivisen ihmisen. Parasta oli, kun kynä oli kuin toisen ihmisen kädessä, eikä minulla ollut tietoakaan mitä sillä kirjoitan. Sen jälkeen kun luovuin kirjoittamisesta, olen kaivannut eniten oman minän ja fiktiivisen minän kanssa jaettua aikaa.
Aurinko paistaa terävästi keittiön pöydälle. Valo syö kynän pois näkyviltä."
Riitta Jalonen Henkivakuutus 2026
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti