S.K.Tremaynen Tulilapsi oli niin jännittävä, että se piti lukea yhteen menoon eli yöllä kello kolmeen asti. Kirjailija oli sangen taitava; hän sai luoduksi kauhua ja jännitystä niin, että tällaista "paatunutta" dekkarien ja psykologisten jännityskirjojen ahmattiakin rupesi lukiessa pelottamaan. Mestarillista!
Tulilapsi toi mieleen monet kirjat ja elokuvat; sellaiset, jotka sijoittuvat linnamaisiin, jylhiin taloihin (eristyksissä ja meren rannalla oleviin ja joihin liittyy karmivia tarinoita), joissa on pelottavia lapsia ja kummitteleva ensimmäinen vaimo, joissa päähenkilö ei pääse muistoissaan irti raastavasta menneisyydestä, joissa aviomies muuttuukin toiseksi, muutamia esimerkkejä mainitakseni. Tulilapsen sukulaisia ovat Kotiopettajattaren romaani, Rebekka, Kuudes aisti, Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ja lukemattomat muut. Tunnistaessaan näitä esikuvia lukija olettaa ja toivoo saavansa kunnolla pelottavaa kyytiä, eikä Tulilapsi pettänyt odotuksia.
Pertti Lassilan romaani Kesän kerran mentyä puolestaan herätti kaihon ja nostalgian tunteita, erittäin onnistuneesti siis. Ollaan Hangossa, ensin kesällä 1916 ja sitten kesällä 1939. Historian siivet havisevat ja muuttavat yksittäisen ihmisen elämän kulun. Elsa saa yksinäisen lapsen, mutta kuolee espanjantautiin. Hänen Aino-sisarensa ottaa lapsen, Taimin, kasvatettavakseen. Kesä 1939 on paratiisillisen kaunis. Taimi rakastuu Eeroon, ja vanha taiteilija maalaa hänen muotokuvansa. Taimi kokee, että kumpikaan mies ei näe häntä todellisena vaan ihannekuvana. Eero joutuu rintamalle, kun sota puhkeaa. Kirjan lopussa Taimi haikeana tajuaa, ettei kaunis nuoruus enää palaa, vaikka se on ikuistettuna tauluun.
Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan on pieni kirja, alle satasivuinen. Päähenkilö on 11-vuotias Ellen, joka on lakannut puhumasta. Lukija pääsee Ellenin pään sisään seuraamaan hänen ajatuksiaan. Yksi syy Ellenin puhumattomuuteen on se, että hän on toivonut, rukoillut, että hänen henkisesti sairas isänsä kuolisi. Ja kun tämä sitten kuolee, Ellen tuntee helpotusta ja syyllisyyttä. Hän alkaa toivoa myös itse kuolevansa; toivoo eikä kuitenkaan toivo. Hän kokee myös, että äiti, tuo valoisa ja kaiken kestävä äiti, vie elämännälässään kaiken tilan. Äiti, samoin kuin pelottava isoveli, ovat kuitenkin tärkeitä, niin tärkeitä, ettei Ellen näe elämäänsä ilman heitä. Ja äiti on lopulta viisas: hän tajuaa, että aika on se, joka lopulta hitaasti auttaa Elleniä hivuttautumaan pimeydestä valoon. Kirjailija on hienosti kuvannut sanatonta, hiljaisuutta, mykkyyttä. Sitä, miten mieli tarvitsee tilaa ja aikaa parantuakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti