MEnu

 MEnu on pienen keravalaisen Rosetta Versoksen yhdeksäs julkaisu. Rosetta Versos on julkaissut kuusi runokirjaa, kaksi runoantologiaa ja yhden romaanin. MEnu-runokokoelman tekijä Ilkka Tahvanainen on kasvatustieteilijä ja runoilija. Hän on voittanut vuonna 2019 Runo-Kaarinan teoksellaan Putkista ja virtauksista. MEnu on Tahvanaisen kolmas runoteos.

  MEnu sisältää nimensä mukaisesti paljon ruokasanastoa. Takakansi kuvailee, että se kietoo ihmiset ja annokset yhteen: "Ruokalistan sivuilla nälkä ja kylläisyyden tunne ottavat toisistaan mittaa. Runot käsittelevät lähellä olemista, ruumiillisuuden ylellisyyttä." Teoksessa minua miellytti juuri konkreettisuus, maanläheisyys. Runot solahtavat näennäisen vaivattomasti lukijan suuhun, kuin jäätelöä nauttisi. 

  Runoissa ollaan matkoilla ja kotimaassa rakastetun kanssa. Runon puhuja toteaa, että matkalla pääsee lähemmäksi toista. MEnun runot ovat rakkausrunoja, mieheltä miehelle. En muista aiemmin lukeneeni vastaavaa, ainakaan suomeksi. MEnu-nimen voi lukea usealla tavalla; paitsi ruokalista se voi olla myös me nyt (suomea ja ruotsia) tai minä nyt (englantia ja ruotsia). Samanlaista monimerkityksisyyttä on runoissa muutenkin. Aistillinen rakkaus kätkeytyy monin tavoin säkeisiin.  Rakkauden muodoista MEnu edustaa eroottista rakkautta (eros) ja leikkisää rakkautta (ludus). 

  Runon puhuja tekee havaintoja ja sanallistaa ne, vaikka haluaisi olla ilman muotoa ja järjestystä. Vastapainoksi hän antautuu aistien vietäväksi ja  nauttii elämästä (ruuasta, rakastelusta, matkojen huolettomuudesta, musiikista, kukkuloista ja vaihtuvista maisemista). Ruoka ja rakkaus sulautuvat yhteen läpi kokoelman. 

  " Vaikka enimmäkseen tavallisina keltuaisina siellä täällä

     käymme puisen muotin alle suojaan

     ja hartioillamme elämän repimä sideharso

     kahdesta keski-ikäisestä karvaisesta miehestä

     luonnollisen valkeaa massaa muotoilee ilta

     pinnasta voi lukea merkkejä

     leikattuja rusinoita, mantelirouhetta, raastettua sitruunaa

     kun tiivistymme, kovetumme muotoon, kun liika puhe valuu pois

     tökittyjen mintunoksien lehdet vilkuttavat lämmön liikkeestä

    vähintään niin, toistuvuus vahvistaa uppoutumista

     me ymmärrämme toistemme jutut, ja aina meistä valuu pois

     kuin sammuisimme, syttyisimme"

  

                                         Ilkka Tahvanainen MEnu 2024

  

Japani hymyn takana

 Jälleen uusi teos Japanista! Tällä kertaa asialla on Liisa Karvinen, jonka teos Japani hymyn takana (Atena 2024) pyrkii vastaamaan kysymyksiin, miksi japanilaiset ovat niin tyyniä katastrofin äärellä, mitä kaikkea lahjan antaminen merkitsee, kuinka yritykset voivat pysyä samassa suvussa vuosisatoja, asuuko vuoressa todella jumala, kuinka ihmiset selviytyvät hektisestä työelämästä. Liisa Karvinen on valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan Japanin tutkimus. Hän on asunut Japanissa opiskelijana ja diplomaattina ja Ylen ulkomaantoimittajana raportoinut lukemattomia kertoja niin tsunamituhoista, talouskriisistä kuin vaaleistakin. 

  Karvisen mukaan japanilaiseen elämään kuuluu omaleimaisia tapoja ja kirjoittamattomia sääntöjä, jotka antavat merkityksen ulkomaalaisen hämmästelemille asioille. Historia on läsnä käytännöissä, paikoissa ja esineissä. Karvinen päästää teoksessaan ääneen japanilaiset, joita hän on haastatellut. He kertovat omia tarinoitaan ja näkemyksiään. 

  Japanilaiset ovat tunnetusti pidättyväisiä tunteiden ilmaisussa. Heidän kohteliaisuuteensa kuuluu tietyn etäisyyden pitäminen. Läheisten kanssa tietysti nauretaan ja kerrotaan huvittavia juttuja. Huumori liittyy usein kieleen ja kumpuaa erilaisista sanaleikeistä. Manzai on komedian muoto, jossa kaksi esiintyjää lavalla hauskuuttaa keskinäisellä sanailullaan yleisöä. Rakugo puolestaan on japanilainen vastine stand up -komiikalle. Japanilaista hymyä Karvinen pitää kielenä ilman sanoja. Onnettomalta näyttäminen on epäkohteliasta, koska se voi aiheuttaa huolta tai tuskaa toiselle.

  Vuoret ovat japanilaisille pyhiä. Ne symboloivat ihmisen olemassaolon koko kiertoa syntymästä kuoleman kautta tulevaisuuteen ja uudelleensyntymään. Useiden vuorten luona on pyhäkköjä, joihin japanilaiset tekevät pyhiinvaellusmatkoja. Vuoren kätköissä on power spot -paikkoja, erityisiä kohtia, joissa luonnon voima ja jumaluudet tuntuvat vahvoina. Karvisen mukaan japanilaiset ovat moniuskoisia ja yleisesti ottaen hyvin joustavia uskonnon harjoittajia. Valtauskonnot ovat shintolaisuus ja buddhalaisuus. Tavallisen arjen keskellä ihmiset saattavat piipahtaa missä hyvänsä lähipyhäkössä tai -temppelissä rukoilemassa. Vainajien muistojuhla obon sijoittuu elokuun puoliväliin, ja silloin japanilaiset tavallisesti viettävät viikon mittaisen kesäloman. Ihmiset palaavat kotiseudulleen, jos siellä on vielä sukua jäljellä.

  Karvinen pohtii myös japanilaisten sisukkuutta.  Vuoden 2011 maanjäristyksen, tsunamin ja ydinonnettomuuden tuhoista kärsineitä alettiin kannustaa Gambarö-iskulausein. Sana tarkoittaa, että tsempatkaamme kaikki yhdessä, yrittäkäämme selvitä tästä ja tehkäämme parhaamme. Tarkoitus on luoda yhteishenkeä ja kannustaa kaikkia sinnittelemään ja kestämään vastoinkäymiset. Luonnontuhot koettelevat Japania usein. Japanin kielessä on termi gaman. Se tarkoittaa itsehillintää ja jonkin vaikean asian kestämistä.

  Sisukkuus näkyy myös työelämässä ahkeroinnissa. Japanilaiset tekevät pitkää työpäivää. He tottuvat lapsesta siihen, ettei kotiin ehditä iltakuudeksi. Oppituntien jälkeen kouluille jäädään kerhoihin tai mennään preppauskouluihin opiskelemaan pääsykokeita varten. 

Japani on kollektiivinen kulttuuri, jossa ryhmän merkitys on paljon suurempi kuin länsimaissa.  Vanha sananlasku Deru kugi wa utareru eli Esiin törröttävä naula nuijitaan alas on edelleen voimissaan. Oman mielipiteen esiintuominen ei ole helppoa, sillä harmonian säilyttäminen on tärkeä arvo. Tärkeä sosiaalinen taito on küki o yomu, tilannetaju. Tärkeää on osata ottaa toinen huomioon, jopa ennakoida  toisen tarpeet tai tunteet. Japanilaisiin hyveisiin ei kuulu olla oma itsensä ja pitää kiinni siitä, mikä itselle on tärkeää.  Yksi tapa viestiä ryhmän jäsenyydestä on yhtenäinen pukeutuminen eli univormut.

  Japanilainen yhteiskunta on hierarkkinen; jokaisella on paikkansa suhteessa muihin. Hierarkian juuret  juontavat kauas samuraiden aikaan, jolloin yhteiskunnan huipun muodostivat samurait. Karvinen tekee perusteellisesti selkoa samuraiden perinnöstä ja siitä, mitä samurait suosivat, arvostivat ja harrastivat, mitä rajoittivat tai kielsivät kokonaan sekä millaiset käyttäytymisnormit loivat. Lahjakulttuuri on yksi esimerkki asiasta, joka on peräisin samuraiden maailmasta. Japanilainen lahjakulttuuri on Karvisen mukaan rikas ja monisyinen. Sen pohjana on ajatus kiitollisuudesta, ja erityisesti kiitollisuudenvelasta. Itselleni uutta oli tieto, että samurait harrastivat korkeakulttuuria: Nö-teatterista, teetaiteesta eli teeseremoniasta ja kukkienasettelusta tuli ylhäisimpien sotilaiden harrastuksia.

  Made in Japan -luvussa Karvinen osoittaa, miten Japanin historia on täynnä esimerkkejä japanilaisten kyvystä katsoa mallia muista maista, ottaa asioita omaan käyttöön, tutkia ja ennen kaikkea jatkokehittää ja toisinaan luoda jopa uusi menestystuote. Japanin kielessä on termi iitoko dori, mikä tarkoittaa sitä, että keskitytään jonkin asian vahvuuksiin ja parhaimpiin puoliin. Karvisen mukaan Japani on historiansa aikana poiminut ulkomailta erinomaisia ja itselleen parhaiten soveltuvia asioita, teknologioita ja järjestelmiä.

  Karvisen mukaan Japanin yritysmaailmassa on kaksi erityspiirrettä. Maassa toimii paljon perheyrityksiä, jotka ovat pysyneet pitkän ajan yhdellä ja samalla suvulla. Toiseksi on edelleen suuri määrä yrityksiä, joiden historia yltää satojen vuosien päähän. Ammattien periytyminen ei rajoitu ravintoloitsijoihin, käsityöläisiin, kauppiaisiin tai perinteisiin taidemuotoihin, kuten ikebanaan tai teetaiteeseen. Myös lääkärin, juristin tai diplomaatin ammatit kulkevat suvussa. Poliitikkosuvut ovat Japanissa yleisiä ja herättävät mielipiteitä niin puolesta kuin vastaan.

    Viimeisessä luvussa Karvinen käsittelee japanilaista sanaa ikigai, joka käännetään elämän tarkoitukseksi, syyksi nousta aamuisin ylös. Termi on Japanissa käytännönläheinen tarkoittaen asioita, jotka ovat omassa elämässä tärkeitä. Karvinen päättää kirjansa sanoihin:

  "Keskustelut ihmisten kanssa, olipa kyseessä vaikkapa koomikko, pyhiinvaeltajarouva tai vanhan samuraisuvun edustaja, ovat antaneet ajattelemisen aihetta ja tuoneet näkökulmia, joita en etukäteen arvannut. Pala palalta mosaiikkimainen kuva Japanista täydentyy. Hymyn eri vivahteet selkenevät, ja alan oivaltaa mitä kaikkea sen takana on."

                                            Liisa Karvinen Japani hymyn takana 2024

  

Kirjailijapoetiikat, osa 2

 Kirjailijapoetiikat-teoksen (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Jolma) toisessa osassa keskitytään nykykirjallisuuteen. Sari Kivistö tutkii infernaalisia trooppeja Louise Glückin lyriikassa artikkelissaan Katabasis ja postuumi. Nobel-palkitun Glückin monet runokokoelmat jäsentyvät antiikin myyttien varaan. Runoilija hyödyntää antiikin myyttiaiheista erityisesti tiettyjä, kuolemaan ja manalan tarupiiriin kohdistuvia sikermiä. Kivistön mukaan tarinat Persefonesta ja Demeteristä, Orfeuksesta ja Eurydikestä sekä Sisyfoksesta yhdistyvät nykyhetken taiteilijuuteen, rakkauteen ja arjen tilanteisiin. 

  Manalaan laskeutuminen eli katabasis läpäisee koko Glückin tuotannon. Siinä on kyse ajallisesta syvyydestä ja henkilökohtaisen menneisyyden kohtaamisesta myytin avulla. Glückin poetiikkaan luo Kivistön mukaan yhtenäisyyttä se, että edeltävässä kokoelmassa alustavasti tapailtua aihetta syvennetään seuraavassa teoksessa. Myös postuumi on tuotannolle ominainen piirre. Se tarkoittaa runouden tiivistä sidosta menetyksen tunteeseen ja lopulliseen poissaoloon. Glück rinnastaa manalaan laskeutumisen metafiktiivisesti runoilijan tehtävän kanssa, jota kärsimys ja  ikävä inspiroivat ja jossa liikkuminen runouden ja arjen välillä on vaikeaa.

  Elise Kraatilan artikkelissa N.K.Jemisinin välineellistyvä ja välineellistävä poetiikka käsitellään spekulatiiviisen fiktion käyttömahdollisuuksia kuvittelusta kannanottoon. Kraatila analysoi sitä, miten näkökulma spekulatiiviseen fiktioon todellisuuden mahdollisuuksien uudelleenkuvittelun välineenä korostuu yhdysvaltalaisen Jemisinin teoksissa yhä avoimemmin edettäessä varhaistuotannosta uudempaan. Jemisinin poetiikan  jännite kuvitteellisten maailmojen ja todellisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välillä voimistuu, ja teokset muuttuvat avoimen poliittisiksi.

  "Meen niin äärirajoille, että mun pääni hajoilee" -artikkelissa Anna Pakarinen tutkii runollisen resilienssin poetiikkaa Cheekin rap-tuotannossa. Hänen mukaansa runouden näkökulmasta globaalirap-genre on ilmaisukeinoiltaan rikas, ja sen potentiaali havainnollistuu myös Cheekin tuotannossa. Pakarisen kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti multiriimit ja metaforisuus. Sanoitukset edustavat hänen mukaansa suorasukaisen arkikielen taidetta, mutta rakentuvat monikerroksiselle poetiikalle ja pohtivat klassisen suuria elämän rajallisuuden ja merkityksellisyyden teemoja.

  Väkivallan ja seksin intermediaalinen esittäminen Anu Kaajan proosateoksissa -artikkelissa Hanna Samola tutkii, millä tavoin Anu Kaajan proosatuotannossa esitetään kertojien ja päähenkilöiden yrityksiä ilmaista auditiivista, visuaalista tai audiovisuaalista materiaalia verbaalisessa muodossa sekä myös sitä, miten yritykset liittyvät sukupuolen, seksuaalisuuden ja väkivallan tematiikkaan.

  Intermediaalisuuden Samola käsittää mediumien rajat ylittävinä rakenteina. Teksti ei pysty toistamaan visuaalista tai auditiivista materiaalia sellaisenaan, vaan esittää vaikutelman esimerkiksi elokuvalle tyypillisistä ilmaisukeinoista, kuten zoomauksesta tai kuvien hajoamisesta. Kaajan tuotannossa on runsaasti ekfrasiksia, joissa visuaalista aineistoa esitetään sanoin. Intermediaalisten viittausten lisäksi hänen teoksissaan on viittauksia toisiin kaunokirjallisiin teoksiin. Kaajan poetiikalle on ominaista kuvailla vaikeasti kielennettäviä ja arkijärjen ylittäviä tapahtumia sekä yhdistellä erilaisia tekstilajeja ja kirjallisuudenlajeja. Teoksissa sekoittuvat toisiinsa myös kulttuurisesti ylhäisenä ja alhaisena tai rumana ja kauniina pidetty. Samolan mukaan Kaajan tuotanto ilmentää postmodernistiselle ja sen jälkeiselle kirjallisuudelle tyypillistä tapaa tuoda esiin satujen ja myyttien eroottista ja väkivaltaista sisältöä.

  Eila Rantosen artikkeli Maahanmuuttajayhteisön kuvaus Jonas Hassen Khemirin poetiikassa tutkii ruotsalaisen Khemirin teoksia, jotka käsittelevät terävästi poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Poetiikaltaan ne ovat Rantosen mukaan kekseliäitä sommitelmia ja yhdistelevät erilaisia kerronnan muotoja ja tyylejä. Tuotantoa läpäisee metafiktio ja itsensä tiedostava kerronta, joka tähdentää fiktiota rakennelmana ja leikittelee kirjailijan tekijyydellä ja omaelämäkerrallisilla viittauksilla. Tyyliltään Khemirin teokset asettuvat postmoderniin realismiin, joka kietoutuu monikulttuuriseen ja postkoloniaaliseen poetiikkaan.  Kirjailija hyödyntää runsaasti humoristisia rinnastuksia, vastakkainasetteluja ja puhemuotojen runsautta poeettisina keinoinaan. Teoksia läpäisevä vuoropuhelu ja yhteisöllinen kerronta uudistaa Rantosen mukaan monikulttuurisen yhteiskunnan ja maahanmuuttajayhteisöjen kuvaustapoja.

  Mika Hallila tutkii artikkelissaan Oskillaation poetiikka Asko Sahlbergin romaaneissa Ruotsissa vuodesta 1996 asti asuneen suomalaiskirjailijan tuotannon yhdistäviä elementtejä. Oskillaation poetiikalle on hänen mukaansa tyypillistä ristiriitainen valitsematta jättämisen tila, joka koskee sekä romaanien muodollisia tai rakenteellisia ominaisuuksia, kaunokirjallisia keinoja että sisällön ja tematiikan tasoa. Tärkein Sahlbergin teosten yhdistävä piirre on Hallilan mukaan ajan ja ajallisuuden käsittely. Ihminen on ajan armoilla tai ajallisuuden keskelle heitetty, kyvytön vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Hän on aina vieras, vieraassa ajassa ja paikassa oleva oman elämänsä siirtolainen.

  Sahlbergin romaaneissa esitetään paljon väkivaltaa, patoumia, traumoja ja viettimaailman hallitsemattomuutta, koska henkilöillä ei ole tukenaan eettistä mallia tai moraaliselle toiminnalle tukea antavaa metakertomusta saati kykyä hallita itseään tai vaikuttaa elämänsä kulkuun. Intertekstuaaliset suhteet tiettyihin länsimaisen modernismin ja venäläisen psykologisen realismin merkittäviin romaaneihin ovat olleet selvä Sahlbergin kirjailijapoetiikan elementti. Kirjallisilta keinoiltaan ja konventioiltaan romaanit ovat sekoitus realismia, modernismia ja postmodernismia. Huojunta toivottomuuden ja toivon välillä on osa teosten vahvaa eettistä eetosta ja edustaa myös valitsemattomuuden logiikkaa.

  Maria Laakso analysoi Kari Hotakaisen huumorin poetiikkaa. Hotakaisen tuotanto ei Laakson mukaan asetu puhtaasti huumorikirjallisuuden genreen, vaan kirjailija on tunnettu erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ja suomalaista yhteiskuntaa koskevien suurten rakennemuutosten kuvaajana. Hotakaisen tuotannon läpäisevälle huumorille onkin ominaista, että hauskuus kulkee aina erottamattomasti rinnakkain vakavan aineksen kanssa. Hotakaisen huumorin poetiikkaan kuuluvat pakkomielteiset henkilöhahmot, groteski ruumiillisuus ja inkongruenssi eli yhteensopimattomuus.  Inkongruenssi ilmenee tyylirikkoina ja kielen leikkisänä ja yllätyksellisenä kuvallisuutena. Hotakaisen huumori on myös satiirista, inhimillisiä heikkouksia satiirisesti kritisoivaa mutta lopulta ihmisiä rakastavaa.

  Laura Piippo pohtii artikkelissaan Monet Yli-Juonikkaat tekijänimen käyttöä Jaakko Yli-Juonikkaan kirjailijapoetiikassa. Yli-Juonikkaan teoksissa yhdistyvät erilaiset tyylit, näiden parodiat ja pastissit sekä monenlaisilla tekstien- ja medioidenvälisyyksillä operoivat kokeilut. Piipon mukaan kirjailijan tuotannon ja kirjailijapoetiikan yksi keskeinen piirre on tekijyydellä ja sen merkityksillä leikittely. Yli-Juonikas käyttää omaa nimeään uuden tulkinta-avaruuden avaavana merkitsijänä, mikä vapauttaa tekijän kirjailija- tai tekijäkuvaa. Kyse on uudesta kaunokirjallisuuden tulkintamahdollisuudesta ja poetiikan resurssista, joka estää lukitsemasta erilaisia merkitysyhteyksiä, esimerkiksi autofiktiivisiä.

  Kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen oli tämä Kirjailijapoetiikat-teoksen lukukokemus. Kirjallisuudentutkimuksena kirjailijapoetiikka ei kuitenkaan ole uusi. Sen piiriin kuuluvaa tutkimusta tehtiin jo venäläisessä formalismissa, kuten tietävät teoksen toimittaneet Isomaa, Björninen, Hatavara ja Jolma kertoa teoksen aloittavassa artikkelissa Kirjailijapoetiikan keskeiset tutkimuslinjat. Myös strukturalismi ja Tel Avivin koulukunta olivat poetiikan tutkimuksen koulukuntia. Itse muistan 1970-luvulla analysoineeni Helsingin Yliopiston kotimaisen kirjallisuuden praktikumissa romaaneja, novelleja ja runoja uuskritiikin eli lähiluvun menetelmin. Ei siis mitään kovin uutta auringon alla. Mutta vaikka kirjailija ja hänen elämänsä olisivatkin kiinnostavia, pääpainon tulisi olla teoksessa ja sen ominaisuuksissa. Kuten Kirjailijapoetiikat-teoksen tekijät kirjoittavatkin:

  "Kirjailijapoetiikan kautta voi tutkia koukuttavan tuotannon rakentumista ja erityispiirteitä. Se tarjoaa tutkijoille ja muille lukijoille kiinnostavan tavan puhua kirjailijasta ilman, että pohditaan hänen persoonaansa, henkilöhistoriaansa tai haastatteluissa ilmaistuja intentioita. Kontekstoivassa tarkastelussa nekin voi tosin huomioida, mutta kirjailijapoetiikan fokus on kuitenkin aina teosten tarkastelussa."

                                Kirjailijapoetiikat 2024

  

  

Kirjailijapoetiikat, osa 1

 Kirjailijapoetiikat (SKS 2024, toimittaneet Saija Isomaa, Samuli Björninen, Mari Hatavara ja Nanny Holma)  esittelee kirjailijapoetiikan tutkimussuuntauksen ja analysoi useiden kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden poetiikkaa 1800-luvulta 2020-luvulle. Kirjallisuudentutkimuksessa tietyn tekijän tuotannon piirteisiin keskittyvää tutkimusta kutsutaan kirjailijapoetiikan tutkimukseksi. Se avaa näkökulman esimerkiksi teosten aihepiireihin, lajivalintoihin, kerrontaan, intertekstuaalisuuteen, rakenneperiaatteisiin, arvomaailmoihin ja ihmiskuvaan tai näiden ajallisiin muutoksiin kirjailijan tuotannossa.

  Kirjailijapoetiikat-teoksessa kuusitoista tutkijaa tarkastelee tutkimussuuntauksen teoriaa ja kirjailijoiden  poetiikkaa. Ensimmäisen osion artikkelit  tarkastelevat 1800-luvun kotimaista kirjallisuutta sekä 1900-luvun modernismin kaudella kirjoittaneita kirjailijoita. Toinen osio muodostuu nykykirjailijoiden tuotantoja erittelevistä analyyseistä.

  Kati Launis tarkastelee artikkelissaan Sentimentaalista, opettavaista yhteiskunnallisuutta  Charlotta Falkmanin kirjailijapoetiikkaa. Falkman (1795-1882) kuului Suomen ensimmäisiin romaanikirjailijoihin. Launiksen mukaan hänen tuotantoaan läpäisee johdonmukainen avioliitto-, perhe- ja naisihanteen määrittely. Falkmanin poeettiseen keinovalikoimaan kuuluu ajan romaaneille tyypillisten avioliitto- ja kuolemajuonien käyttö moraalisessa opetustarkoituksessa, metafiktiivinen kommentointi, laajalti kierrätettyjen lajityyppien ja tematiikkaa rakentavien intertekstien käyttö, yhteiskuntakriittisen aineksen sijoittaminen sisäkertomuksiin, sivujuoniin ja -hahmoihin sekä laaja naishahmojen joukko.

  Falkmanin tuotannossa on tunteellisen sentimentaalisuuden ohella vahvasti realistinen  juonne jo vuosikymmeniä ennen realismiksi nimettyä periodia. Hänen päämääränään on opettaa ja kasvattaa romaanien oletuslukijoita eli nuoria naisia. Falkmanin romaanien onneton loppu odottaa kelvottomaksi osoitettuja hahmoja, jotka toimivat varoittavana esimerkkinä. Myöhemmin Falkmanin poetiikkaan ilmaantuu tummia, melodramaattisia goottilaissävyjä: murhia, myrkkyjä ja vakoojia. Läpi tuotannon hänen ominaispiirteenään pysyy kiihkeä halu kommentoida yhteiskuntaa, naisen asemaa ja politiikkaa, taito tehdä se rivien välissä ja luja usko siihen, että kaunokirjallisuuden keinoin voidaan tehdä oikeudenmukaisempaa maailmaa.

  Saija Isomaan artikkelissa Melodraamaa paikallishistorian kehyksessä tutkitaan K .J. Gummeruksen (1840-1898) yhdeksän erillisteoksen poetiikkaa. Gummerusta on pidetty romantikkona, joka valitsi yleisökseen suomenkielisen kansan. Hänen tyylinsä on melodraama. Genrelle tyypillinen liiallisuuden poetiikka moraalisine mustavalkoasetelmineen ja dramaattisine spektaakkelimaisia tapahtumia sisältävine ihmissuhdejuonineen leimaa erityisesti alkutuotantoa mutta ilmenee vielä myöhäistuotannossakin. Kansansivistyksestä innostunut Gummerus pyrki puhuttelemaan kertomuksillaan suomenkielistä talonpoikaista kansaa: niissä oikeus lopulta voittaa eli poeettinen oikeudenmukaisuus toteutuu. Hakeutuminen paikallishistoriallisuuteen  motivoituu pyrkimyksestä kertoa dramaattisista tapahtumista. Siinä voi nähdä myös aidon kansanvalistuksellisen  pyrkimyksen kertoa viihdyttävästi paikkakunnan historiasta sekä kansallisuusaatteellisen tai romanttisen tavoitteen hahmotella kansakunnan historiaa.

  Minna Canthia on tutkittu paljon. Mari Hatavara tietää tämän ja onkin valinnut tarkasteltavakseen aiheen, jota ei ole tutkittu paljoa: Minna Canthin kirjalliset mielet; mielen esittämisen tavat Canthin proosatuotannossa. Hän analysoi tajunnankuvausta, fokalisaatiota sekä ilmeiden ja eleiden esittämistä, ja tuloksena on kokonaisesitys Canthin tavoista esittää henkilöhahmojen mielensisäisyyttä. 

  Henkilöiden mieliä tuodaan esiin kaikilla tajunnan esittämisen kielellisillä keinoilla. Hatavara on löytänyt neljä toisistaan erottuvaa vaihetta. Aluksi kertomuksia hallitsee kertojan rooli, ja kertoja myös kääntyy suoraan yleisön puoleen. Tajunnankuvaus yhdistyy pääosin yksilön vaikeisiin tilanteisiin. Toisessa vaiheessa henkilön sisäinen kieli ja näkökulma nousevat merkittävään asemaan. Myös kertoja on edelleen vahvasti vaikuttamassa mielten esittämiseen. Kolmannessa vaiheessa henkilöhahmojen sisäisyyden esittäminen laajenee kattamaan useita henkilöitä saman teoksen sisällä. Viimeisessä vaiheessa uutena piirteenä on minäkerronta.

  Mielen esittämisellä on useita tehtäviä Canthin tuotannossa. Sen eri keinoja käytetään niin näkökulmien törmäyttämiseen, valta-asemien esiintuomiseen kuin lukijaan vetoamiseenkin. Myös tarinamaailman tapahtumien rinnalle tuodaan erilaisia hypoteettisia tapahtumakulkuja ja tulevaisuudenvisioita sekä esitetään henkilöhahmojen tunteita, pelkoja ja unelmia. Tämä kaikki osoittaa Hatavaran mielestä, miten laaja ilmaisuvalikoima Canthilla varhaisena suomalaisena proosakirjailijana jo oli aktiivisessa käytössään.

  Anna Kuutsa nostaa artikkelissaan Maria Jotunin novellien edustuksellisuuden poetiikka Jotunin novellituotannolle toisteisia ja ominaisia kerronnallisia keinoja diakronisen poetiikan hengessä. Nämä keinot laajentavat yksittäisten tarinamaailman hahmojen ja tapahtumien esittämisen yleisempien yhteiskunnallisten kysymysten kuvaukseksi eli rakentavat kirjailijakohtaista edustuksellisuuden poetiikkaa. Kuutsa käsittelee Jotunin novellien puheen esityksen ja kirjekerronnan keinoja kansankuvan ja kaupunkilaisuuden kuvauksessa, ironian kerronnallista rakentumista sekä puheen esitysten persoonamuotojen tulkinnallista merkitystä.

  Iida Pölläsen Mustan Atlantin ylirajainen poetiikka ja pohjoismainen intertekstuaalisuus Nella Larsenin (1891-1964)  tuotannossa esittelee ainakin minulle tuntemattoman kirjailijan, jota voi Pölläsen mukaan kutsua sekä afrikkalaisamerikkalaisen, amerikkalaisen että afropohjoismaisen modernismin edelläkävijäksi. 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Larsenista tuli tunnettu kirjailija mustan renessanssin liikkeessä. Pölläsen mielestä Larsenin tuotannosta muodostuu puutteellinen kuva, jos teoksia tulkitaan vain yhdysvaltalaisessa tai afrikkalaisamerikkalaisessa kontekstissa.

  Larsenin  äiti oli valkoinen tanskalaisnainen ja isä kotoisin Tanskan kolonisoimasta saaristosta Karibianmerellä. Larsenin henkilökohtainen elämä linkittyy niin Yhdysvaltojen rasismin historiaan kuin Pohjoismaiden harjoittaman siirtomaavallan ja kolonialismin historiaan. Nämä aiheet kulkevat Pölläsen mukaan Larsenin kirjallisessa tuotannossa, minkä lisäksi hän sai vaikutteita kirjailijapoetiikkaansa pohjoismaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta. Taiteellisiksi esikuvikseen Larsen valitsi Henrik Ibsenin kaltaisia 1800-luvun pohjoismaisia kirjailijoita, joiden käsitykset kirjallisuudesta ja sen roolista yhteiskunnassa Larsen jakoi. Artikkelissaan Pöllänen yhdistää kiinnostavasti Ibsenin näytelmät Larsenin teksteihin.

  Artikkelissaan Miten sirpale heijastaa? Pirjo Lyytikäinen tutkii Volter Kilven Saaristosarjan poetiikkaa. Kilven poetiikassa ydinajatuksena on, että jokaisessa hetkessä kaikki on läsnä, ikään kuin aika ja historia menettäisivät merkityksensä katsovan ja tuntevan mielen kannalta. Lyytikäisen mukaan myöhäistuotannon poetiikaksi käännettynä filosofinen "sirpale heijastaa" -ajatus, jonka tausta on Kilvelle tärkeän Arthur Schopenhauerin filosofiassa, merkitsi tiukkojen rajoitusten asettamista. Kilpi tajusi, ettei kertomusjuoni sopinut hänen tarkoituksiinsa, sillä hän halusi nostaa keskiöön yhteisön kokonaisuutena. Kunkin romaanin ja novellin erittäin rajallinen tilanne laventuu laajemman elämän kaleidoskoopiksi.

  Kilven teosten tapahtumakestoltaan rajattu rakenne avautuu ajattelun, muistamisen ja kuvittelun teitä. Lyytikäisen mukaan "yhdenpäivän-, yhdenpaikan- ja yhdentapahtumanromaani on väline räjäyttää perinteinen juoniromaani sisältäpäin." Homeros ja Aleksis Kivi ja monet muut kirjallisuuden hahmot ja filosofit esiintyvät kätketysti Kilven dialogisessa, intertekstuaaliseen avaruuteen linkittyvässä kerronnassa. Mikrotasolla Kilven omin tyyli merkitsee kielen semanttisten, äänteellisten ja kuvallisten resurssien maksimaalista käyttöä myös emotionaalisen intensiteetin saralla, Lyytikäinen toteaa. Hänen esittelemänsä pieni katkelma Kilven laajasta teoksesta heijastaa koko teoksen teemoja. Se etenee rytmin tasolta kuviin, kuvaukseen, kerrontaan ja lopulta teoksen kokonaisuuteen asti, jossa "meri ja tuuli näyttäytyvät elämän voimina, elämän symboleina ja ihmiselämän rajallisuuden kehyksinä."

Rannalla

 Sanna Nyqvistin tietokirja Rannalla  Miten kirjailijat löysivät meren (Tammi 2024) sopii hyvin kesälukemiseksi, vaikkapa rannalla loikoillen. Se kuvaa viiden kirjailijan meri- ja rantasuhdetta heidän teostensa kautta. Nyqvist tuntee hyvin tutkittavansa, jopa niin, että hänen oma tyylinsäkin on hyvin kaunokirjallista, muistuttaen kunkin tutkittavan kieltä ja tyyliä. Ihailtavaa ja lukijan kannalta nautinnollista.

  Alkusanoissaan Nyqvist toteaa, että kirjallisuudessa rannat ovat erityisiä tihentyneiden tapahtumien ja merkitysten paikkoja, joissa lukija voi odottaa käänteitä ja muutoksia. Ranta on yhtä aikaa paikka ja mielentila. Nyqvist ilmoittaa teoksessaan tarkastelevansa rannan muuttuvia merkityksiä valitsemiensa kirjailijoiden teosten ja elämänvaiheitten valossa. Näissä teoksissa hahmottuvat rantojen kulttuurihistorian suuret kaaret Euroopassa  1800-luvun alusta nykypäivään.

  Jane Austen, August Strindberg, Marcel Proust, Virginia Woolf ja Tove Jansson hakeutuivat oleskelemaan ja kirjoittamaan meren rannalle, ja kokemukset rannoilta tarjosivat aineistoa heidän teoksiinsa. Näin rannat olivat todellisia, elettyjä maisemia.

  Nyqvist tarkastelee Jane Austenin romaania Viisasteleva sydän ja keskeneräiseksi jäänyttä Sanditonia, jotka sijoittuvat rantalomakohteisiin Dorsetin rannikolle. Meri on Austenille kehys, joka piirtää esille rannikkomaiseman kauneuden. Se vaikuttaa myös katsojaan tarjoten esteettisiä ja henkisiä nautintoja. Ranta on Austenille siirtymätila, jossa ihminen tempautuu mukaan johonkin uuteen, löytää itsestään aiemmin kätkettyjä voimia tai haluja.

  August Strindbergille Tukholman saaristo merkitsi inspiraation lähdettä. Saaristosta tuli Nyqvistin mukaan kirjailijan ydinmaisema ja miljöö, jossa tämä koki löytävänsä oman itsensä aina uusina versioina. Hemsöläiset on Strindergin rakastetuin romaani, ja sen elävä kuvaus saariston näkymistä tuli osaksi ruotsalaisten käsitystä kansallismaisemastaan. Saaristolaiselämää ja Ulkosaaristossa täydentävät trilogian. Rannat ovat Nyqvistin mukaan Strindbergin tuotannossa toiveiden heräämisen ja niiden kariutumisen maastoa:

  "Samojen teemojen ja tuntojen toistuminen tuo mieleen aaltojen näennäisen toisteisen liikkeen. Milloin ne loiskivat lempeästi vasten auringon lämmittämiä kallioita, milloin vyöryvät maihin vaahtopäisenä rintamana ennen kuin paiskautuvat takaisin mereen. August Strindberg oli modernin ajan kirjailija, ihmisluonnon ristiriitaisuuksien kuvaaja. Hänen teoksissaan ranta on symboli vastakkaisille tiloille, joiden välillä ihminen heittelehtii."

  Marcel Proust matkusti meren rannalle päästäkseen tilaan, jossa hänen sisällään kehkeytyvä romaani löytäisi tiensä ulos. Nyqvist kirjoittaa:

  "Meren äärellä hän oli kaukana arjen vaatimuksista ja rutiineista, seuranaan aaltojen tasainen pauhu ja edessä avautuva ulappa, jonka pintaan piirtyvät kangastukset  ja kuvat olivat kuin heijastuksia hänen oman mielensä kuvajaisista. Uuden hotellin anonyymi, historiaton miljöö antoi rauhan uppoutua kirjoittamiseen ja menneen uudelleenluomiseen kirjan sivuille. Meren heijastusten valaisemassa hotellihuoneessa Proust avasi ovet sisäisiin huoneisiinsa, jo kadotetuiksi luulemiinsa tiloihin, jotka rannan suolainen tuuli pyyhki puhtaiksi ajan kerrostamasta pölystä."

  Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kertojakin viettää kesiään loistohotellissa Normandian rannalla, havainnoi rannan sosiaalisia hierarkioita ja niiden yllätyksiä ja oppii Nyqvistin mukaan taiteen avulla ymmärtämään ja jäsentämään kauneutta ympärillään; taide kertoo maailmasta jotakin sellaista, mitä tottumus ja tiede eivät tavoita.

  Meren rannoille sijoittuvat myös useat Virginia Woolfin teokset, etenkin hänen tunnetuin romaaninsa Majakka. Nyqvistin mukaan Woolf vertasi luomista usein veden liikkeeseen: "Teksti on virta, johon hän sukeltajan lailla uppoutuu ja jonka rytmiin hän mukautuu."  Majakasta muotoutui mereltä rytminsä lainaava, kokeellisuudessaan läpikotaisin modernistinen taideteos, joka on samalla psykologisesti tarkkanäköinen ja intiimi kuvaus meren äärellä lomaansa viettävästä perheestä. Meri oli Nyqvistin mukaan Woolfille kaikista keskeisin metafora, olemista, ajattelua ja taidetta ruokkiva elämän perusta. Lapsuuden kesien Cornwallin aaltojen jyly loi äänimaiseman ja tunnetilan, jonne hän aina kaipasi takaisin.

  Kaikki suomalaiset (ja muutkin) osaavat yhdistää Tove Janssonin ja meren. Nyqvist toteaakin, että Tove Janssonin elämän keskeiset paikat voisi piirtää merikartalle, joka tarjoaa tarkastelupisteitä myös Janssonin kirjallisiin maastoihin :"Varhaislapsuudesta alkanut vahva tunneside Itämeren saaristoon oli hänen tuotantonsa käyttövoima, loputon inspiraation lähde, jonka tarjoilemia aihelmia hän varioi teoksesta toiseen. - - Välimeren aurinkorannat Riviera ja Capri ovat poikkeuksia tuotannossa."

  Olennaisin osa meren tarjoamista antimista on aineettomia, ja juuri ne ovat kirjallisuuden rakennusainetta, Nyqvist summaa teoksensa lopuksi:

  "Muumipapalle meri lahjoittaa viskilaatikon ohella itseymmärryksen, Proustin romaanin kertojalle hurmaavan tyttöryppään ja uuden tavan katsoa maailmaa. Woolfin kesänviettäjät pääsevät rannalla viimein irti surustaan ja kaipauksestaan. Austenin kapteeni Wentworth ja Anne Elliot saavat takaisin rakkautensa, aiemmista esteistä vapaana ja kypsempänä versiona. Strindbergin proosarunon kulkija kohtaa saariston häikäisevät maisemat ja oivaltaa lopulta, epäilysten ja pettymysten jälkeen, millaiset lahjat elämä on hänelle jo antanut. Ranta terästää aistien lisäksi ymmärryksen. - -"

                                                                                         Sanna Nyqvist  Rannalla 2024

  

  

  

Naisia jotka etsivät suurta tulta

 Naisia jotka etsivät suurta tulta  (Into 2024) on Moona Laakson tietokirja 1900-luvulla eläneistä suomalaisista naisista, jotka maalasivat, kirjoittivat, soittivat ja loivat. Laakso kutsuu heitä varjonaisiksi, sillä he elivät miehensä tai isänsä varjossa. Osa heistä eli onnellisessa avioliitossa ja halusi antaa aviomiehen loistaa. Osa joutui kaltoin kohdelluksi ja suljetuksi mielisairaalaan. Laakson mielestä naisena oleminen oli ja on vieläkin jatkuvaa kamppailua nähdyksi tulemisesta.  Kirjallaan hän haluaa nostaa naiset valoon. Lähteinään Laakso on käyttänyt useiden tutkijoiden teoksia sekä kuvaamiensa naisten päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä.

  Greta Hällfors-Sipilä eli taiteilija-avioliitossa Sulho Sipilän kanssa. Molemmat maalasivat, mutta Greta oli ensisijaisesti vaimo. Gretaa pidettiin miehensä jäljittelijänä, ja monet hänen tauluistaan laitettiin Sulhon nimiin. Greta oli monin tavoin yksinäinen ja niin riippuvainen miehestään, ettei miehen ollessa jatkuvasti matkoilla kyennyt maalaamaan. Lopulta hän sairastui skitsofreniaan ja vietti loppuelämänsä sairaalassa. Hän puhkesi siellä kukkaan ja maalasi yli 3000 akvarellia, aina kuolemaansa asti, vuoteen 1971 saakka.

  Alvar Aallon puolisoiksi valikoituivat arkkitehtinaiset, jotka osasivat piirtää (kauniita viivoja). Aino ja Elissa Aalto tekivät yhteistyötä kuuluisan miehensä kanssa, ja heillä oli suuri rooli menestyksen ja kansainvälisen maineen takana. Molemmat vaimot omistivat elämänsä suurmiehelleen. Laakso kirjoittaa: "Ainon ja Alvarin suhdetta on kuvattu tiiviiksi, rakkaudelliseksi, tasavertaiseksi ja toisen osaamista kunnioittavaksi. Mutta nuori Elissa kohtaa elämänsä rakkauden menettäneen katkeroituneen ja vähitellen yhä kärttyisemmäksi käyvän  miehen." Miehensä kuoleman jälkeen Elissa Aallosta tuli Aallon toimiston johtaja, ja hän työskenteli siellä kuolemaansa, vuoteen 1994 saakka.

  Saimi Järnefelt oli naimisissa Eero Järnefeltin kanssa. Hän oli lupaava ja intohimoinen näyttelijätär, joka luopui urastaan perhe-elämän vuoksi. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Teinkö väärin sittenkin, vaikka luulin niin kokonaisesti ja oikein menetelleeni. Teinkö väärin omalle itselleni - - tapoinko kaiken lahjan itsessäni, tukehdutin karaktäärini ja tuleeko kosto nyt jälestäpäin - - Enkö siis tehnytkään oikein valitessani vain vaimon osan, eikö sen olisikaan tarvinnut väistyä."

  Majsi Salokivi oli naimisissa taidemaalari Santeri Salokiven kanssa. Hän oli Laakson mukaan lahjakas laulaja ja soittaja, kirjoittaja ja maalari, joka olisi menestynyt, ellei olisi pitänyt miestään itseään lahjakkaampana.

  L. Onervasta on viime vuosikymmeninä kirjoitettu paljon (mm. Anna Kortelainen, Hannu Mäkelä), joten hänen tarinansa on tuttu. Moona Laakson kirjan nimi on juuri Onervalta, joka kirjoitti runossaan Etsijä  "Etsin, etsin suurta tulta". Tämä kuvastanee kaikkien kirjan naisten sisäistä taiteilijapaloa, pyrkimystä löytää jokin taiteellinen ilmaisukeino tuon tulen julki saattamiseksi. Onervan elinaikanaan saama (kielteinen) julkisuus oli ongelmallista, sillä 1900-luvun alkupuolella naiskirjailijat voitiin laskea julkiseksi omaisuudeksi. Onervan ja Eino Leinon suhde oli legendaarinen, mutta Onerva maksoi suhteesta kalliin hinnan. Laakso lainaa Reetta Niemistä, joka toteaa: "Leinon varhainen kuolema ja maine jättivät sekä Onervan persoonan että tuotannon varjoonsa. 1970-luvulla alkanut Leino-renessanssi, joka tuotti mm. elokuvan Runoilija ja muusa, on entisestään hämärtänyt ja vääristänyt Onervan kuvaa."

  Akseli Gallan-Kallelan tytär Kirsti oli sellotaiteilija ja kuvittaja, jonka elämä Laakson mukaan oli sarja kompromisseja. Suuren isän varjo tuntui raskaalta, kaikki oli hänen rinnallaan vain puuhastelua.  Hänen isänsä kaavaili tyttärestään hienoa daamia, joka menee naimisiin suurlähettilään kanssa. Hän halusi myös opettaa tyttärelleen maalausta tai pistää tämän kutomakouluun. Mentyään naimisiin Kirsti kirjoitti tädilleen:" Ei minusta tule tavallista, kilttiä porvarismammaa, joka hoitaa talouttaan ja lapsiaan. On myös todella niin, kuten aina arvelinkin, että avioliitto ei ole mikään riittävä tehtävä naiselle, ja kuinka olisikaan, jos hänellä kerran on sama intelligenssi kuin miehellä, taikka taiteellisia tai muita taipumuksia."

  Moona Laakson varjonaisista traagisin on taiteilija Helmi Vartiainen, Tyko Sallisen vaimo ja tämän maalausten "Mirri", joka joutui täysin miehensä nujertamaksi ja kuoli vain 31-vuotiaana. Olen lukenut Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat  (2021) sekä Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin Tukaattityttö - Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen (2002), joten tiesin, että kohtaaminen (hirviömäisen) Tyko Sallisen ja tämän malliksi ja vaimoksi ryhtyminen katkaisivat Helmin taiteilijan uran. Paitsi taiteilijuuden hän menetti myös lapsensa ja lopulta henkensä.

  Viimeinen Moona Laakson esitellyistä taiteilijanaisista on Tuulikki Pietilä, joka kirjoittajan mukaan ei aikanaan halunnut esille. Taiteilijagraafikko eli tasaveroisessa liitossa puolisonsa Tove Janssonin kanssa ja halusi vain toteuttaa itseään, luoda ja tehdä taidetta, omassa rauhassa. Laakson mukaan he onnistuivat luomaan tasavertaisen taiteilijaliiton, jossa molemmilla oli tilaa toteuttaa itseään ja loistaa. Tove Janssonin rinnalla Pietilä jäi kuitenkin väkisinkin jonkin verran puolisonsa menestyksen katveeseen.

  Toinen teos, joissa naiset nostetaan valokeilaan, on Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä (Nemo 2024, suomentanut Sini Linteri). Se on mahtava järkäle (512 sivua ja painava sekä fyysisesti että sisällöltään). Ja tietysti erittäin mielenkiintoinen, sillä suurin osa taiteilijoista oli ainakin minulle tuntemattomia: ei voinut kuin ajatella, miten upeaa taidetta naiset ovat vuosisatojen aikana tehneet.  Teos tarjoaa myös silmäniloa, sillä se on kuvitettu: joka aukeamalla on useita kuvia. Kirjansa alkusanoissa Hessel  kirjoittaa:" Taidehistorian kaanon on maailmanlaajuinen, vaikka länsimainen miesnarratiivi on dominoinut sitä oikeudettomasti muiden kustannuksella, ja juuri sitä haluan purkaa ja haastaa. - - Jos näemme vain yhdenlaisten ihmisten luomaa taidetta, emme oikeastaan näe yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria kokonaisuutena."

  Hessel ilmoittaa selvyyden vuoksi ryhmitelleensä taiteilijat yleisesti tunnustettuihin suuntauksiin, vaikka hän ymmärtää, että he ovat yksilöitä, joilla on oma elämänsä ja ura ja joiden työ muovaa taidesuuntauksia. Teoksen aikajana ulottuu 1500-luvulta nykypäivään. Naistaiteilijoiden historia on tietysti myös naisen historiaa. Naisten taidetta ei arvostettu niin kuin miesten, ja sitä pidettiin vain näpertelynä (tästä on tietysti poikkeuksia). Aluksi taidetta tekivät vain  ne, jotka kuuluivat taiteilijaperheisiin tai varakkaisiin sukuihin. Vasta noin 1900-luvulta alkaen naiset  pääsivät arvostetuimpiin oppilaitoksiin. 

  Jotkut naistaiteilijat saivat arvostusta jo elinaikanaan, mutta kun he kuolivat, heidät unohdettiin nopeasti. Hessel kertoo teoksessaan monista, jotka vasta meidän aikanamme on uudestaan "löydetty". Hyvä niin. Taiteen historia ilman miehiä on tärkeä kirja, ja saa ajattelemaan, miten rohkeita naiset olivatkaan, kun uskalsivat luoda taidetta huolimatta heihin kohdistuneesta syrjinnästä ja väheksynnästä aikana, jolloin taiteen tekeminen, opiskeleminen ja esille tuominen oli naisilta kiellettyä.

  

Korean syndrooma

 Fanni Kolisevan teos Korean syndrooma   Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) on mielenkiintoinen tietokirja Etelä-Koreasta. Sen kirjoittaja vietti nuoruutensa korealaisen populaarikulttuurin parissa. Myöhemmin hän meni opiskelemaan korealaiseen yliopistoon, kiinnostuksen vuoksi ja koska halusi nähdä, millaista elämä ja todellisuus Etelä-Koreassa on; onko elokuvilla ja saippuasarjoilla mitään yhtymäkohtia todellisuuteen? Koliseva haluaa painottaa, että kirjan perspektiivi on kapea, sillä se on suomalaisen naisen, ei yleinen totuus. Kirjaansa varten hän on myös haastatellut ystäviään, tuttavapiiriään ja asiantuntijoita, joten ei se täysin subjektiivinen ole, päinvastoin.

Souliin asetuttuaan Koliseva huomaa, että kauneusleikkaukset ja painosta puhuminen ovat osa arkea, mikä heijastuu myös viihteeseen. Osa opiskelijoista saa vanhemmiltaan lahjaksi silmäleikkauksen, koska kauneusihanteet täyttävän hakijan uskotaan saavan paremmin töitä. Länsimaisten piirteiden ihailu kumpuaa osaksi sodan jälkeisestä ajasta, jolloin Etelä-Koreassa suurin osa populaarikulttuurista oli peräisin Yhdysvalloista: monet maassa ihaillut tähdet ja näyttelijät olivat valkoisia. Gangnam beauty -termi viittaa ihmiseen, joka on viettänyt kirurgisen veitsen alla aikaa liian pitkään. Gangnam on Etelä-Korean plastiikkakirurgian keskittymä., jossa näkee jatkuvasti sideharsolla varustettuja kasvoja. 

Mutta Etelä-Korea on hänen mukaansa muutakin kuin idoleita, draamoja ja kauneuskirurgiaa: "Maa on vuoristoa, syksyn väriloistoa, kevään kirsikkapuita, välittäviä ja iloisia ihmisiä, omaa polkuaan seuraavia ihmisiä, nuokkuvia kassamyyjiä, aamuisen metron hiljaisuutta, ennustajia ja unelmia."  Toisin kuin länsimaissa luullaan, naapurimaa  Pohjois-Korea ei juurikaan kuulu eteläkorealaisten ajatuksiin tavallisessa elämässä. Ongelmina  Koliseva näkee nuorten mielenterveysongelmat ja itsetuhoisuuden, joita aiheuttavat mm. nuorten alituinen kouluttautumispaine ja jatkuva kilpailu. Naisten asemaa on yritetty parantaa, mutta Kolisevan mukaan keinot ovat pikemminkin korostaneet naisten suojelun ja erityisoikeuksien tarvetta kuin samanvertaisuutta. Seksuaalivähemmistöt kohtaavat maassa edelleen syrjintää. Vanhusten köyhyys on yleistä.

  Korealaisen populaarikulttuurin juuret ovat 1990-luvun laman aikaisessa talouspolitiikassa. Tarkoituksena oli saada viihteestä talouskasvua kasvattava vientituote ulkomaille. Sen vaikutus eteläkorealaiseen vientiin oli vuonna 2019 arvoltaan noin 6,4 miljardia dollaria. Elokuvien ja sarjojen seurauksena  maahan on virrannut myös turisteja.

  Draamoissa esitetty puhtoinen ja häveliäs rakkaus (usein vasta kolmenkympin korvilla) perustuu siihen, että kotoa muutetaan vasta ennen kolmeakymmentä. Paikalliseen normistoon kuuluvat opiskelu, yliopistoon pääsy ja vasta sitten omilleen muutto kihlauksen tai avioliiton merkeissä. Rahan, rakkauden ja vallan suhde taas kumpuaa löyhästi chaebol-sukujen todellisuudesta. Chaebol tarkoittaa "vaurasta klikkiä": liikeyritysten johtoon asetetaan yleensä edellisen johtajan jälkeläinen tai muu luotettava sukulainen, eikä valtaa päästetä tihkumaan perheiden ulkopuolelle.

  Mielenkiintoisesti Koliseva kertoo Etelä-Korean historiasta ja omista kokemuksistaan. Lukija perehdytetään  sekä kokonaisuuteen että yksityiskohtiin, joihin kirjoittaja zoomaa herkullisesti. Etelä-Koreassa alkoholin juominen on sosiaalinen tapahtuma (tämä on tullut tutuksi draamoista: se sojun jatkuva kittaaminen), ja yliopistoissa fukseja jopa painostetaan juomaan holtittomasti. Ruoka on tapa käsitellä huonoja ja hyviä uutisia. 

Vanhemmalle sukupolvelle on tärkeää osoittaa kunnioitusta. Kasvojen menettämistä ja auktoriteettien uhmaamista pelätään.  Nunchia eli sosiaalisten tilanteiden taitoa opetetaan lapsille pienestä pitäen. On tärkeää osata arvioida muiden tunteita ja ajatuksia harmonian ylläpitämiseksi. Perhe on keskiössä, ja vanhemmat huolehtivat, arvioivat ja auttavat lapsensa elämää jokaisessa vaiheessa.

  Etelä-Koreassa työskentelee edelleen  amerikkalaisia  sotilaita, vuonna 2023 noin 28 500.  Suurin osa on sijoitettu Yhdysvaltojen suurimpaan ulkomailla sijaitsevaan tukikohtaan Camp Humphreysiin, joka on yksi maassa sijaitsevasta noin 15 tukikohdasta. Soulissa sotilaisiin suhtaudutaan Kolisevan mukaan pääosin myönteisesti, tuovathan he  maahan rahaa ja moni tukikohtien lähellä sijaitseva baari saa toimeentulonsa heidän pussistaan. Sotilaiden läsnäolo myös turvaa rauhaa ja estää sotilaallista selkkausta Koreoiden välillä. Koliseva kertoo kirjassaan myös Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan loikanneista ja heidän hurjistakin kohtaloistaan.