Viides dekkarini Siniparta ja pimeän kyyneleet (Rosetta Versos 2025) on ilmestynyt. Sen päähenkilö on jälleen yksityisetsivä Aava Meri, neljän aiemman dekkarini tavoin. Hän on eläkkeellä oleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jonka sydän on aava kuin meri. Aavalla on nollatoleranssi pahuudelle, ja vastustajia ovat ne, jotka ylittävät rajan ja aiheuttavat kärsimystä muille. Intuitio, mielikuvitus ja unet auttavat rikosten ratkaisemisessa. Aava rakastaa teetä, uusia harrastuksia ja arvostavan silmän harjoittamista. Hänen mielestään on tärkeää pohtia elämänfilosofiaansa ja rakentaa oma kosmos muutoksen ja kaaoksen keskelle. Aava on ollut koko ikänsä kauneuden tavoittelija. Elämänsä aikana hän on vastannut kahteen tärkeään kysymykseen: kuka olen ja mitä haluan.
Kaksi satua toimi inspiraationa dekkarin kirjoittamiseen. Ritari Siniparta on ranskalainen tarina, joka kertoo aatelisesta sarjamurhaajasta ja hänen liian uteliaasta vaimostaan. Siitä on tehty erilaisia muunnelmia satujen, romaanien, elokuvien ja oopperoiden muodossa. Itse muistan lukeneeni Grimmin veljesten sadun Outolintu, joka tunnetaan myös nimellä Kiikkerin lintu. Pari vuotta sitten kuuntelin Teemalta Musiikkitalossa esitetyn Herttua Siniparran linna -oopperan, jonka on säveltänyt Bartók Béla. Libreton on tehnyt Balázs Béla (suom. Hannele Eklund). Se teki suuren vaikutuksen kohtalonomaisella tunnelmallaan ja lyyrisillä sanoillaan.
Toinen inspiroiva satu oli Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, johon ihastuin oikeastaan Errol Le Cainin kuvituksen takia. Hurmaavat kuvat kahdestatoista hulmuavahameisesta prinsessasta hiipimässä yöllä salaa tanssimaan läpi lumotun metsän saivat mielikuvituksen innostumaan. Dekkarini kaksitoista akvarellikurssille osallistuvaa naista uppoutuvat omaan ihmeelliseen taiteen maailmaansa esikuviensa tavoin.
Kuten aiemmin, luin paljon lähdekirjallisuutta kirjaani varten, mikä on aina yhtä ihanaa. Värit ovat aina kiinnostaneet, ja paitsi tausta"työhöni" kuuluneista maalauskursseista (joihin osallistuin tietysti myös huvin vuoksi) opin paljon myös mm. teoksista Värien vuorovaikutus (Josef Albers), Värit taiteessa (Johannes Itten), Elämän värit (toim. Osmo Pekonen), Värin vuoksi: taidetta varjosta valoon (Marjatta Levanto), Värimatka (Victoria Finlay) ja Akvarellimaalaus (Marjukka Paunila).
Myös toinen musiikkiteos, nimittäin Arnold Schönbergin melodraama Pierrot Lunaire op. 21 (sanat Otto Erich Hartleben Albert Giraudin mukaan, suom. Aarne Toivonen) viehätti ja löysi tiensä dekkariini. Ja kun olin jonkin matkaa kirjoittanut ja tajusin, että Siniparran tarina on peräisin keskiajalta, myös keskiaika hiipi mukaan. Luin mm. Hannele Klemettilän teokset Keskiajan julmuus, Keskiajan keittiö ja hiuksia nostattavan hurjan, todellisuuteen perustuvan kirjan Ritari Siniparta Gilles de Rais´n tarina.
Siniparta, väkivaltainen aviomies, ei valitettavasti ole pelkkä satuhahmo. Yhä edelleen, niin Suomessa kuin muuallakin, naiset joutuvat väkivallan uhreiksi. Samoin nykyisin tuntuu myös siltä, että taide, kaikessa monimuotoisuudessaan, on uhanalainen. Molempia pitää puolustaa, vaikkapa sitten yhden pienen (155-sivuisen) dekkarin muodossa.
