Fredrik Hertzbergin kirjoittama elämäkerta Gunnar Björlingistä ( "Kieleni ei ole sanoissa" Gunnar Björlingin elämä ja teokset, suomentaneet Hannimari Heino ja Juhani Ihanus, Parkko Kustannus 2025) jakautuu siis neljään osaan eli päälukuun. Olen nyt saanut luetuksi kaksi ensimmäistä, loput kaksi odottavat vuoroaan.
Ensimmäinen osa Nuori Gunnar Björling 1887-1922 kertoo Björlingin sukutaustasta, lapsuudesta ja kouluvuosista, opiskelusta, ystävistä ja kirjallisista esikuvista. Suvun yllä häälyi tummia varjoja, useista seikoista johtuen. Perhemytologiaan liittyi itsemurhia, mahdollinen murha, pako Suomeen, nimen vaihto, sodissa haavoittumisia eli kaikenlaista traagista ja dramaattista sukuhistoriaa, toisaalta myös runollisia taipumuksia. Björlingin perhe, vanhemmat ja kolme poikaa, joista Gunnar oli nuorin, asui ensin Viipurissa, mutta muutti sieltä Helsinkiin ja asettui lopulta Kaivopuistoon asumaan. Sen ilmavuus ja valo, vehreys sekä saariston ja avoimen taivaanrannan yhtyminen vaikuttivat myöhemmin lukuisiin Björlingin runoihin. Perhe vietti kesiään myös Kangasalalla, jonka myötä luonto astui Björlingin tuotantoon ensi kertaa, Hertzberg kertoo. Runoilijan lapsuus ja nuoruus olivat venäläistämisen aikaa. Kouluissa lisättiin venäjän kielen opetustunteja, lehtiä sensuroitiin, kasakat ruoskivat mieltään osoittavia väkijoukkoja. Myös Björling osallistui aktiivisesti poliittisiin selkkauksiin.
Opiskelija-Björlingiä luonnehdittiin salaperäiseksi hahmoksi, intohimoisen kriittiseksi filosofiseksi luonteeksi, jolla oli "sata näkökulmaa taskussa". Nuoruus oli hänelle etsikkoaikaa ja erilaisten vaikutteiden hakua, joita hän sai mm. Leo Tolstoilta, sosialismista, Edvard Westermarckilta, Jean-Marie Guyaulta. Kirjallisia esikuvia olivat esimerkiksi Vilhelm Ekelund ja Oscar Levertin, jonka runouden musikaaliset ominaisuudet, allitteraatiot, assonanssit ja synestesiat näyttivät Hertzbergin mukaan tietä tyylin tihentämiseen. Myös jotkin Levertinin yhdyssanat muistuttavat Björlingin yhdyssanoja. Ekelundilla puolestaan oli voimakas, lähes uskonnollinen tunne suhteessa luontoon. Epämääräisestä genetiivistä, jota Ekelund suosi, tuli yksi Björlingin tavallisista tyylikeinoista, samoin kuin ajatusviivan ja huutomerkin ahkerasta käytöstä.
Björlingin varhaiset runot ovat kauttaaltaan mitallisia ja käsittelevät salaista tai menetettyä rakkautta, epätoivoa ja ympäristön paheksuntaa. Melankolia kuului aikakauteen: se oli hienostunut mielentila, jota pitivät yllä nuoret herrasmiehet ja joka kuului taiteilijan identiteettiin.
Kandidaatintutkielmansa Björling kirjoitti omastatunnosta ("Om samvetet"), jossa hänen mukaansa oli kyse mielenlaadusta, koko ihmisestä "tahtovana ja tuntevana olentona". Sisällissodan aikana Björling toimi tiedustelupalvelussa. Hänen asunnollaan, joka sijaitsi Torsten-veljen omistaman Kaivopuistossa sijainneen talon alimmassa kerroksessa, oli tärkeä rooli lennätinasemana.
Hertzberg kirjoittaa, että kokonaiskuva Björlingistä ennen kirjailijaksi ryhtymistä on ristiriitainen. Häntä luonnehdittiin ujoksi ja kohteliaaksi, vaatimattomaksi, sympaattiseksi ja ystävälliseksi, mutta toisaalta tahdittomaksi, mahdottomaksi, jatkuvasti tyytymättömäksi, ystäviensä riesaksi. Kirjeissään ystävilleen Björling neuvoo ja opastaa, korjaa virheitä, besserwisserin tavoin. Hertzberg toteaa, että kirjeiden perusteella ystävät vaikuttavat lähinnä Björlingin omien tunteiden ja ajatusten heijastuspinnalta.
Elämäkerran ensimmäisen osan viimeisessä luvussa Hertzberg käy läpi suomenruotsalaista modernismia, jonka synnyinvuotena pidetään vuotta 1916. Edith Södergran runoilijana ja Hagar Olsson kriitikkona ajoivat modernismin asiaa. Södergranin uskalias runous oli tehnyt Björlingiin vaikutuksen, mikä näkyy esimerkiksi hänen toisessa runokokoelmassaan. Kummallakin runoilijalla oli kyse omakohtaisesti koetusta, että kirjoittaa itsestään ilman, että paljastaa itsensä. Myös Elmer Diktonius tuli merkitsemään Björlingille paljon.
Björling-elämäkerran ensimmäinen osa nuoresta Björlingistä esittelee lukijalle ristiriitaisen nuorukaisen, joka kuumeisesti etsii omaa tietään. Yhteiskunnalliset olot ovat myllerryksessä, erilaisia poliittisia ideologioita (jotka Björling lopulta hylkäsi) on paljon, samoin kirjallinen kulttuuri on murroksessa. Kaikenlaisia tyylejä pitää kokeilla, jotta oma ääni löytyisi. Seksuaalinen suuntautuneisuus pitää salata, vaikka eroottisia ihastumisia samaan sukupuoleen tapahtuu jatkuvasti. Taitavasti Hertzberg tuo tämän kaiken ilmi, ja se on pohjustusta seuraavaan osaan, jota voi pitää elämäkerran tärkeimpänä eli Björlingin luovuuden vuosia 1922-1945.
