Joulukuu ja tämä vuosi alkavat olla lopuillaan. Olen aina rakastanut joulukuuta mutta kukapa ei olisi. Joulukuuhun kuuluvat joulun odotus ja ystävien ja läheisten tapaaminen. Joulu merkitsee lumoutumista kaikesta kauniista, oli minkä ikäinen tahansa.
Tämän vuoden loppuun sopii myös lumoutuminen kirjasta. Vastustelin pitkään mutta sitten antauduin. Mikä oli moinen kirja? No, tietysti Tommi Kinnusen viime vuonna ilmestynyt Neljäntienristeys, jonka sain kollegaltani 60-vuotislahjaksi lähes kaksi vuotta sitten. Olin varma, että kirjan hypetys oli liioittelua mutta eipä vaan ollut. Mutta miksi kirja lumosi?
Neljäntienristeys on niin suomalainen. Tätä suomalaisuutta ovat esimerkiksi sodan kuvaus, sukupolvesta toiseen jatkuva puhumattomuus ja vaikeneminen tärkeistä asioista, naisen ja miehen tasa-arvo, oman talon rakentaminen, maaseudun kuvaus, nykyisen ja menneen kitka. Tarina on toisaalta tuttu mutta kuitenkin uusi.
Tarina jakautuu neljään osaan ja neljään näkökulmaan. Kun viimeinenkin osa on kuultu (luettu), on kuva täydellinen. Ja silloin lukija haltioituu. Nyt saa selityksensä Lahjan kylmyys ja katkeroituminen, Onnin häilyvyys ja epätoivo. Se, miksi kaikki traaginen tapahtui. Lukija kokee katharsiksen ja puhdistuu.
Ihailen aina mieskirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa naisen sielunelämästä. Niin kuin Tommi Kinnunen. Ja miten tarkasti ja havainnollisesti hän kirjoittaa. Hän osaa värittää sekä pieniä yksityiskohtia että maalata suuremmalla pensselillä. Lukija näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee. Mestarillista. Syntyy autenttisuuden vaikutelma, ja lukija astuu illuusioon tosissaan. Kielletyn rakkauden kuvaus, suuri intohimo, asettuu vastakohdaksi kaikelle arkiselle ja välttämättömälle. Niin kuin aina. Nämä lyhyet, varastetut nautinnon hetket on kuvattu taitavasti, tyylikkäästi, uskottavasti. Kauniisti.
Näin vuoden lopulla lumouksen etsijä siis lumoutui täydellisesti. Hyvä päätös vuodelle 2015!
maanantai 28. joulukuuta 2015
lauantai 12. joulukuuta 2015
Kulttuurielämyksiä
Kolme taidenäyttelyä, kaksi elokuvaa ja kaksi konserttia. Monenlaista kulttuuria mutta mikä oli elämys?
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.
Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.
Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa) sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.
Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn. Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.
Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään. Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle. Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.
Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.
Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.
maanantai 23. marraskuuta 2015
Tiedon valoa
Olen lukenut kolme mielenkiintoista tietokirjaa, kaikki kotimaisia, ja voin suositella lämpimästi!
Ensimmäinen on Mieli ja maisema (toimittaneet Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen), joka esittelee suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita. Työhuoneensa oven ovat avanneet mm. Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen ja Anja Snellman. Jotkut kirjoittavat kaupungin vilinässä, toiset maaseudun rauhassa. Joku kirjoittaa pimeänä vuodenaikana, toinen tarvitsee valoa. Lukija saa tietoa tietysti myös kirjoittamisprosessista eli mitkä ovat olleet ne maagiset edellytykset juuri tämän kirjailijan teosten syntymiselle. Yhteistä näyttäisi olevan laajan taustatyön tekeminen, aikarajojen asettaminen, intuitioon luottaminen. Kirja on täynnä viisaita sanoja kirjoittamisesta ja luomisen tuskasta ja auvosta.
Toinen kirja on omiaan juuri tällaiselle lumientusiastille: Mika Honkalinnan kuvateos Taigalunta, jonka tekstit ovat myös englanniksi. Ai, että on lumoavan kaunis kirja! Tuntuu, etten ikinä kyllästy katsomaan runollista lumen estetiikkaa. Kirja on jaettu osiin, joilla on ihanat nimet: mm. Talven kannet, Valkea virta, Humiseva henki, Lumen taju, Kireää kylmää, Hymyilevä taiga, Äärettömän äärellä, Piirtoja hangella,Varjojen mailla, Taivaalliset tulet, Lauluja valolle. Valokuvaaja on kaksinkertaisesti runoilija ja taiteilija kuvillaan ja sanoillaan. Hurrrmaava kirja!
Kolmas kirja on suoraan elävästä elämästä eli Antto Terraksen Stockmann Yard (Myymäläetsivän muistelmat). Parasta kirjassa oli tekijän humoristinen tyyli, jonka taitavuutta sai ihailla koko kirjan ajan. Ja tietysti erilaiset keissit eli selostukset myymälävarkauksista, joiden tekijöitä olivat niin diplomaatit kuin viattoman näköiset mummotkin. Joku oli kovertanut paikan päällä 127 leivästä sisukset, toinen vuorannut asuntonsa sadoilla liikkeestä anastamillaan lakanapaketeilla. Ei voinut kuin hohhailla ja kauhistella meitä ihmisiä.
Ensimmäinen on Mieli ja maisema (toimittaneet Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen), joka esittelee suomalaisten kirjailijoiden työhuoneita. Työhuoneensa oven ovat avanneet mm. Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tomi Kontio, Leevi Lehto, Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen ja Anja Snellman. Jotkut kirjoittavat kaupungin vilinässä, toiset maaseudun rauhassa. Joku kirjoittaa pimeänä vuodenaikana, toinen tarvitsee valoa. Lukija saa tietoa tietysti myös kirjoittamisprosessista eli mitkä ovat olleet ne maagiset edellytykset juuri tämän kirjailijan teosten syntymiselle. Yhteistä näyttäisi olevan laajan taustatyön tekeminen, aikarajojen asettaminen, intuitioon luottaminen. Kirja on täynnä viisaita sanoja kirjoittamisesta ja luomisen tuskasta ja auvosta.
Toinen kirja on omiaan juuri tällaiselle lumientusiastille: Mika Honkalinnan kuvateos Taigalunta, jonka tekstit ovat myös englanniksi. Ai, että on lumoavan kaunis kirja! Tuntuu, etten ikinä kyllästy katsomaan runollista lumen estetiikkaa. Kirja on jaettu osiin, joilla on ihanat nimet: mm. Talven kannet, Valkea virta, Humiseva henki, Lumen taju, Kireää kylmää, Hymyilevä taiga, Äärettömän äärellä, Piirtoja hangella,Varjojen mailla, Taivaalliset tulet, Lauluja valolle. Valokuvaaja on kaksinkertaisesti runoilija ja taiteilija kuvillaan ja sanoillaan. Hurrrmaava kirja!
Kolmas kirja on suoraan elävästä elämästä eli Antto Terraksen Stockmann Yard (Myymäläetsivän muistelmat). Parasta kirjassa oli tekijän humoristinen tyyli, jonka taitavuutta sai ihailla koko kirjan ajan. Ja tietysti erilaiset keissit eli selostukset myymälävarkauksista, joiden tekijöitä olivat niin diplomaatit kuin viattoman näköiset mummotkin. Joku oli kovertanut paikan päällä 127 leivästä sisukset, toinen vuorannut asuntonsa sadoilla liikkeestä anastamillaan lakanapaketeilla. Ei voinut kuin hohhailla ja kauhistella meitä ihmisiä.
maanantai 9. marraskuuta 2015
Helmen hohtoa
Hieman epäillen tartuin kirjaan, jota KAIKKI ovat hehkuttaneet: John Williamsin Stoneriin. Ajattelin, voiko se tosiaan olla niin hyvä ja koskettava. Usein en olekaan ollut samaa mieltä enemmistön kanssa, oli kysymyksessä sitten kirja, elokuva tai näytelmä. Ja taisin Stonerissakin edetä yli kolmannekseen, ennen kuin sytyin.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.
Tarina etenee hitaasti, ei kuitenkaan kuin 300 sivun verran. Tyyli on yhtä raskasmielinen kuin päähenkilö. Stoner on pientilallisen poikana perinyt juurevan ja raskaan velvollisuudentuntoisen asenteen niin elämään kuin kirjallisuuden opiskeluun ja tutkimiseen. Elämä ei todellakaan ole hänelle sietämättömän keveää, päinvastoin.
Murhetta tulee eteen niin epäonnistuneen avioliiton kuin työpaikkakiusaamisen muodossa. Ystävä kuolee sodassa ja vanhemmat työn raskauttamina, ennen aikojaan. Stoner kestää kaiken, hammasta purren, vaikka suru syö häntä ja lopulta sairastuttaa hänet syöpään.
Stonerin ehdoton ja lahjomaton persoonallisuus vie hänet sekä taivaaseen että helvettiin. Koska hän ei voi luonteelleen uskollisena joustaa ja laskea tentistä läpi kirjallisuuden laitoksen johtajan suosikkioppilasta, esimies syöksee hänet vuosikymmeniksi helvettiin. Joku kuitenkin rakastuu intohimoisesti Stoneriin juuri sellaisena kuin hän on, ja Stoner pääsee hetkeksi paratiisiin nuoremman kollegansa kanssa.
Stoneria voi kunnioittaa ja häntä voi sääliä. Hänen koko elämänsä avautuu lukijalle, rehellisesti ja mitään salaamatta. Mikä tässä oikeastaan aika ankeassa tarinassa sitten viehätti?
Miellyin juuri kirjan (näennäisen) yksinkertaiseen tyyliin. Mitään ei selitetty eikä kaunisteltu. Kaikki ylimääräinen oli ikään kuin karsittu pois. Stonerin elämä liittyi osaksi laajempaa historiaa maailmansotineen ja lamoineen, mutta hän on ikään kuin kotelossa, itseään suojellen. Stoner on traaginen sankari, jolle käy lopussa klassisesti: hän kuolee. Ja lukija huokaisee: -Miesparka!
Stoner on tarina oikullisesta ja epäoikeudenmukaisesta kohtalosta, jonka harmaa ja vaatimaton sankari urhoollisesti hyväksyy, tehden kuitenkin parhaansa nauttiakseen niistä harvoista onnen hetkistä, joita hänelle suodaan. Voisi melkein sanoa, että Stoner on suomalaisen sisun kuvaus, karu mutta kaunis. Ja hohtaa himmeästi kuin helmi.
torstai 29. lokakuuta 2015
Onnea etsimässä
Johanna Venhon kirjassa Kaukana jossain onnenmaa etsitään onnea. Kirjassa on kaksi näkökulmaa ja kaksi aikatasoa. Nykyhetki nähdään nelikymppisen työterveyspsykologi Otto Marraksen silmin ja 1970-luku hänen äitinsä Kaarinan näkökulmasta.
Kaikkihan onnea tavoittelevat. Kuka milläkin keinoin. Nykyaikana tuntuu, että on suorastaan velvollisuus olla onnellinen, kaiken aikaa. Ja masennus iskee, kun kuvitellaan, että muut ovat onnellisempia. Otto tekee kirjaa juuri tästä. Mielenkiintoista on lukea, mihin tulokseen hän kirjassa lopulta päätyy. Hänellä itselläänkin on onni hakusessa: vaimo on jättänyt hänet ja äitikin häipynyt ulkomaille onnea etsimään. Kaarina-äidin onnen tavoittelu on konkreettisempaa: hän aikoo turvautua plastiikkakirurgiaan ja saada uuden ulkonäkönsä avulla nuoruutensa ja kadonneen onnellisuutensa takaisin.
Ansiokkaasti on mielestäni kirjassa kuvattu Oton pojan Valon merkitys Otolle, Kaarinan ja naapurin Sirkan ystävyys ja Kaarinan ja Ramin avioliitto.
Johanna Venho on julkaissut aiemmin runokirjoja, lastenkirjoja ja yhden romaanin. Hän on aivan uusi kirjailija minulle, ja lukulistalle tulevatkin hänen kirjansa. Runoilijan ote näkyy myös tässä kirjassa eli sen kieli on paikoin erittäin kaunista ja runollista:
"Kaarina astui osaston ovesta ulos ihmeelliseen korkeaan kevätvaloon. Hän seisoi bussipysäkillä, nousi bussiin, laski kädet syliinsä, käänsi kämmenet ylöspäin. Sydän voi särkyä monta kertaa, hän ajatteli. Kun on asioita, jotka eivät sydämeen mahdu, se menee rikki. Lihaisa aukeava ja supistuva nyrkki rinnassa repeää, eikä koskaan palaa ennalleen. Sitä painuu lysyyn kivusta ja näkee paljaat puunjuuret, jotka sade on huuhtonut mullasta esiin, juurten välissä kuivia lehtiä, kosteassa kompuroiva muurahainen. Hajoilevan taivaan sirpaleet ropisevat niskaan.
Ja niitten pitääkin ropista.
Niin kuuluu olla, särkynytsydämisen kuuluu hautautua ja nukkua tuhat vuotta, yli valoisan kevään, yli kuhisevan kesän, yli syksyn kuuraisten iltojen, ja talven lumen alla, sillä hänen sydämeensä ei mahdu mitään, sen pitää kasvaa ehjäksi taas.
Sellaisilta repeämisiltä ja ehjäksi kasvamisilta ei voi suojautua, kun elää elämää."
Tässä on mielestäni kirjan hieno sanoma, niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin.
Kaikkihan onnea tavoittelevat. Kuka milläkin keinoin. Nykyaikana tuntuu, että on suorastaan velvollisuus olla onnellinen, kaiken aikaa. Ja masennus iskee, kun kuvitellaan, että muut ovat onnellisempia. Otto tekee kirjaa juuri tästä. Mielenkiintoista on lukea, mihin tulokseen hän kirjassa lopulta päätyy. Hänellä itselläänkin on onni hakusessa: vaimo on jättänyt hänet ja äitikin häipynyt ulkomaille onnea etsimään. Kaarina-äidin onnen tavoittelu on konkreettisempaa: hän aikoo turvautua plastiikkakirurgiaan ja saada uuden ulkonäkönsä avulla nuoruutensa ja kadonneen onnellisuutensa takaisin.
Ansiokkaasti on mielestäni kirjassa kuvattu Oton pojan Valon merkitys Otolle, Kaarinan ja naapurin Sirkan ystävyys ja Kaarinan ja Ramin avioliitto.
Johanna Venho on julkaissut aiemmin runokirjoja, lastenkirjoja ja yhden romaanin. Hän on aivan uusi kirjailija minulle, ja lukulistalle tulevatkin hänen kirjansa. Runoilijan ote näkyy myös tässä kirjassa eli sen kieli on paikoin erittäin kaunista ja runollista:
"Kaarina astui osaston ovesta ulos ihmeelliseen korkeaan kevätvaloon. Hän seisoi bussipysäkillä, nousi bussiin, laski kädet syliinsä, käänsi kämmenet ylöspäin. Sydän voi särkyä monta kertaa, hän ajatteli. Kun on asioita, jotka eivät sydämeen mahdu, se menee rikki. Lihaisa aukeava ja supistuva nyrkki rinnassa repeää, eikä koskaan palaa ennalleen. Sitä painuu lysyyn kivusta ja näkee paljaat puunjuuret, jotka sade on huuhtonut mullasta esiin, juurten välissä kuivia lehtiä, kosteassa kompuroiva muurahainen. Hajoilevan taivaan sirpaleet ropisevat niskaan.
Ja niitten pitääkin ropista.
Niin kuuluu olla, särkynytsydämisen kuuluu hautautua ja nukkua tuhat vuotta, yli valoisan kevään, yli kuhisevan kesän, yli syksyn kuuraisten iltojen, ja talven lumen alla, sillä hänen sydämeensä ei mahdu mitään, sen pitää kasvaa ehjäksi taas.
Sellaisilta repeämisiltä ja ehjäksi kasvamisilta ei voi suojautua, kun elää elämää."
Tässä on mielestäni kirjan hieno sanoma, niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Kirjan vankina
Olen nyt ollut viikon kirjan vankina. Iida Rauman romaani Seksistä ja matematiikasta otti minut panttivangikseen, ja olen vasta nyt lukemista vastaan vapautunut. Huh!
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
Lukukokemus oli samanlainen kuin vuosi sitten, kun Sami Majalan Riivaaja riivasi minut. Uuvuttava, nautinnollinen, vangitseva. Mistä näitä nuoria suomalaisia tekstitaitureita oikein tulee? Takakannessa pitäisi olla varoitus: tämä vaarantaa mielenrauhasi.
Taitavaa on ensinnäkin tyyli. Yksityiskohtaista, havainnollista, ihon alle menevää. Sitten ne teemat. Niitä riittää, ja jos niitä alkaa luetella (lahjakkaan lapsen tragedia, oman seksuaalisuuden etsiminen, ekokatastrofi, tieteen ja taiteen suhde, tieteen ja selittämättömän suhde, itsensä etsiminen, vammaisuus, ihmissuhteiden vaikeus jne.), tuntuu, että niitä on liiaksi asti. Mutta kun ei ole. Pienemmät ja suuremmat aiheet nivoutuvat hienosti yhteen, jonkinlaiseksi maailmanselitykseksi. Tai tavoitteeksi selittää maailman henkinen ja fyysinen tila, päähenkilö Erikan muodossa.
Perustunnelma on ahdistus ja pelko, jotka ryömivät esiin rivien väleistä. Lukija ei pääse rauhaan eikä ole tarkoituskaan.
Toinen melankolinen kirja, joka teki vaikutuksen, on Hannes Heikuran End of the Road, Matkan loppu. En ehtinyt katsomaan hänen viimeistä valkokuvanäyttelyään, joten olin iloinen, kun huomasin kirjaston uutuushyllyssä tämän valokuvateoksen. End of the Road kuvaa Helsinkiä ja sen yksinäisiä kulkijoita aamuyön tunteina. Kuvat ovat tummia, ja niiden valo on punaisen ja kullan väristä. Tunnelma on surumielinen, pakahduttavan kaunis. Kirjan lopussa on Asko Mäkelän hieno ja oivaltava kuvaus Hannes Heikurasta ihmisenä ja valokuvaajana.
tiistai 6. lokakuuta 2015
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi"
"Kujat tulevat punaisiksi, metsät keltaisiksi,
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
vuoret tummuvat kaukaisessa sateessa,
pihoilla palavat syyslehtien savut."
On ollut kaunis syyskuu, ja nyt näyttäisi tulevan kaunis lokakuukin. Jonna-hauvamme rakastaa syöksyä lehtikasoihin, jotka rapisevat ihanasti. Aurinko paistaa, kirkkaasti mutta matalalta eikä lämmitä enää. On hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta ja kirpeää syysilmaa.
Eeva-Liisa Manner on lempirunoilijoitani, ja yksi hänen runokokoelmistaan on nimeltään Niin vaihtuivat vuodenajat (1964). Tässä yksi runo tuosta kokoelmasta:
"Puut ovat täynnä tuulta ja pudottavat värinsä
päivä päivältä.
Vain hongat kohtaavat syksyn muuttumatta,
suorat ja hoikat,
juuret kallion ratkeamissa, latvat lunta,
lumen tuoksua; pilvet kulkevat
latvoja hipaisten.
Polku on kuurainen, ruoho on taipunut,
tuuli tuo lehdet kuin huokauksen (metsä)
ja vie ne pois.
Lintuja ei ole. Parvittain ne ovat humisseet ylitse
ja muuttaneet tuuheihin laaksoihin.
Viimeiset haukat, kevyet, mustat
lentävät läheltä maata ja katoavat
metsän syvennykseen,
palaamatta."
Olen aloittelemassa uutta kirjaa eli Torsti Lehtisen Multaisen iän kerhoa. Jo ensimmäisen kappaleen puhuttelu hätkähdyttää : "Rakkaat kuolinkumppanit!" En ole vielä päässyt ensimmäistä lukua pidemmälle, mutta odotukset ovat korkealla jo näistä riveistä: "... koskaan ei tiedä mitä syntyy, kun on sanoista raskaana. Ulkoisesti ei näytä tapahtuvan mitään, mutta sanasikiöt kasvavat ja syntyvät, kun aika on täysi."
Takakansi kuvailee kirjaa näin:
"Multaisen iän kerho on kirja intohimoisesta elämänjanosta ja oman tien etsimisestä. Pitävätkö käsiteparit nuoruudesta ja hulluudesta sekä vanhuudesta ja viisaudesta paikkansa vai onko ne keksitty vain ikääntyvien lohdutukseksi?"
Odotan innolla kirjan lukemista.
torstai 24. syyskuuta 2015
Koukussa
Olen koukussa kauniisiin sanoihin ja ilmaisuihin. Näin ihanasti kuvaa Antti Tuomainen syyskuuta kirjassa Synkkä niin kuin sydämeni (rakastan myös kirjan nimeä):
"... olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia."
Syyskuu on myös minun lempikuukauteni, touko- ja kesäkuun jälkeen,
Myös Mari Mörön Kukkasuutarin sielu -kirjan kauniit kuvat ja puutarhanhoidosta kertovat tarinat ovat lumonneet minut. Kirja on niin suloinen, että tekisi mieli ostaa se omaksi. Ja niin tekisin, jos kodissani olisi vielä tilaa uusille kirjoille (mutta kun ei ole). Mari Mörön lempikukkia ovat muun muassa esikot, unikot ja akileijat, joita hän on kuvannut kirjaansa. Kuvat ovat huikaisevan kauniita ja runollisen herkkiä, oi oi .
Olen koukussa myös verkkokursseihin. Käsittääkseni ne ovat aika uusi ilmiö, tai sitten vain minulle uusia. Aloitin ensimmäisen vuosi sitten. Kurssi oli Katri Syvärisen Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaaste. Sain kurssista valtavasti irti. Suorastaan leijailin usean viikon ajan onnesta, sillä niin inspiroiva ja uusiin näkökulmiin ohjaava kurssi oli. Sen innoittamana kirjoitin esikoisdekkarinikin Lumiprinsessa ja taikaympyrä.
Sitten tulivat Katri Syvärisen kolme muuta kirjoittamishaastetta: Löydä elämän flow, Written selfie ja Kirjoita kevyempi kesä. Ne kaikki olivat hienoja ja hyvin suunniteltuja, mutta eivät enää niin tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäinen. Tänä syksynä olen ilmoittautunut neljälle (!) verkkokurssille. Paraikaa ovat menossa Eevi ja Sami Minkkisen NLP perusteet verkossa (hyvin mielenkiintoinen), Sanna Wikströmin Unelmakartta-verkkokurssi ja Katri Syvärisen Melko lempeä joogahaaste. Lokakuussa alkaa sitten Eevi Minkkisen Kiitos että saan olla minä -verkkokurssi.
Opin kurssien avulla lisää itsestäni. Ja saan tietysti virikkeitä omaan kirjoittamiseeni.
"... olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisissä sateissa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia."
Syyskuu on myös minun lempikuukauteni, touko- ja kesäkuun jälkeen,
Myös Mari Mörön Kukkasuutarin sielu -kirjan kauniit kuvat ja puutarhanhoidosta kertovat tarinat ovat lumonneet minut. Kirja on niin suloinen, että tekisi mieli ostaa se omaksi. Ja niin tekisin, jos kodissani olisi vielä tilaa uusille kirjoille (mutta kun ei ole). Mari Mörön lempikukkia ovat muun muassa esikot, unikot ja akileijat, joita hän on kuvannut kirjaansa. Kuvat ovat huikaisevan kauniita ja runollisen herkkiä, oi oi .
Olen koukussa myös verkkokursseihin. Käsittääkseni ne ovat aika uusi ilmiö, tai sitten vain minulle uusia. Aloitin ensimmäisen vuosi sitten. Kurssi oli Katri Syvärisen Linjassa itsesi kanssa -kirjoittamishaaste. Sain kurssista valtavasti irti. Suorastaan leijailin usean viikon ajan onnesta, sillä niin inspiroiva ja uusiin näkökulmiin ohjaava kurssi oli. Sen innoittamana kirjoitin esikoisdekkarinikin Lumiprinsessa ja taikaympyrä.
Sitten tulivat Katri Syvärisen kolme muuta kirjoittamishaastetta: Löydä elämän flow, Written selfie ja Kirjoita kevyempi kesä. Ne kaikki olivat hienoja ja hyvin suunniteltuja, mutta eivät enää niin tajunnanräjäyttäviä kuin ensimmäinen. Tänä syksynä olen ilmoittautunut neljälle (!) verkkokurssille. Paraikaa ovat menossa Eevi ja Sami Minkkisen NLP perusteet verkossa (hyvin mielenkiintoinen), Sanna Wikströmin Unelmakartta-verkkokurssi ja Katri Syvärisen Melko lempeä joogahaaste. Lokakuussa alkaa sitten Eevi Minkkisen Kiitos että saan olla minä -verkkokurssi.
Opin kurssien avulla lisää itsestäni. Ja saan tietysti virikkeitä omaan kirjoittamiseeni.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Tarinan taikaa
Lukemistani syksyn kirjauutuuksista on Pahan kirjan lisäksi kaksi tempaissut tarinoinnin syövereihin (ainakin tähän asti). Ja tämä tarkoittaa tietysti äärettömän positiivista: en olisi halunnut keskeyttää lukemista. Pakko oli, sillä kirjat olivat aika paksuja. Mitä nuo kirjat siis olivat?
No, ensinnäkin suomalainen rikosromaani Lampaan vaatteissa, joka on kirjoittajansa Simo Hiltusen esikoisromaani. Sen päähenkilö on rikostoimittaja Lauri Kivi, joka tutkii perhesurmia. Hänellä on ollut kurja lapsuus, ja ääneen pääsee välillä joku toinenkin, jonka pahuus juontaa synkästä lapsuudesta. Lukija ei tiedä, voiko päähenkilöön luottaa, ja epäilyn varjo osuu myös kadoksissa olevaan veljeen. Jännittäviä käänteitä riittää, ja susimytologia tuo oman ulottuvuutensa kirjaan.
Toinen mysteeriromaani on Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, joka niin ikään piti tiukasti otteessaan. Kirjan alussa kerrotaan, että joku on murhattu, ja murhaillasta selostamaan pääsee moniääninen joukko alakoulun vanhempia. Kirjan idea on kuin Täydellisten naisten, joilla kaikilla on salaisuuksia. Ja lukija tietysti janoaa noiden synkkien salaisuuksien paljastumista. Päähenkilöinä on kolme erityyppistä naista: Madeline, Jane ja Celeste. Heidän ystävyytensä on myös yksi kirjan teemoista.
Murhia ja kurjuutta -yhdistelmä olisi liian tymäkkä, ja eleganttina lisämausteena kummassakin kirjassa toimii huumori, joka näkyy sekä tyylissä että tapahtumien liioitteluna. Kerrassaan nautittavaa.
Intiaanikesä lumoaa tällä hetkellä myös. Kun istuu auringonlämmössä silmät kiinni, voi melkein unohtaa todellisen (pahan) maailman hurjine uutisineen, vaikka oikeasti silmiään ja korviaan ei voi sulkea. Mutta vielä hetken aikaa voi kuvitella, ettei syksy ole vielä täällä.
No, ensinnäkin suomalainen rikosromaani Lampaan vaatteissa, joka on kirjoittajansa Simo Hiltusen esikoisromaani. Sen päähenkilö on rikostoimittaja Lauri Kivi, joka tutkii perhesurmia. Hänellä on ollut kurja lapsuus, ja ääneen pääsee välillä joku toinenkin, jonka pahuus juontaa synkästä lapsuudesta. Lukija ei tiedä, voiko päähenkilöön luottaa, ja epäilyn varjo osuu myös kadoksissa olevaan veljeen. Jännittäviä käänteitä riittää, ja susimytologia tuo oman ulottuvuutensa kirjaan.
Toinen mysteeriromaani on Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet, joka niin ikään piti tiukasti otteessaan. Kirjan alussa kerrotaan, että joku on murhattu, ja murhaillasta selostamaan pääsee moniääninen joukko alakoulun vanhempia. Kirjan idea on kuin Täydellisten naisten, joilla kaikilla on salaisuuksia. Ja lukija tietysti janoaa noiden synkkien salaisuuksien paljastumista. Päähenkilöinä on kolme erityyppistä naista: Madeline, Jane ja Celeste. Heidän ystävyytensä on myös yksi kirjan teemoista.
Murhia ja kurjuutta -yhdistelmä olisi liian tymäkkä, ja eleganttina lisämausteena kummassakin kirjassa toimii huumori, joka näkyy sekä tyylissä että tapahtumien liioitteluna. Kerrassaan nautittavaa.
Intiaanikesä lumoaa tällä hetkellä myös. Kun istuu auringonlämmössä silmät kiinni, voi melkein unohtaa todellisen (pahan) maailman hurjine uutisineen, vaikka oikeasti silmiään ja korviaan ei voi sulkea. Mutta vielä hetken aikaa voi kuvitella, ettei syksy ole vielä täällä.
maanantai 31. elokuuta 2015
Pahan kirjan pauloissa
No niin. Kaj Korkea-aho on kirjoittanut kirjan nimeltä Paha kirja, joka lumosi minut. En oikein olisi halunnut laskea sitä käsistäni, mutta nukkuakin piti ja velvollisuuksia hoitaa.
Kaj Korkea-aho oli minulle aivan uusi kirjailija, vaikka häneltä on ilmestynyt jo kaksi kirjaa eli Katso minuun pienehen (2009) ja Tummempaa tuolla puolen (2012). Täytyypä ottaa nuokin teokset lukulistalle, joka kasvaa kasvamistaan.
Mikä Pahassa kirjassa sitten kiehtoi?
Syitä on monia. Ensinnäkin se oli jännittävä ja sisälsi myös ns. psykologista kauhua. Lukijaa koukutettiin läpi kirjan eli tietoa jaettiin vähitellen. Sitten sen tapahtumaympäristönä oli yliopisto ja henkilöinä kirjallisuuden professoreita ja opiskelijoita. Ai ai, en tiedä parempaa. Kirjassa oli myös viittauksia kirjoihin ja kirjailijoihin. Onneton intohimoinen rakkaustarina kulki punaisena lankana läpi teoksen samoin kuin kateissa oleva salaperäinen käsikirjoitus eli itsemurhaan yllyttävät runot. Ajatus runoista, joilla on niin mahtava voima, tuntui kutkuttavalta. Salaisuudet, joiden ei haluaisi paljastuvan, on tietysti aika kulunut aihe kirjallisuudessa. Mutta se on maaginen aihe, ja taitavan kirjoittajan käsissä vastustamaton.
Kaj Korkea-aho oli minulle aivan uusi kirjailija, vaikka häneltä on ilmestynyt jo kaksi kirjaa eli Katso minuun pienehen (2009) ja Tummempaa tuolla puolen (2012). Täytyypä ottaa nuokin teokset lukulistalle, joka kasvaa kasvamistaan.
Mikä Pahassa kirjassa sitten kiehtoi?
Syitä on monia. Ensinnäkin se oli jännittävä ja sisälsi myös ns. psykologista kauhua. Lukijaa koukutettiin läpi kirjan eli tietoa jaettiin vähitellen. Sitten sen tapahtumaympäristönä oli yliopisto ja henkilöinä kirjallisuuden professoreita ja opiskelijoita. Ai ai, en tiedä parempaa. Kirjassa oli myös viittauksia kirjoihin ja kirjailijoihin. Onneton intohimoinen rakkaustarina kulki punaisena lankana läpi teoksen samoin kuin kateissa oleva salaperäinen käsikirjoitus eli itsemurhaan yllyttävät runot. Ajatus runoista, joilla on niin mahtava voima, tuntui kutkuttavalta. Salaisuudet, joiden ei haluaisi paljastuvan, on tietysti aika kulunut aihe kirjallisuudessa. Mutta se on maaginen aihe, ja taitavan kirjoittajan käsissä vastustamaton.
keskiviikko 26. elokuuta 2015
Kolmas blogini
Tässä kolmannessa blogissani on ideana lumouksen etsiminen. Yritän vaikuttua erilaisista taide-elämyksistä: kirjoista, elokuvista, teatterista, musiikista, kuvataiteesta. Aistit avoimina tarkastelen myös muita ilmiöitä lumoutuakseni. Vieläköhän se tässä iässä (kaiken nähneenä ja kokeneena ;D) onnistuu?
Eilisessä Hesarissa oli juttu kymmenestä nykytaiteilijasta, jotka etsivät luomistyön kivuliasta nautintoa Amos Anderssonilla. Näyttelyn nimi on Pyhän Teresan hurmio. Stiina Saaristo määritteli hurmion näin:
- Hurmio on ehkä työntekoprosessin kliimaksi, jonkinlainen työpsykoosi, joka tulee silloin kun on hyvin syvällä teoksessa. Silloin unetkin koskevat teoksen tekemistä, kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä. Tila ei ehkä ole kovin terveellinen.
Ja Antti Nylen hurmiosta:
- Minulle hurmio on se tunne, kun jotain alkaa syntyä. Kun itse siirryn taka-alalle ja jokin ikään kuin käyttää minua. - - (Se on) vain kaksi prosenttia koko prosessista. Loppu on murehtimista ja saamattomuutta.
Tavoittelen tällä hetkellä myös tuota hurmiota (lumousta), jota tarvitaan saadakseni toisen dekkarini valmiiksi. Näillä siis mennään kolmannessa blogissani.
Eilisessä Hesarissa oli juttu kymmenestä nykytaiteilijasta, jotka etsivät luomistyön kivuliasta nautintoa Amos Anderssonilla. Näyttelyn nimi on Pyhän Teresan hurmio. Stiina Saaristo määritteli hurmion näin:
- Hurmio on ehkä työntekoprosessin kliimaksi, jonkinlainen työpsykoosi, joka tulee silloin kun on hyvin syvällä teoksessa. Silloin unetkin koskevat teoksen tekemistä, kaikki ajatukset pyörivät sen ympärillä. Tila ei ehkä ole kovin terveellinen.
Ja Antti Nylen hurmiosta:
- Minulle hurmio on se tunne, kun jotain alkaa syntyä. Kun itse siirryn taka-alalle ja jokin ikään kuin käyttää minua. - - (Se on) vain kaksi prosenttia koko prosessista. Loppu on murehtimista ja saamattomuutta.
Tavoittelen tällä hetkellä myös tuota hurmiota (lumousta), jota tarvitaan saadakseni toisen dekkarini valmiiksi. Näillä siis mennään kolmannessa blogissani.