Kulttuurielämyksiä

Kolme taidenäyttelyä, kaksi elokuvaa ja kaksi konserttia. Monenlaista kulttuuria mutta mikä oli elämys?

Leena-ystävä kutsui tiistai-illan konserttiin Musiikkitaloon. Kyseessä oli ensimmäinen Sibelius-viulukilpailun finaali-ilta, joka oli loppuunmyyty ja jossa vallitsi suorastaan sähköisen inspiroiva tunnelma. Oli fantastista kuulla neljän finalistin soittoa, ja orkesteritkin olivat huippuvireessä.

Klaukkalan kirjastossa olin mieheni kanssa kuuntelemassa Antti Holmaa, joka lauloi 20 Kaj Chydeniuksen säveltämää runoa Chydeniuksen itsensä säestäessä pianolla. Oli Shakespearea, Goethea, Pushkinia. Aale Tynniä, Saarikoskea ja Saaritsaa. Hyvin korkeakirjallista ja kaunista. Kirjasto oli niin täynnä, että osa yleisöstä joutui seisomaan.

Elokuvat olivat Natalie Portmanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (joka perustui Amos Ozin kirjaan ja johon voitin liput Eeva-lehden arvonnassa)  sekä Terrence Malickin Elämän puu, jonka katsoin tallenteena. Molemmat olivat kiehtovia, ja niissä oli yllättäen paljon samaa. Kummankin näkökulma oli pienen pojan.  Tarina rakkaudesta ja pimeydestä luotti enemmän kirjallisuuteen, kun taas Elämän puussa upeaa oli juuri elokuvalliseen kerrontaan pohjautuva kuvaus, jossa katsojan annettiin itse oivaltaa ja lumoutua.

Ateneumissa kävin katsomassa legendaarisen Henri Cartier-Bressonin laajan valokuvanäyttelyn.  Osa kuvista oli tuttuja vuosikymmenten varrelta, ja ne ovat tietysti ikonisia maailmantapahtumien tallentajia. Mustavalkoisuus teki kuvista myös esteettisesti kauniita ja unohtumattomia, joissa oli melkein sata vuotta ihmiskunnan historiaa.

Sinebrychoffin taidemuseo oli pukeutunut jouluasuun, kun Soilen kanssa hämyisenä joulukuun iltana astuimme sen ovesta sisään.  Kotimuseossa oli Fannin ja Paulin joulupöytä eli joulukattaus kahdelle 100 vuoden takaa ja  Taidesalongissa ihanaa vanhaa eurooppalaista maalaustaidetta 1300-luvulta 1850-luvulle.  Kellarikerroksessa eli punaisessa kellarissa oli Menneisyyden jäljet -niminen taidenäyttely, joka esitteli italialaisen Livio Ceschinin aikaa ja sen kulumista ilmentävää grafiikkaa.

Ja viimeisenä Amos Anderssonin Helsinki noir -näyttely, jossa oli yhdistetty rikostarina ja taulut. Olipa kiehtova idea! Kävijä sai pienen vihkosen, jossa oli fiktiivinen salapoliisitarina ja jota kuvittamaan oli poimittu kolmen kerroksen verran toinen toistaan upeampia Helsinki-aiheisia maalauksia. Ja viimeisessä huoneessa esitettiin dokumentti, johon fiktiivinen tarina osaksi pohjautui ja joka ratkaisi rikoksen tekijän.

Mikä oli elämys? Lumouksen etsijän mieleen jäivät voimakkaimmin Sibelius-ilta ja Helsinki noir -näyttely.