Taivaskenkäiset

 Olen ollut pyhiinvaellusmatkalla. Seuranani on ollut  ilmestyksissään ja näyissään ihmeitä kohdanneet. Heistä kertoo runoilija Pirjo Kotamäki roolirunoissaan uusimmassa runokokoelmassa nimeltä Taivaskenkäiset  Helsingistä Lourdesiin (Väyläkirjat 2025).

  Runokokoelman ihmeiden kokijoita ovat lapset Lucia, Francisco ja Jacinta (Portugalin Fatimassa 1916), Jeanne d'Arc (Ranskan Rouenissa 1431), Helena Konttinen (Uukuniemessä  1871-1916), Bernadette Soubirous (14-vuotias paimentyttö Ranskan Lourdesin Massabiellen luolassa 1858), Ignatius de Loyola (1491-1556 Espanjassa) ja Jeesus-lapsen Teresa (1873-1897 Ranskan Lisieux'ssa). He ovat siis kaikki historian todellisia henkilöitä, joiden elämää Kotamäki on kirjoista opiskellut. Sen sijaan eläytyminen runokokoelmaan valikoitujen  henkilöiden pyhän ihmeen kokemiseen on runoilijan bravuuria ja taidokkuutta, josta lukija pääsee nauttimaan.

  Taivaskenkäiset-teoksen  Lukijalle-osassa Kotamäki  kertoo etsivänsä kirjoittamissaan runoissa elämälleen merkitystä pimeän  talven hämärässä.  Runokokoelman kehyskertomuksena on tekijän eli runon puhujan käyskentely Malmin hautausmaalla, jossa hän katselee hautakiviä pienine enkeliveistoksineen. Hänellä on voimakas tunne, että pimeydessä on läsnä jokin kirkkaus, jonka jotkut ovat elämänsä aikana tavoittaneet. Juuri heitä Kotamäki on tutkinut, sillä heidän elämänsä kertoo hänen mukaansa pyhän olemassaolosta. Liikkeelle lähdetään siis Suomesta, joka on:

 "Paikka jossa pimeys vallitsee lokakuusta maaliskuuhun ja

  ihmisen tehtävä on odottaa:

  se on maa ja paikka, siellä missä

  "valo puhkeaa, siellä missä aurinko ei paista" jossa

  kalliot valuvat mereen ja paikka laskeutuu aaltoihin,

  ja sanomme: olipa kerran, kun muistelemme.

  kun muistan vihreän ruohon paikan."

  

Kotamäki kuvaa Taivaskenkäiset-runokokoelmassaan ihmeen kokemista, esimerkiksi  lasten silmillä:

"Rauhan enkeli tuli heidän luokseen sanomatta nimeään,

  Enkeli valossaan kristallisissa säteissään, ja

  kylmyys pysähtyi lasten huulille kun

  lämpö huokui enkelin siivistä,

  kun kaikki ilman kerrokset liikehtivät levottomina

  kuin enkeli olisi matkalla, pysäkillä ja kaukoyhteys lähtisi juuri,

  aivan näinä hetkinä, kiire pysähtyi tähän paikkaan,

  outo tunne sydämessä, virtasi tuntematon syvyys,

  aika sattui kuin oka joka kasvoi aamusta iltaan,

  valosta pimeyteen, ja se oli kallion laelle kasvanut puu,

  nyrjähtänyt ikuisuus, se tuli vuorelle, kiviselle pellolle,

  lapsien luo ---"

    

  Paitsi ihmeiden ilmaisua runon keinoin Taivaskenkäiset kuvaa myös ympäristön suhtautumista, joka on vähättelevää, epäuskoista, naurunalaiseksi tekevää, pilkkaavaa, väkivaltaista. Se, mitä kaikki eivät voi nähdä, on tuomittavaa, syntistä. Pahin rangaistus on kidutus ja kuolema. Ääneen pääsevät sukulaiset, kyläläiset, papit, poliisikonstaapelit, katolisen kirkon tuomioistuinlaitos eli inkvisitio, pormestarit eli valtaapitävät. Ihmeiden näkemisellä ja siitä muille kertomisella on kallis hinta. Mutta ihmeen kokijoilla on runon puhujan mielestä tärkeä tehtävä todistaa, että enkelit ovat kanssamme.

"Niin myös matkaavat taivaalliset matkamiehet,

  sieltä enkelien kodosta,

  maanpäällisille tanhuville,

  suojelemaan, varjelemaan,

  tekemään maanpäällisen työvuoronsa,

  aivan taivaassa ja maan korvessa käyden;

  siinä on enkelin tie. Ihmisen vieressä.

  Joskus sen aavistan.

  Joskus olen melkein nähnyt."

  Pirjo Kotamäki Taivaskenkäiset. Helsingistä Lourdesiin, 2025