Mitä on olla tyttö

 Melissa Febosin Mitä on olla tyttö (Atena 2023, suomentanut Suvi Kauppila) on hurja matka traumaan ja siitä selviämiseen. Teos koostuu esseistä, joista osa on julkaistu aikaisemmin lehdissä ja antologioissa. Ne muodostavat kuitenkin jatkumon, jossa aihetta, tyttöyttä ja sen aiheuttamien haavojen paranemista, käsitellään spiraalimaisesti, askel askeleelta syventäen. Kirjassaan Febos kyseenalaistaa tytöille ja naisille asetetut vaatimukset.

  Melissa Febos  oli villi ja voimakas lapsi. Hän rakasti metsää ja luontoa ja piti 11-vuotiaan varhaiskypsää kehoaan petoksena, joka sai muut reagoimaan epätoivotulla tavalla. Febos ei halunnut sisäistää tyttöyden vaatimuksia olla pehmeä, siisti ja herkkä. Hän kuitenkin opetteli puhumaan vähemmän ja piilotti kehonsa liian suuriin vaatteisiin: "En voinut tuhota kanavaa, joka yhdisti villiyden  itsessäni villiin ulkomaailmaan, mutta sinetöin sen parhaani mukaan pyrkiessäni kesyttämään luontoni ja kuihduttamaan muotoni." Pojat alkoivat kähmiä ja ahdistella seksuaalisesti, tytöt puolestaan vihata  ja haukkua huoraksi.  Oma keho muuttui vihan kohteeksi.

  Febos pitää tyttönä olemista kivun ja pimeyden aikana. Hänen  mukaansa omaksumme tyttötarinan itsestämme - mikä on arvomme, mikä on kaunista, mikä haitallista ja mikä normaalia. Opimme asettamaan toisten tunteet, mukavuuden, näkemykset ja vallan etusijalle. Tukahdutamme monia osia itsestämme, vihaamme ja kohtelemme kaltoin omaa kehoamme. Jäämme muiden katseen otteeseen.

  Febos etsii romaaneista, elokuvista ja myyteistä vertaistukea. Edith Whartonin Säätynsä uhrin Lily Bart kuolee huonon maineensa vuoksi. Kincaidin Tyttö-novellin äiti varoittaa tytärtään lutkaksi päätymisestä. Easy A  -elokuva kuvaa kaksoisstandardia, joka vaatii teinityttöjä performoimaan seksuaalisuutta ja hylkii heitä samasta syystä. Hän kirjoittaa: "En tiennyt, kumpi puoli itsestäni minun oli tuhottava. Oliko se muiden ihmisten näkemä ja luoma versio - lutka, murjottava tytär, hylkiö? Vai toinen versio, joka luki, kunnes silmissä vilisi ja mieli hehkui ideoista, joka rakasti oman nuoren kehonsa voimaa ja mahdollisuuksia, joka näki vilaukselta yhteisön häkin ja sen avoimen oven?"

  Teini-iästä alkaen Fobes alkaa harrastaa seksiä naisten kanssa ja vaihtaa kumppania jatkuvasti. Huumeet ja päihteet tulevat elämään mukaan. Hän toimii neljä vuotta seksityöntekijänä, dominana. Kivuliaiden vaiheiden ja terapian jälkeen hän löytää tasapainon ja oppii asettamaan rajat.  Suhde rakkaaseen äitiin korjaantuu. Fobes näkee äitinsä Demeterinä, joka joutui katsomaan, kuinka Persefone-tytär vietiin pois mustissa vaunuissa ja maa avautui nielemään tämän. Hän on omistanut teoksensa äidilleen.

  Fobes pitää valaistumisen hetkenä oivallusta, että keho ei ole pelkästään kannatteleva kuori vaan se on "yhtä kuin minä". Hän kirjoittaa, että mitä enemmän haluamme hyväksikäyttää kehoa, sitä vähemmän ihmisyyttä sallimme. Fobes muistelee kaihoisasti lapsuuttaan:

"Ennen kuin opin, mitä kauneus on, kehoni oli ilonlähde. Olin tulinen lapsi, jolla oli kovettuneet jalkapohjat ja paljon sanoja. Puhuin nopeasti ja liikuin nopeammin - Cape Codin -kotiamme ympäröivien metsien halki, ylös puihin ja valtameren tyrskyävään aallokkoon. Olin herkästi virittynyt sydämeni ja muiden sydänten aaltoilulle. Tunsin sisälläni syvän kaivon, eräänlaisen napanuoran, joka kiinnitti minut jokapäiväisen elämän tyhjänpäiväisyyksien alla piilevään kuohuvaan tiedon ja paatoksen äärettömyyteen. Kanava ei ollut aina auki, eikä voinut varmasti tietää, mikä avaisi sen: usein laulut ja runot, myöhäisiltapäivän valonsäde, odottamaton muistoläikkä, hämärässä kujertavat kyyhkyset, joiden kellonsoitto kuristi kurkkuani ja tuntui siltä kuin itse yksinäisyys huutaisi."

" ... kehoni sitkeys ja voima rauhoittivat minua kohdatessani sisäisen ja ulkoisen maailman välisen ristiriidan, koska keho kuului molempiin. Keho oli outo, käsittämätön mestariteos, täydellinen sirpale sitä, mikä kulki kanavaa pitkin. Kehoni ei kuitenkaan ollut altis rajuille tietoisuuden muutoksille. Se oli aina todellinen."

    Melissa Febos  Mitä on olla tyttö, suom. 2023  (ilm. 2021)

Lykätty salamurha

 Markku Paasosen teos Lykätty salamurha (Teos 2023) sisältää esseitä kirjallisuuden kielestä. Siitä miten vaikeaa on  käyttää kieltä, sillä minkä tahansa väitteen esittäminen herättää tuhat  vastaväitettä. Kun asioista kirjoittaa yleisten käsitteiden tasolla, niitä ei onnistu pitämään hengissä. Kieli asettuu lähes läpinäkymättömäksi pinnaksi eletyn ja kirjoitetun väliin. Ihminen on kieleen suljettu eläin, niin kuin Paasonen asian tiivistää.

  Kuten esseissä tapana on, Paasonenkin viittaa arvostamiinsa ajattelijoihin, joita ovat mm. Mallarmé, Blanchot, Hegel, Novalis, Barthes, Kristeva, Deleuze. Hän siteeraa heitä, esittää tarkennuksia, valjastaa heidät avukseen etsiessään vastausta siihen traumaan, jonka kielen väkivalta aiheuttaa kirjallisuudelle, merkitysten piiriin suljetulle. Blanchot'ta lainaten Paasonen puhuu kielestä lykättynä salamurhana. 

  Mallarméehen ja Blanchot´hon viitaten Paasonen puhuu kielen kaksoisolemuksesta: on olemassa karkea ja olennainen kieli: karkeassa asioista puhutaan merkityksen tasolla ja ne otetaan haltuun kuvailemalla, kertomalla ja asettamalla paikoilleen tunnettujen tosiasioiden kehikkoon. Olennaisessa taas kieli ei kanna valmiiksi olemassa olevia ja yksinkertaisesti omaksuttavia merkityksiä kirjoittajalta lukijalle; mitään ei näy eikä mitään paljastu ja kaikki kadonnut tulee esiin.

  Paasonen pitää ongelmana sitä, että kielen välineellisyys on tunkeutunut kaikkialle ja vallitsee kaikilla elämänalueilla, myös kirjallisuudessa. Tärkeää olisi hänen mukaansa, että kirjallisuus säilyisi turvapaikkana, että  se turvautuisi "sanan materiaalisuuteen ja rakentaisi sen tiheydestä ja läpitunkemattomuudesta objektin, jonka tarkoitus ei enää niinkään ole puhua jostakin maailmassa olevasta asiasta kuin olla asia itse". Merkityksen vetäytyessä syrjemmälle etualalle nousevat muut seikat: rytmi, paino, aine, muoto, paperi tai kirjoituksen sähköinen alusta, musteen jälki, kirja karheana ja painavana esineenä. Kieli on "kirjoitettu olio, pala kaarnaa, sirpale kalliota, murunen savea, jossa maan todellisuus jää henkiin". 

  Paasonen lainaa myös kaunokirjailijoita, kuten esimerkiksi Flaubert' ta ja Henry Milleriä, edellinen tyylin taituri, jälkimmäinen virtaavuuden, liukkaaksi muuttuneen kielen edustaja. Becket puolestaan joissain teoksissaan tarjoaa esimerkkejä kielen materiaalisuutta korostavasta änkytyksestä. Olennaista on Paasosen mukaan tapa, jolla teksti liukuu yksinkertaisista merkitsevistä sanoista vähitellen kohti hiljaisuutta, kokemusta, että ne eivät oikeastaan enää sano paljon mitään. Barthes' ta lainaten hän uskoo, että lukemisen nautintoon, tekstin hurmaan, tarvitaan "moitteeton, hyvin hoidettu kulttuurin pinta, jolle kielen tiedostamaton saa purskauttaa sisältönsä"; kun syntyy repeämä tai viilto, josta kaaos tulvii "hyvän kielen" yli ja turmelee sen.

  Paasonen kirjoittaa myös kirjailijoista, jotka ovat kadottaneet kyvyn kirjoittaa eli Chandos-syndroomasta: käsitteellisen kielen täydellisen tuhoutumisen kokemuksesta. Hän esittää, että kirjailijoiden tulisi löytää kieli, joka ei sano mistään paljon mitään ja jota ei siksi voi käyttää tarkoituksiin, johon yhteiskunta kannustaa sitä käyttämään: "Se ei voi olla sisältöjen kieltä, se ei voi tehdä itsestään ilmiötä muotoilemalla ajankohtaisista aiheista ytimekkäitä kappaleita, joita voi siteerata lehdissä ja levittää sosiaalisessa mediassa."

  Paasonen saa taidokkaisiin esseisiinsä mahtumaan jollain maagisella tavalla kaiken: luontoa riistävän ihmisen, suoritusyhteiskunnan ja sen vauhdista putoavat, ihmiset jotka tuntevat elävänsä varjomaailmassa ja ihmiset jotka tuntevat elävänsä vain kun tuottavat ...  Lukija tuntee olevansa kirjailijan kanssa samalla aaltopituudella, vaikkei oikein ymmärrä miten. Paasonen itse myöntää, että hänen esseensä ovat hapuilua pimeässä. Mutta hän uskoo kieleen, jossa mykät asiat puhuvat ja "tuskan ja väkivallan tilalle on tullut kielen suvereeni ilo".

Unen kadonnut aika

 Riitta Kompan Unen kadonnut aika (BoD 2023) on hänen kolmas runokokoelmansa. Sen perustunnelma on melankolia ja resignaatio. Runokieli on kaunista, ja runot surumielisen koskettavia. Toki muitakin sävyjä löytyy: huumoria, herkkiä luontokuvia, fantasiaakin. Unen kadonnut aika muodostaa jatkumon kahden aikaisemman runokirjan kanssa. Runon puhuja käy läpi mennyttä, tällä kertaa unien muodossa.  Suloiset runokuvat ovat paljolti luonnosta. Puut, kivet, kukat, sammal, kävyt, sade, lumi, järvi, pellot, kaislat, suo, mustikkametsä, eläimet ilmentävät tunteita ja olotiloja herkkävireisesti. 

  "Ruovikon tiheys tuo hämärän

                                               vie suunnan

kaislat viiltävät veneen reunaa

airo juuttuu tiheään seinään

                  kämmenen rakko kirvelee

                                 kierrätkö kehää."

Muutaman runon miljöönä on kaupunki. Luontokuvien ohella toistuvat polku, lentäminen, haave, kyyneleet, myrsky, käärmeet, valo ja pimeys, aika, suurjännitejohdot, aamun  punerrus. Myös satukuvasto, peili-symboli ja Italia-muistot rikastuttavat kokoelmaa.

"Kun katsoin peiliin

                näin takanani utuisen joukon.

Käännyin pois

                              katsoin uudelleen

peilin pinnalla valui pisaroita

                              tipahtelivat lattialle

              hävisivät äänettömästi sen rakoihin.

Itkemättömät itkut

                huuhtoivat lattian puhtaaksi.

heitin pois pölyiset kengät

               kävelin varovasti ympäri huonetta

varpaiden välistä nousivat pienet sateenkaaret."

  

  Uni mahdollistaa runon minän toiveita olla kevyt ja paljas, kietoutua hiljaisuuteen, ohueen ja painottomaan. 

                                              " kaipaan keveyttä

                          pilvenhahtuvaa vailla suunnitelmaa

                                           itätaivaan aamuvenyttelyä

kaipaan hellepäivän

                               raukeaa verkkaisuutta

                 kelohongan salakaikua

enkä unohda lumikristallien

                                     hopeista kuiskutusta."

           " matkaan portaalista toiseen

              oheten, tiivistyen

ei määränpäätä

                vain siirtyminen ja sulkeutuminen"

  Melankoliasta huolimatta runon minä haluaa toteuttaa nuoruuden haaveitaan, tähytä pitemmälle, tuntea eheyttä illasta aamuun, tietoa siitä "mikä teki sinusta sinut".

                                              

"Sitten tuleekin uusi aamu, sen punerrus, yhdestä kulmasta

häilyvän herkkä, toisesta tulisen oranssi,

                                                            vaan minä kierrän

tukkani nutturalle, koristelen kirjolinnun sulalla ja

korskeimman koivun latvassa päästän säilötyt soitot irti."

                                                Riitta Komppa Unen kadonnut aika 2023

Rakkaat sanat

 Janne Saarikiven Rakkaat sanat (Teos 2022) on kirja jokaiselle, joka haluaa tietoa sanojen alkuperästä eli etymologiasta. Aika suosittu teos näyttää olevan, sillä sain sen kirjastosta vasta nyt. Lukijalle-sivuilla Saarikivi kertoo intohimostaan ja pakkomielteestään sanoihin, mikä on ymmärrettävää, sillä sanathan ovat olleet hänen ammattinsa sanastontutkijana yliopistossa. Sana merkitsee hänelle maailmaa, sillä siinä on "ihmiskunnan historia ja ympäristön muutos, "luonto", teknologian kehitys, arvot, moraali ja ihmissuhteet." Saarikivi ilmoittaa halunneensa kirjoittaa sanastontutkimuksesta maailmankatsomuksena. Rakkaat sanat -teoksen lukuja voikin pitää pienoisesseinä, sillä Saarikivi liittää tiedon oheen näkemyksiään elämästä ja maailmanmenosta. Näin sanat verevöityvät ja lihallistuvat, lukijan iloksi.

  Ensimmäisenä on vuorossa "sana".  Se on tärkeä, sillä ihminen elää sanojen merkitysten muodostamassa verkostossa. Sanojen lukijoiden, sanojien ja kirjoittajien työpaikkoja on nykyisin enemmän kuin teollisuudessa ja maataloudessa, Saarikivi tähdentää. "Sanaa" merkitsevät sanat ovat ikivanhoja, toisin kuin puhumista tarkoittavat. Häpeä-sanasta hän kirjoittaa hyvinkin omakohtaisesti, mitään häpeilemättä. Saarikiven mielestä häpeä on yhteisöön kasvamisen ja yhteisön olemassaolon edellytys. Monissa kielissä häpeä tarkoittaa jotain, mikä peitetään ja piilotetaan. Osassa kielistä se taas tarkoittaa huomiota, näkyvillä loistavaa.

  Monissa kielissä ihminen-sanan taustalla on maa tai  mies. Joissain kielissä se merkitsee "silmällinen", "kasvot", "varjo", "naamio". Korona-sanan taustalla on paitsi kruunu myös "korppi". Vanhurskas-sanasta näkee Saarikiven mukaan, miten suomen kieli on oma, kaikista muista kielistä eroava todellisuutensa. Seksi-sana viittaa sukupuoleen, mutta on myös samaa kantaa kuin sektio, sekvenssi ja sektori.

  Muita Saarikiven esittelemiä sanoja ovat mm. laki, äiti, työ, (joka monessa kielessä on tarkoittanut rasitusta ja kärsimystä), valtio ja valta, vero (monissa kielissä merkinnyt pois kannettua ja pois annettua), tieto, jumala, raha, urheilu, luonto, pyhä, Suomi, kuolema, pää. Totuus-sana pohjautuu latinan sanaan "veritas" ja on samaa kantaa kuin "vera" eli usko, uskottava, ja se kertoo Saarikiven mukaan, mikä totuus on: "Uskottavista uskottavin uskomus, mutta silti lopultakin usein enemmän uskoa kuin tietoa."

  Jokaiselle oma nimi on tärkeä. Saarikivi kirjoittaa, että jos haluaa tutustua oman nimensä alkuperään, tutustuu melkein vääjäämättä samalla kristinuskon tarinoihin ja vuosisataiseen uskonnolliseen mytologiaan. Eurooppalaiset nimet on nimittäin melkein kaikki annettu pyhimysten mukaan. Saarikivi kirjoittaa myös omista tärkeistä paikoistaan eli Helsingistä (ja vastustaa samalla yhä enenevää englannin kielen käyttöä), Töölöstä, Haagasta, Tampereesta.

  Kreikan kielessä oli monta sanaa rakkaudelle: filia (veljellinen kiintymys), storgee (vanhempien rakkaus lapsiin), eros (intohimoinen rakkaus), ksenia (vieraanvaraisuus ja hyväsydämisyys), agapee (pyyteetön rakkaus). Saarikiven mukaan suomen  sanan "rakas" alkumerkitys on ehkä "kiivas" tai "kärkäs". Muissa kielissä rakkaus on armastusta (viro), suvaitsemista (karjala), tulta ja ystävyyttä. Viimeisessä sanaesseessään, joka on otsikoitu Iho, etymologia ja tatuointi, Saarikivi lainaa Saarikosken runoa, jota pitää itselleen tärkeänä:

                                       suomen kieli on minulle ikkuna ja talo

                                       ja minä asun tässä kielessä.

                                       Se on minun ihoni.