Varjotajunta

 Harry Salmenniemen Varjotajunta (Siltala 2023) on hänen ensimmäinen romaaninsa, lukuisten runo- ja novellikokoelmien jälkeen. Sen kertoja viipyy pari päivää Helsingissä ja matkustaa takaisin junalla kotiinsa Jyväskylään. Juoni ei ole siis ulkoisilta puitteiltaan monimutkainen tai runsas, vaan on matka mieleen, tajuntaan, jossa varjot lymyilevät. Teosta oli jostain syystä hyvin tyynnyttävää lukea, vaikka eräänlaisesta ahdistuksen kuvauksesta olikin kyse. Vaikutelman sai aikaan kirjan tyyli, joka oli tarkasti havainnoivaa, ajatusten täsmällisyyteen pyrkivää, ja näin ollen nautinnollista. "Minä tunsin matkalla jokaisen sekunnin, huomasin kaiken. Ehdin tottua kaikkeen, hämmästellä kaikkea", kertoja toteaa. Minäkertoja ja hän-muoto vuorottelevat ilman, että lukija sitä edes huomaa. Kirjan liepeessä kustantaja mainostaa kirjaa autofiktioksi ja sen parodiaksi. En itse huomannut parodista sävyä tai sitten se oli niin hienovireistä, ettei häirinnyt. Mielestäni kirjan mieshenkilö, kirjailija, oli ääneltään vilpitön, ja tämä juuri oli koskettavaa.  Pohtiva ihminen kertojana on myös asia, jota kirjallisuudessa ei ole koskaan liikaa. Sanotaan, että meillä on päivittäin päässämme noin 60 000 ajatusta, joten on hyvä, että niistä edes osa pääsee kuvatuksi, ja varsinkin jos se tehdään taitavasti ja kiinnostavasti.

  Varjotajunta alkaa sillä, että päähenkilö syö kimchiä, joka ei hänestä maistu miltään. Tämä toimii vertauskuvana ajalle, joka vaatii yhä uusia elämyksiä, uusia makuja ja kokemuksia, joita voi sitten esitellä somessa. Kertojasta tuntuu, että hänen ympärillään on pelkkää tyhjyyttä, maailma on muuttunut arvoitukseksi. Hän tuntee ajattelevansa hyödyttömiä ajatuksia, joilla ei voi tehdä rahaa, "korkeintaan vähän taiteilla".  Mielestään hän on ostoskeskukseen unohdettu lapsi, jota kohta kuulutetaan. Elitisti, koska pitää klassisesta musiikista, hyvästä ruuasta ja viinistä. Kirjailija, jonka kirjoitukset ovat lähempänä unimaailmaa kuin uutisia, lähempänä arvausta ja harhaa kuin analyysiä. Hän tuntee olevansa musta piste tunnelissa mutta ei enää vihainen nuori mies. "Elämä ei ole painajaista, se on unta."

  Päähenkilö pohtii taukoamatta: kirjailijan työtään, menneisyyttään, perhettään, tapaamistaan ystävän kanssa, antamiaan haastatteluja, ulkonäköään ja pukeutumistaan, kuolemaa.  Hänen silmänsä ja korvansa ovat lakkaamatta valppaina pyrkien tarkkoihin havaintoihin.  Matkalla olo on ennen merkinnyt nautinnon saraketta, täynnä varastettua mielekkyyttä. Nykyisin koti on pehmeä ja lämmin, koska siellä on lapsi, Joel, ja vaimo: "Lapsen kanssa koti on kuin rautatieasema jossakin muualla, joskus illalla, kun sinne saapuu yhtäkkiä." Lapsi on onnellisuus ja toivo.

  Kertoja tuntee itsensä, myös haavoittuvuutensa, varjonsa, joka kulkee mukana, "minä olen se itse." Odottaessaan junaa hän meditoi, ja sekin kuvataan minuutti minuutilta, kiinnostavasti. Tajunta ei anna rauhaa, ja päähenkilö kaipaakin elossa olemisen tunnetta ilman että huomaa sitä. Mahdotonta, sillä "olemassaolo kuhisee kaikkialla, monistaa sitä"; "Yritän katsoa ulos, yritän nähdä maailman, ja kaikki mitä näen tuo mieleeni jotakin. Se on loputonta liikettä: yritän katsoa ulos, yritän havaita jotakin, mutta sisäisyys vetää minut heti takaisin syvyyksiin, niin etten enää näe mitään ympärilläni."  Kirjoittavan ihmisen kirous mutta myös lahja.

  Päähenkilö haluaa kokea maailman omalla tavallaan, ei niillä, joilla muut näyttävän sen kokevan vaan " niin, että tarkkailee varjoja seinillä, että pysähtyy ihmettelemään tammikuun kalvakoita puita ikkunan edessä. Ohikulkijoiden pipoja, lenkkeilijöiden tapaa juosta. Lapsen varpaita. Puolison olkapäitä, rintaliivejä."  Hän on asioita ja elämäänsä pohtimalla saanut selville, että tärkeimmät asiat ovat lähellä: "Suurin onni on käydä nukkumaan keskellä yötä uudelleen, kun on ensin herännyt. Suurin onni on nukkua. Suurin onni on maata lattialla. Silloin kaikki on niin hidasta, että maailman havaitsee tarkkana ja totena, ja voi olla rauhassa ja ajatella ja kuvitella."