Tammifilosofit

 Mitä saadaan, kun yhdistetään neljä läpi ajan matkustavaa filosofia, omalaatuinen 11-vuotias poika, hänen hukassa olevat vanhempansa, ihana isoäiti ja kaamea isoisä, elävä tammimetsikkö, joukko karikatyyrimäisiä piirteitä saavia sivuhenkilöitä?  Keitos maustetaan lisäksi satiirilla, mustalla huumorilla, historiallisilla anekdooteilla,  kolmella kuolemalla, kuumalla romanssilla, tulipaloilla ja ripauksella maagista realismia. Tulokseksi saadaan Leena Sainion maanmainio uutuusromaani Tammifilosofit (Reuna Publishing House Oy 2026), jota luonnehditaan satiirin kaltaiseksi tragikomediaksi.

  Sainion teos sijoittuu pienelle eteläsuomalaiselle paikkakunnalle. Kesäkuun alussa tammimetsikössä tapahtuu outoja: filosofit Petrus, Arsene, Marcantonio ja Salvador tupsahtavat suureen tammeen, jonka latvaan asettautuvat asumaan. Tästä käynnistyy hurja ja mielikuvituksellisia käänteitä saava tapahtumien virta, eikä mikään jää ennalleen. Teoksen tyyli on nautittavan nasevaa, ilmeikästä ja humoristista. Välillä on herkempiä kohtia, kun esimerkiksi kuvataan kesäistä luontoa, tammimetsikköä ja Emilin ja Petrus-filosofin välille kehkeytyvää ystävyyttä, jossa kaksi rehellistä, aitoa ja toisiaan kunnioittavaa sielua löytää toisensa.

  Teoksen henkilöiden käyttämä kieli on myös keskeisessä osassa: kielen rekistereiden kirjo on laaja. Filosofit puhuvat omaa kultaista kieltään, jota kaikki eivät ymmärrä. Se on kauniin vanhahtavaa suomea käännettyine sanajärjestyksineen.  Emil puhuu huolitellusti, muita ärsyttävän pikkuvanhasti. Hänen kaveriensa Jaakon ja Keken kieli on töksäyttelevää fak-suomea, Keken isän Seppo Leikaksen taas bisnesjargonia. Myös mölyapinoiden kielellä on kirjassa merkittävä tehtävä. Emilin isän Tuomon epäkiitollisena tehtävänä on työssään kääntää vanhempaa suomalaista kirjallisuutta, erityisesti runoutta, nuorisokielelle. Hän tuntee tunnontuskia häpäistessään mestarien säkeitä anglismeilla ja uudissanoilla.

Leena Sainio on kirjoittanut ratkiriemukkaan teoksen, jonka vauhti suorastaan huimaa. Hänen kertojanlahjansa ovat vailla vertaansa. Tammifilosofit kertoo sekä fabuloinnin ilosta että kyvystä liikuttaa. Se on niin omalaatuinen ja uniikki teos, etten ole vastaavaa koskaan aikaisemmin lukenut. Tammifilosofit kutkuttelee lukijan nauruhermoja ja saa pohtimaan syvällisiä: ihmisissä on aina enemmän kuin miltä päällepäin näyttää. Onko henkisellä kilvoittelulla merkitystä?  Saavatko pahat teot palkkansa? Entä hyvät? Onko filosofialla ja sen tietämyksellä vielä sijaa nykymaailmassa? 

Näyte teoksesta:

"Kuten jo mainitsin, ignoramus et ignorabimus, emme tiedä emmekä koskaan tule tietämään. Kaikella puolensa on. Minulla Petruksen kutsumanimi on. Näin muinoin Tigriksen törmällä kuulin."

  Sitten hän osoitti synkkäkatseista pannumyssyukkoa, joka tuijotti Emiliä herkeämättä harmaiden kulmapehkojensa alta.

  "Tuo yrmykkä Salvador lienee, ainakin vielä hiljattain oli. Hänestä koskaan tiedä ei. Vieressään Arsene, hoikka kuin pajunvitsa, venyy vaan tuskin paukkuu. Parantaja parhain."

  Kyömynenäinen Arsene todella näytti pajunvitsalta. Verisuonet kulkivat selvästi ihon läpi ja riutuneet kasvot viestivät väsymystä. Arsene vaikutti myös näkevän pälyilevillä silmillään sellaista mitä muut eivät nähneet.

  "Kaiketi filosofeja olemme", hän puhui erikoisella nuotilla. "Näemme ja kuulemme. Miten ihmisen mieli taipuu, taipuu...vaan raks! katkeaa, jos väärästä puusta veistetty on."

  Sitten Petrukseksi nimetty osoitti pulleaa miestä, joka roikkui oksasta pää alaspäin laiskiaisen tapaan.

   "Päätään Marcantonio hoitaa, alaspäin aivojen vietti, ylöspäin mieli ja kunnia", hän sanoi, kohautti harteitaan ja huokaisi. "Marcantoniolla henkistyminen vielä pahoin kesken on."

  "Mistä te olette tulleet?"  Emil sai kysytyksi. Ukot vaikuttivat hieman pelottavilta, mutta silti hän tunsi olonsa turvalliseksi. Erityisesti Petrus vaikutti luotettavalta.

  Kaikki  neljä katsovat suoraan Emiliin, ja hänestä tuntui, kuin miesten terävät silmät olisivat lävistäneet hänet. Petrus, joka oli selvästi sosiaalisin ja vaikutti jonkinlaiselta johtohahmolta, puhkesi taas puhumaan:

  "Me muista emme. Kaikkialta. Mundus magnus est. Maailma suuri on." Ja hän teki oikealla kädellään ilmaan laajan kaaren.

             Leena Sainio  Tammifilosofit 2026

 

Talvikappeli ja Runoilijan veisu

 Joel Haahtelan uusin teos Talvikappeli (Otava 2026) on kaunis ja hengellinen, tekijänsä edellisten teosten tavoin täynnä punnittua viisautta ja syvyyttä. Tyyli on lumoavaa: vähäeleistä, tarkkaa ja koskettavaa. Talvikappeli sijoittuu Pohjois-Italiaan, vuoteen 1348. Päähenkilö on freskomaalari, joka on saanut ruhtinaalta tehtäväksi maalata kappelin seiniin freskoja. Apunaan hänellä on kaksi orpoa veljestä Matteo ja Giovanni.

  Ruhtinas, joka ei itse ole paikalla, on toivonut, että freskot keskittyisivät Kristuksen viimeisiin päiviin, kärsimykseen ja ylösnousemukseen. Ruhtinaan vaimo, Signora, on menettänyt puhekykynsä poikansa kuoltua ruttoon. Myös perheen toinen lapsi, tytär, on kuollut. Ruhtinas kysyy kirjeessään freskomaalarille, voiko ihminen saada syntinsä anteeksi rakentamalla kappelin. Vähitellen käy ilmi, että sekä ruhtinas, tämän vaimo että freskomaalari ovat syyllistyneet raskaisiin synteihin ja joutuvat tekemään tiliä itsensä kanssa. Onko sovitus mahdollinen; tähän Talvikappeli omalta osaltaan vastaa.

  Lukija saa tietää Freskomaalarin lapsuudesta: tämä on ollut intohimoinen (hiekkaan) piirtelijä. Mestari Filippo saa kuulla tästä ja ottaa hänet mukaansa opettaakseen tälle maalarin ammatin. Värejä haetaan luonnosta. Freskomaalarin työ valmistuu hitaasti, ja pohdinnat siivittävät sitä. 

  "Maalari siirtää taivaan seinälle, seinä muuttuu taivaaksi. Muuttuvasta tulee muuttumatonta, sinistä tarttuu sormenpäihin."

  "Mestari Filippo opetti minut rakastamaan työn yksitoikkoisuutta, koska siihen on kudottu elämän täyteys. Toistuvuudesta mieli löytää suojan, turha jää ulkopuolelle. Työn sisällä kaikki on selvää ja ongelmat ratkaistavissa. - - Jos maalaamisessa on mukana rukous, se on hyödyllistä. Jos rukous puuttuu, maalari piirtää tyhjiä kuvia tuuleen saamatta aikaan mitään pysyvää."

  Talvikappelin ulkopuolella on ristiriitainen ja raskas elämä, ja väkivallan uhka ja kuolema ovat koko ajan läsnä. Elämä ei ole helppoa. Rakkaus, taide, luonto ja usko tuovat teoksen henkilöille kuitenkin toivoa.

  "Numen adest ¨- Jumala on täällä. Hän ilmoittaa itsensä iltaisin tuoksuvassa ruohossa, puhkeavissa myrtinnupuissa, villeissä hyasinteissa, orvokeissa ja kämmeköissä. 

  Hän ilmoittaa itsensä yön syvimmässä hetkessä, vuosien kulumisessa ja pehmeästi lankeavassa sateessa."

"Kaunein maalaus on yksinkertainen ja harras, mutta samalla hiljaisen juhlallinen ja ehdoton. Siihen on kirjattu luonnon olemus ja kuvattavan hetken täyteys. Se on ilmoitus toisesta maailmasta, jossa totuus on kirkas ja selkeä."

                                Joel Haahtela Talvikappeli 2026

Katja Seudun Runoilijan veisu (WSOY 2026) on hänen viides runoteoksensa.  Etukannen liepeessä kerrotaan, että Seutu on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja että hän ollut mukana muokkaamassa Psalmien kirjan nykysuomeksi Suomen Pipliaseuran VT2028 -hankkeessa. Runoilijan veisussa runon puhuja keskustelee psalmien kirjoittajan kanssa. Psalmien vanhahtava uskonnollinen tyyli vaikuttaa hänen runoihinsa. Runon puhuja vertaa elämäänsä ja käännöstyötään ennen ajanlaskua eläneen psalmien kirjoittajan elämään.

"En tiedä, kuka olet, muukalaiseksi itsesi tunteva. 

 Tervehdin sinua kuitenkin, kuvittelen sinut sinne,

 kuvittelen sinut kirjoittamassa siellä, missä kuuma tuuli

 puhaltaa hiekkaa, vierautta minun ei tarvitse kuvitella."

Kääntäminen vertautuu ruumiilliseen työhön:

"Istutan, puran, käärin huopaan, siirrän,

  louhin kilkutan sanoja irti,

  kuuntelen kaivoskuilun kaikuja,

  riipun, liidän aarteideni yllä, seurassa, parissa."

Runoilijan veisussa käytetään paljon pellon ylittämistä vertauskuvana. 

"Sinä,

  olisin voinut ajatella, että laulusi ovat pelto, jota ei voi ylittää.

  Mutta olit koko ajan äänessä, puhuit, joten ymmärsin sinun olevan

  pikemminkin elämäksi kuin kuolemaksi. 

  Mitään selviytymiskeinoja et ole opettanut. Kun suunnittelen reittejäni,

  minun on tehtävä se yksin ja oman pääni mukaan.

  Elämästä sanotaan, että sitä ei voi kuin peltoa ylittää.

  On onnetonta vitkastella

  ja vaarallista jatkaa matkaa."

Katja Seudun Runoilijan veisussa on jotain samaa kuin Haahtelan Talvikappelissa. Ne ovat molemmat kauniita ja hengellisiä. Tyylissäkin on samankaltaisuutta eli eleetöntä, kirkasta, puhuttelevaa, pohtivaa.  Luonto on kummassakin tärkeässä osassa.

"Minun veisuni:

  Meri, ja kaikki mitä siinä on,

  niitty, ja kaikki mitä siinä on,

  pelto, ja kaikki mitä siinä on

                     jokainen korsi, kiuru

                     jokainen korsi, kiuru

                     korsi, kiuru, leivonen"

                      

                    Katja Seutu Runoilijan veisu 2026