Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa

 Pirjo Kotamäen teos Petäjäistä leipää, taivaallista hunajaa  - Paavo Ruotsalaisen matkassa (Herättäjä-Yhdistys 2024) on hänen kymmenes runokokoelmansa. Sen alkusanoissa Kotamäki kertoo kirjoittavansa sekä "maallista" että uskonnollista runoutta. Hän toteaa, että pyhimyksen kaltaiset (Franciscus Assisilainen, Pyhä Birgitta, horrossaarnaaja Helena Konttinen ja Paavo Ruotsalainen, joista kaikista Kotamäki on kirjoittanut) ovat kuitenkin ihmisluonnoltaan monin tavoin niin maallisia kuin pyhiäkin.

  Teoksen takakannessa uusimmasta teoksesta käytetään nimitystä säeromaani. Yhtä hyvin sitä voi kutsua runokokoelmaksi, proosarunoudeksi, roolirunoudeksi. Pääasia on, että Kotamäen väkevät säkeet  herättävät 1700- ja 1800-luvun Suomen eloon; sen savuiset pirtit, sisuksia kalvavan nälän, tietämättömyyden ja kateuden sekä yhteiskunnalliset erot. Ruotsalaisen äänen lisäksi  teoksessa kuuluu myös hänen vastustajiensa (kirkkoherrojen, kenraalikuvernöörin, pappien, nimismiehen, maaviskaalin),  Elias Lönnrotin, Lars Stenbäckin, J.V. Snellmanin ja perheenjäsenten ääni. 

  Uskonnollinen kilvoittelija, maallikkosaarnaaja, sielunhoitaja, herättäjä. Näitä kaikkia Paavo Ruotsalainen oli. Hän kulki ympäri Suomea julistamassa salattua Jumalan viisautta, joka oli ilmoitettu vain yksinkertaisille, ei viisaille eikä filosofeille. On arvioitu, että hän kulki matkoillaan kaikkiaan 40 000  kilometriä, suuren osan jalkapatikassa. Ruotsalaisen johtamasta herätyksestä sai alkunsa herännäisyydeksi tai körttiläisyydeksi kutsuttu evankelisluterilaisen kirkon herätysliike.

  Kotamäen teoksessa tärkeänä osana on tietysti myös kieli, runokieli. Se on paikoin lyyrisen kaunista: 

  "Päreen valossa luin sanat

                                     kuultavat

ne kuulsivat läpi kirjan lehtien,

valon sykkeessä,

sen räpsähdellessä täyteen liekkiin,

valon kulkeutuessa silmieni teriin, kuin terälehtiin

                         minä avauduin,

nämä kalliit hunajan pisarat,

ne kalliosta kumpuavat,

suosta ja aavasta ne tulevat,

                            tulevat kaiken vettisen läpi,

kovan kivisen särmän läpi joka hapertui siinä hetkessä

sykkien sydämeni lihasta pitkin täyteen liekkiin,

                         vain yksi pisara:

Ei ollut muuta kuin tämä tupa,

puu naksahteli nurkassa, kylmän hiilloksen pyrkiessä tupaan

minä suljin silmäni ja muistan - -

Lyyrisyyden ja ylätyylisen hengellisen kielen lisäksi teoksen runokieli on vanhahtavaa, tyyliteltyä suomea ja savon murretta ja vahvasti vertauskuvallista. Se kuvastaa sitä talonpoikaiskieltä, jota Ruotsalainen käytti halutessaan vaikuttaa ja tulla ymmärretyksi tavallisen kansan keskuudessa:

"Älä lymyä!

Tule ulos piilopaikastasi!

Se piilo on näkyvillä Jumalan avaran katseen alla,

tule ulos uunistasi jossa olet kärventynyt,

ihokarvasi kärventynyt matalan majan mutaan.

Nosta kätesi, nosta jalkasi vakavalle kynnykselle (se pitää!),

huomaat kuinka kamanat kohottuvat, näet pitemmälle,

kaulasi nousee valon tullessa tupaan, vartesi kasvaa kuin pavunvarsi,

siinä tähtein valossa kaikki uudet perunanmukulat nousevat ja

sinut ravitaan, siinä hetkessä, ravitussa maassa,

pysythän jo pystyssä, pysyt vartesi varassa:

sielusi sinua kannattelee kun

ymmärryksen silmät sinua katselevat - "

Pirjo Kotamäki on jälleen osoittanut taitavuutensa tulkitessaan runoissaan sitä vaikeasti sanallistettavaa mysteeriä, jota pyhimyksen kaltaiset kokevat, haluten jakaa  kokemaansa pyhyyden ihmettä muille.

          

Tähti kuuttomassa yössä

 Ulla Janhosen kirjoittama elämäkerta Sirkka Turkka  Tähti kuuttomassa yössä (Tammi 2024)  esittelee ristiriitaisen kirjailijapersoonallisuuden. Hän on taitava hiihtäjä, huimapää, mistään piittaamaton, railakas juhlija, koirien ja hevosten ystävä, etevä tallimestari, epäsovinnainen, hyvä jätkä, nainen jolle sattuu ja tapahtuu, töykeä ja arvaamaton.  Ja toisaalta arka, hiljainen, vetäytyvä oman tiensä kulkija, salaviisas, omalaatuinen, vakava, yksinäinen susi, herkkä, sydämellinen, auttavainen.

   Runoilijana Sirkka Turkkaa on Janhosen elämäkerrassa luonnehdittu mm. seuraavasti: sympaattinen ja alakuloinen, sivistynyt, ulospäin kääntynyt tarkkailija, villi ja mielikuvituksellinen, humoristi, kielellisesti lahjakas, surun ja kuoleman runoilija, runouden poikatyttö ja jätkägimma, intensiivinen ja koskettava,  melodraaman, patetian ja huumorin sekoittaja, se joka "näkee alati tihenevään lumeen läpi olennaisen", jonka runoudessa raskas muuttuu kevyeksi, vähäpätöinen merkitykselliseksi ja eläimet ovat yhtä tärkeitä kuin ihmiset, elleivät tärkeämpiä.  Janhonen kutsuu Sirkkaa verkostoituneeksi erakkorunoilijaksi: "Hänen tuttavapiirinsä oli laaja, siihen kuului eri-ikäisiä kirjailijoita, kustantajia, tallimestareita, säveltäjiä, professoreita, maatalouslomittajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä, kartanonomistajia, insinöörejä, taiteilijoita, kampaajia, rekkakuskeja, siivoojia ja koirankasvattajia. Ollessaan hyvällä tuulella Sirkka osasi hurmaamisen taidon, oli välitön ja tutustui nopeasti ihmisiin."

  Janhonen osaa kiinnostuksen herättämisen. Hän avaa Turkan mysteeriä musta laatikko kerrallaan. Tämä tapahtuu ihan konkreettisesti, sillä lähtökohta elämäkerran kirjoittamiselle olivat Turkan jäämistöstä löytyneet kirjeet, päiväkirjat, valokuvat, muistiinpanot ja todistukset. Ne Janhonen järjesti Ikeasta ostamiinsa 12 pahvilaatikkoon. Näiden lisäksi hän haastatteli Sirkka Turkan tunteneita ihmisiä, luki hänestä tehtyjä lehtijuttuja ja kuunteli radio-ohjelmia. Hän kertoo kirjassaan, että "mitä syvemmälle pääsin Sirkan elämään, sitä selvemmin ymmärsin, että hän kertoi runoissaan elämästään." Teoksessa käydäänkin läpi ilahduttavan paljon runoja, jotka avautuvat sellaisellekin lukijalle, joka ei ole Turkan runouteen tutustunut.

  Hienosti Janhonen saa esitellyksi Sirkka Turkan monisärmäisen persoonallisuuden. Kuten elämäkerroissa yleensä Janhonen käy läpi Turkan lapsuutta ja nuoruutta, ensimmäisiä ihastumisia, ystäviä ja harrastuksia, perhettä ja sukulaisia, opiskeluja, ihmissuhteita, runojen kirjoittamista, matkoja. Runoilijana Turkka oli hyvin onnekas, sillä hänen runokokoelmansa herättivät huomiota, niitä arvosteltiin lehdissä, hän sai apurahoja ja palkintoja, jopa Finlandia-palkinnon. Viimeisestä mustasta laatikosta löytyy vielä yllätys, odottamaton käänne, joka saa lukijan liikuttumaan. Janhonen ratkaisee arvoituksen, johon hän on useaan otteeseen teoksessaan vihjannut ja joka osaltaan selittää Sirkka Turkan ristiriitaista ja surumielistä luonnetta. Niin taitava lopetus, ettei voi kuin ihastella.

Jokiromaani

 Tanja Maksimaisen Jokiromaani (Momentum Kirjat 2023) on taitavasti kirjoitettu kyläsaaga. Se valottaa 90-luvun lamakokemuksia yksilön, perheen ja kyläyhteisön kannalta. Rauhallisesti, joen tavoin etenevä, kypsästi pohtiva ja yksityiskohdiltaan rikas romaani on sekä realistinen että kaunokirjallisesti ansiokas. Henkilöt on kiinnostavasti kuvattu; he ovat kuin suoraan elävästä elämästä. Heihin voi samastua.

  Tapahtumapaikkana on pieni kylä jossain itärajan tuntumassa. Siellä on kertojan mukaan osattava elää oikealla tavalla , kunnioittaen, mutta alati epäillen, tarpeeksi hiljaa ja vaatimattomasti ettei vain kerää katseita ja kääntyileviä korvia. Kylän läpi kulkee joki. Eletään nousukauden aikaa. Kylässä on kolme pankkia, kauppoja, kouluja, kirjasto ja muita palveluja. Taivaalla liitelevä korppi näkee kaiken ja osaa katsoa myös tulevaan. Se on myyttinen lintu, joka vaistoaa onnettomuudet ja tietää kuolemaa. Kirjan perussävy on traaginen. Lukija osaa odottaa, että juonen edetessä tulee tapahtumaan surullisia asioita. Tämä lisää romaanin kohtalonomaisuutta. Harvemmin on Suomen lähihistoriaa kuvattu näin empaattisesti ja kiihkottomasti. Lukukokemusta voisi kutsua jopa katarttiseksi.

 Asikaisen perhe on tapahtumien keskiössä. Siihen  kuuluu vanhempien lisäksi Alma ja  pikkuveli Tiitus. Isällä on tilitoimisto ja äiti on töissä Matkahuollossa. Alma on päähenkilö, mutta asiat nähdään monen muunkin näkökulmasta. Romaani alkaa, kun Alma aikuisena päättää kirjoittaa perheestään ja kylän tapahtumista: "Hän on nähnyt kuinka ihmiset putoavat ja sen kuinka hiljaa se tapahtuu."  Alma on aluksi ekaluokkalainen. Hänen paras kaverinsa on Veera, jonka isä on pankinjohtaja, sen pankin jota Asikaisen perhe käyttää. Pankinjohtajan tehtävä on myydä asiakkaille lainoja ja saada heidät sijoittamaan osakkeisiin. Korppi näkee siskon takaavan veljensä lainan ja veljen takaavan serkkunsa lainan. Ystävät ja sukulaiset takaavat toistensa lainoja ristiin.

  Sitten tapahtuu se väistämätön: Suomi devalvoi ja lainojen korot nousevat hallitsemattomasti. Kodit joudutaan myymään pilkkahintaan ja velkaa jää. Pankinjohtaja Tonni potee huonoa omaatuntoa ja miettii:" Voisinpa pelastaa edes yhden heistä, vaikka Asikaisen, jonka isä oli pelastanut hänen isänsä sodassa, vetänyt loukkaantuneen toverin turvaan juuri ennen kranaatin räjähtämistä." Hän kokee pettäneensä kyläläiset ja päätyy lopulliseen ratkaisuun.

  Ilmapiiri Asikaisten kodissa on jännitteinen. Isää pitää varoa, sillä hän on hermostunut ja äkkipikainen. Almasta tuntuu, että hänen täytyy oppia olemaan liikkumatta ja hengittämättä, että voi olla olemassa. Isä juo ja pian äitikin. Jokaisessa kylän talossa on haulikko, ase metsästykseen. "Tämä on kärsimyksen rajaseutu, jossa hiljaisuus peittoaa huudon, Korppi tuumii lentäessään suon yllä. Pommit, kylmyys ja pelko ovat muovanneet seutua enemmän kuin jumalat." Hienosti Maksimainen maalaa Suomen historian suuria linjoja kaikkitietävän Korppi-kertojan avulla. Lukija tuntee ihan kylmänväristyksiä.

  Aikuinen  Alma kokee, että kylän läpi virrannut joki liikkuu hänen suonissaan: "Kaikki se mikä yritetään unohtaa ja haudata maahan virtaavat suonissani. Sanomattomat sanat painavat enemmän kuin sanotut. Minä olen raskas kaikista teoista ja sanoista." Hän oli aina ajatellut, että hänen piti kannatella vanhempiaan. Alma potee raastavaa syyllisyyttä isänsä itsemurhasta: hänessä ei ollut isälle tarpeeksi syytä jatkaa elämää.  Lopulta ja vihdoin vuosien kuluttua hän pystyy ajattelemaan:

 "On katsottava historiaansa, kuunneltava, nähtävä, todettava, että sellaistakin oli, niinkin saattoi siinä ajassa tapahtua, aika monelle, eikä kukaan pystynyt heitä pelastamaan. Isiä, äitejä, tätejä, setiä. Siskoja, veljiä. Lapsia. Jonkun rakkaita."  Sitten Alma päättää kirjoittaa  ja aloittaa tarinansa:

  "Olipa kerran eräs tarina, eräässä ajassa, eräässä Kylässä kaukana kaupungeista. Kylään lensi Korppi ja tahtoi rakentaa sinne pesän.

  On muistettava. On löydettävä sanat."

                                               Tanja Maksimainen  Jokiromaani 2023